Uusia asioita

Manna on jonkin aikaa osannut näyttää lampun kun kysytään, "missä lamppu?" Jokin aika sitten selvisi, että hän yhdistää sanan "missä" lamppuun, sillä kun kysyy, "missä äiti" tai "missä isä" tms, hän osoittaa lamppua. Tänään kun kysyin missä lamppu, hän osoitti minua. Alkoi lievästi huvittaa. No se jäi yhteen kertaan, sillä seuraavalla kerralla hän jo paikallisti lampun ihan normaaliin tapaan. Manna osaa etsiä lampun kuin lampun, eli sen ei tarvitse olla vain se yksi ja sama. Osoittelua siis riittää, sillä hän esittelee meille kaikkien paikkojen lamput pyytämättäkin. Pari päivää sitten tyttö osoitti ensimmäisen kerran selkeästi asiaa, jonka haluaa. Maitoa. Olin syöttämässä lasta kun hän osoitti muka tosi hyvin piilottamaani maitopulloa. Topakan osoituksen tehosteena hän sanoi "Ö!" (Välihuomautuksena: piilotamme maitopullon, sillä sen näkyvillä olo aiheuttaa melko varmaa kitinää, koska maitoa olisi niiiiin mukava lipittää ja jos sitä antaa kesken ruoan mielin määrin, sitten ruoka ei tietenkään enää maistu. Välillä voi antaa pikku kulauksen, pullo pois näkyvistä ja lopuksi kunnon huikka.)

Manna on alkanut osoitella kaikkea muutakin ja jokin aika sitten kuvaan astui myös sormi. Aikaisemminhan osoittaminen on tapahtunut koko kädellä, mutta nyt tyttö on älynnyt mahtavasti etusormen tehon. Näyttää niin hellyttävältä kun pullea sormi näyttää määrätietoisesti jotakin elämän ihmeellisyyttä.

Konttaus on saanut jatkuvasti lisää vauhtia ja Manna etenee nyt paikasta toiseen noin sekunnissa. Tytö viihtyy suurimmaksi osaksi istuallaan tai seisaallaan, eli leikeissäkään ei juuri enää olla kontallaan kuin satunnaisesti tai kun siirrytään toiseen paikkaan. Nyt tyttö on selvästi alkanut harjoitella ilman tukea seisomista, sillä hän irrottaa kädet tuesta aina välillä joko paikalla ollessa tai siirtyessä eri paikkaan. Välillä hänelle tuntuu riittävän tueksi vain pieni juttu, kuten vaikkapa minun paidan naru, joka ei tietenkään anna todellisuudessa tukea paljon yhtään. Meillä on kovat vedot päällä, koska Manna kävelee ja minun mielestäni se tapahtuu aikaisintaan tammikuun lopussa, mutta todennäköisimmin yksivuotispäivien tienoilla. Vaikka hän oppi kävelemään tuen kanssa aika aikaisin, varsinaiseen kävelyyn menee varmasti vielä aikaa, sillä tuetta seisomiseenkin tarvitaan vielä paljon harjoitusta.

Ruoka maistuu edelleen tosi hienosti, mutta nyt melkein jokainen ateria aloitetaan ärsyttävällä pään kääntely -pelleilyllä. Vaikka kyseessä olisi totaalinen lempiruoka, tämä on selvästi nyt hauska uusi opittu asia. Minä osaan vastustaa! Ensimmäisen lusikallisen kun saa suuhun, loppu menee yleensä ihan normaalisti. Suun aikeamiseen auttaa vaikka jonkun kirjan tai lelun näyttäminen, jotta lapsen huomio siirtyisi muualle. Joskus ääritilanteessa kun on ollut oikein rankka päivä ja tyttö on ollut tosi reipas (niinkuin oikeastaan aina onkin), saatamme näyttää (vain) iltapuuron lomassa Teletappeja tai vaikka Pingua, jolloin ruoka uppoaa suuhun kuin taikaiskusta. Tässä olemme kuitenkin varovaisia, sillä siitä ei saa tulla tapa. En halua, että lapsi oppii siihen, että kitinällä saa aina jotain ekstraa ja syöminen on muutenkin perusasia, josta ei tarvitse antaa palkintoja. Olemmekin turvautuneet tähän vain silloin kun tyttö on ollut tosi väsynyt pitkän päivän jälkeen, eikä puuroa enää malttaisi syödä tai haluamme muuten vaan kiittää häntä reippaudesta. Viedon näyttäminen tarkoittaa siis joitain minuutteja ja kun puuro on syöty, loppuu myös ohjelma.

Manna on sellainen ilopilleri, että on ihme jos hän on känkkäränkkä pitempään. Sellaista päivää ei oikeastaan edes ole, vaan kiukuttelut on vain lyhyitä pyräyksiä. Ja ne saa kuriin helposti, oli aihe milloin mikäkin. Lisää riemua syntyy jatkuvasti kun tyttö keksii kaikenlaista uutta vanhempiensa päänmenoksi. Motoriikka paranee koko ajan ja liikkuminen on jo ällistyttävän ketterää. Rajoja on myöskin hauska kokeilla koskemalla kaikkeen, mihin ei saisi. Jostain syystä lapsen mielestä on todella hupaisaa kun häntä kielletään tiukasti kerta toisensa jälkeen tekemästä jotakin. Mitä tiukempaan sävyyn kielto tulee, sen leveämpi on hymy. Aika turhauttavaa, mutta kieltojen jälkeen on oltava johdonmukainen, eikä jättää asiaa siihen, vaikka tilanteeseen palattaisiin sata kertaa. Tyttö pahoittaa mielensä kielloista oikeastaan vain, jos hän on väsynyt. Eilen kielstin häntä näpelöimästä tietokonettani, jonka jälkeen hän katsoi minuun kasvoillaan maailman säälittävin ilme ja konttasi isin luokse loukkaantuneesti itkien. Tilanne oli aika ällistyttävä. Hän on nyt siis keksinyt, kuka on milloinkin pahisvanhempi ja kuka kiva. Kun lapsi valitsee tietoisesti toisen lohduttajakseen, on se tietenkin hänelle (lohduttajalle) mieltä ylentävä hetki, jolloin olisi helppo sortua ylpeilyyn (tuuuuule tänne mukavaan syliin). Mutta tällaisellakin hetkellä on niin tärkeä puhaltaa yhteen hiileen. Esimerkiksi eilen mieheni jatkoi puheissaan samalla linjalla, vaikka tyttö saikin samalla toivomansa sylin.

Nykyään kun posti kolahtaa luukusta, Manna säntää eteiseen luullen, että isi tulee kotiin. Kun isi sitten tulee, alkaa mahtava hihkuminen. Tämä tapahtuu onneksi niinkin päin, kun minä tulen kotiin jostakin, heh! Kerran kun mieheni lähti töihin, Manna meni sulkeutuvan oven perässä eteiseen ja alkoi itkeä. Sitä oli säälittävä katsoa ja kun kerroin tämän miehelleni, häntäkin alkoi itkettää. Meillä on ollut aina tapana vilkuttaa ikkunasta kun toinen lähtee johonkin ja tätä olemme nyt opettaneet myös Mannalle. Hän osaa heiluttaa kättään tai morjestaa käsi pystyssä. Kun hänelle vilkutetaan ulkoa, hän hymyilee valtoimenaan ja lättää kätensä ikkunaan.

Puheharjoittelu etenee. Manna harjoittelee selvästi toistamaan perässä, vaikka selviä sanoja ei vielä tulekaan. Välillä hän sanoo oikein painokkaasti jonkin sanan ja saattaa osoittaa jonnekin. Sitten arvaillaan, mitä hän tarkoittaa. Ehkä huvittavin hänen äänensä ihan ihan puhdas r-äänne. Hän tekee sitä innostuneena tai hermostuessaan. Rrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrr, drrrrrr tai rrrrrraaaaaaaa kuuluu ihan vähän väliä. Manna on ollut aina kova ärrän lausuja, mutta pienempänä se tuli kurkusta. Nyt se on ihan oikea oppinen ja laskemmekin leikkiä, että jos tämä taito ei säily, voimme sanoa hänelle että kyllä sinä osaat ärrän sanoa, siitä on todisteita!

Tyttö alkaa myös oppia enemmän kaikenlaisia leikkejä. Mieheni on mestari keksimään kaikenlaisia lallatuksia, joista tämänhetkinen hitti on "kiikkuu kaakkuu, hevonen vaappuu." Sen tahdissa keinutaan kankulta toiselle. Heti kun aloittaa tämän lallatuksen, Manna alkaa heilua puolelta toiselle hymyillen kuin Hangon keksi.

Huvitusta ja naurua aiheuttaa edelleen kaikenlaiset p-kirjaimen sisältävät sanat. P täytyy sanoa terävästi ja kovaa, jolloin pieni tyttö käkättää onnellisena. Samoin kaikenlaiset murinaäänet ovat todella hauskoja. Mannahan murisee itsekin: hvuttuneena hän päästää kurkustaan hassun karhuäänen, jota hän on tehnyt ihan pikkuvauva-ajasta lähtien.


Minä olen oppinut vaikka mitä!