30 ja joulu ovella

Ensimmäinen talvilomapäivä! Kävin neuvolassa kävellen. Ihana talvinen sää ja paluumatkalla alkoi paistaa aurinkokin. Neuvolassa kaikki oli hyvin. Hemoglobiini oli laskenut hieman: se oli nyt 128, mutta lisäraudalle ei ole vielä tarvetta. Verenpaine oli myöskin loistava. Pöksy on tällä hetkellä raivotarjonnassa, joten pää alaspäin mennään. Se on kylki menosuuntaan päin, joten selkä on vatsani oikealla puolella. Viime viikon sokerirasitustestin tuloskin näytti hienoja lukemia: arvot eivät olleet heilahtaneet mihinkään, mikä oli hieno uutinen. Sf-mitta näyttää kasvavan aina 5 cm neljässä viikossa. Nyt mennään 30 cm:n kohdalla, joten kasvu on ollut ihan tasaista.

Koska neuvolan täti on kohdellut meitä niin ihanasti, halusin antaa hänelle joululahjan. Annoin ihanan fiilistelykirjan, Täydellinen päivä, jossa on ruokareseptejä neljältä eri kokilta kauniiden kuvien säestäminä. Hän ilahtui lahjasta hyvin paljon ja kertoi rakastavansa intohimoisesti ruokakirjoja. Hienoa, lahja osui siis nappiin!

Tänään on täynnä tasan 30 viikkoa. Hih! Pöksy on ollut tänään vilkkaalla tuulella, kivaa. Sao varmasti virtaa kävelylenkistäni. Nyt ihastelen täydellistä talvimaisemaa ja alan tehdä joulusiivousta. Olemme parin päivän aikana pesseet kaikki sohvan- ja tyynynpäälliset, sekä torkkupeitot. Muun viikoittaisen siivouksen lomassa tekstiilien säännöllinen pesu pitää kodissa raikkaan tuoksun yllä. Nyt hyvät musat päälle ja tuumasta toimeen! Sitten vielä parin lahjan paketointi, jonka jälkeen kaikki on valmista. Huomenna lähdemme vanhemmilleni joulua viettämään. Siellä autan äitiä valmisteluissa ja yhdessä luomme ihanan tunnelman ja nautimme yhdessäolosta koko perheen voimin.

Rentouttavaa, rauhallista ja maukasta joulua!

Hikka

Kurkkukipu meni ohi parissa päivässä, eikä se johtanut mihinkään muuhun – onneksi! Siispä sain jatkaa joulun valmistelua hyvillä mielin. Eilen illalla paketoin suurimman osan lahjoista. Paperi loppui kesken ja sitä pitää hakea tänään lisää. Paketoitavia lahjoja ei ole enää paljon, joten tilanne on hoidettu kädenkäänteessä. Olen ihan hössissäni joulusta. Nyt on tullut vielä metreittäin lunta, joten maisemakin on asianmukainen. Tosin se hieman jännittää, miten matkamme sujuu keskiviikkona kun ajamme vanhemmilleni. Ajokeli ja ruuhkat voivat olla aika kamalat, mutta eihän meillä ole mihinkään kiire. Tulimme eilen isovanhemmiltani Kotkasta kun lumipyry alkoi. Se oli niin sakeaa, että näkyvyys oli enintään 10 metriä. Koskaan ennen en ole mennyt moottoritietä niin hidasta vauhtia, mutta hyvä niin, oli se ainakin turvallisempaa. Radiosta tuli jatkuvasti liikennetiedotteita sattuneista kolareista.

Viime torstaina sain oletettavasti todistaa Pöksyn hikkaa. Olin aamulla tapani mukaan työhuoneen sohvalla seuraamassa vauvan heräämistä kun liike muuttui ihan säännölliseksi ja hieman nykiväksi. Se oli kuitenkin niin pientä, että oli tuskin havaittavaa. Navan seutuni vain hieman hypähteli säännöllisesti, joka toisella sydämensykkeelläni. Eilen tapahtui sama juttu. Ainakaan hikottelu ei ole vielä niin tuntuvaa, että se olisi häiritsevää. Jotkut äidit sanovat että se alkaa olla ärsyttävää jossain vaiheessa kun sitä tapahtuu paljon ja nykiminen on voimakasta.

Huomenna on taas neuvola-aika. Olen käynyt vaa'assa viime viikolla ja luulisin, että nyt painoa olisi tullut lisää ainakin kilo tai kaksi. Lisäksi on hyvä nähdä hemoglobiini ja verenpaine, sillä minua huimasi perjantai-iltana aika paljon. Se kuitenkin meni sitten ohi parissa tunnissa, eikä ole palannut sen koommin. Huomenna olen myöskin ensimmäistä päivää talvilomalla ja minua hykerryttää ajatus rauhallisesta aamusta ja virkistävästä kävelylenkistä neuvolaan. Sitten ajattelin tehdä joulusiivouksen hyvän musiikin kera. Ihanaa!

Ont i halsen

Kurkkuni tuntuu vähän omituiselta. Ja nenän "pohja". Voi ei, en halua tulla kipeäksi! Ja vielä joulun alla.. Mutta jos minun on pakko tulla nyt kipeäksi niin toivottavasti se on vain tavallinen flunssa. Eräs työkaveri oli juuri sikainfluenssassa ja tuli töihin viime viikon lopulla. Tällä viikolla hän jäi uudestaan sairauslomalle samojen oireiden vuoksi. Minua vähän hirvittää. Menen nukkumaan ja toivon, että tämä olo on mennyt ohi aamuun mennessä.

Voi taivas mikä paatti!

Kävin tänään loppuraskauteen kuuluvassa sokerirasistustestissä. Aluksi otettiin lähtötilanneveriarvot, jotka olivat normaalit. Ja sitten se ihana neste.. Melko raikasta niellä nelisen desilitraa vettä, joka sisälsi 100g sokeria. Hui. Onneksi minulla oli 12 tunnin paastoamisen jälkeen jano, joten ensimmäinen mukillinen meni suhteellisen kivuttomasti. Seuraavan juomiseen piti käyttä jo hieman tahdonvoimaa. Hoitaja sanoi, että jos oksennan juomisen jälkeen, koko juttu pitää aloittaa alusta ja varoitettiin, että olosta voi tulla nuutunut ja huono. Sitten tunniksi odottelemaan ennen seuraavaa verinäytettä. En saanut poistua odotushuoneesta, joten olin varautunut uusimmalla Olivia -lehdellä ja Virpi Hämeen-Anttilan viimeisellä kirjalla, Päivänseisaus.

Olostani tuli hieman hutera ja äklö, mutta ei sen pahempaa. Tunnin päästä minua rei'itettiin jälleen käsitaipeesta, minkä jälkeen piti mennä vielä tunniksi odottelemaan. Aika kului melko rattoisasti lehden parissa, eikä labrassa ollut edes ärsyttävää ruuhkaa. Kaikkiaan minusta otettiin siis kolme verinäytettä. Saan tietää tuloksen ensi viikolla neuvolassa. Olen aiemminkin ollut sokerirasituksessa alkuraskaudessa viikolla 12 tai 13, sillä kuulun erääseen tutkimusryhmään, jossa vaadittiin käymään tässä testissä myös tuolloin. Silloin arvoni olivat ihanteelliset, samoin aina tutkimushenkilön tapaamisissa otetut pitkät ja lyhyet sokeriarvot, maksa-arvot, kolesteroli jne. On ihan mielenkiintoista ja hyödyllistä tietää, mitä kehoni sisällä tapahtuu ja voivatko sisuskaluni hyvin. Onneksi nämä tulokset ovat aina olleet hyvät, joten nyt tässä loppuraskaudessakaan ei ole kovaa riskiä, että sokeriarvot olisivat koholla. Suvussani ei myöskään esiinny raskaus- tai aikuisiän diabetesta. Odotan silti tuloksia mielenkiinnolla.

Toisiin aiheisiin: sain sitten vihdoin ostettua tilaani sopivia alushousuja. Tosin en löytänyt kangaslaadultaan minua miellyttäviä äitiys"pikkareita" (joka puolella oli vain tarjolla kamalia, paksuja puuvillapöksyjä, jotka alkavat päivän mittaan lököttää takapuolesta) mutta löysin kuitenkin sellaisia tosi kivan mallisia, joissa on nätti pitsi lahkeessa. Vyötärö ulottuu tarpeeksi ylös ja lahkeet ovat tarpeeksi matalat, melkein kuin hipsterien lahkeet. Testasin ensin yhtä pakkausta ja kun totesin ne käyttökelpoisiksi, pyyhälsin tänään kauppaan hankkimaan vielä parit. Hienoa!

Näin muuten tänään itsestäni kuvia. Koska olen innokkaampi kuvaaja, minusta ei kamalasti ole yleensä otoksia. Eilen niitä kuitenkin otettiin työkaverini läksiäisissä. Minulla oli valkoinen pusero ylläni, mikä vielä korosti tilannetta. Täytyy myöntää että näytin aivan järkyttävältä. En näytä läheskään siltä, miltä oloni tuntuu, vaan näytän ihan laivalta (valkoisen paitani takia ihan Silja Symphonylta) ja olen metrin levyinen – kapeimmasta kohdasta, eli nilkasta. Tai sitten ranteesta. Ystäväni lohdutti että enkä näytä laivalta, vaan korkeintaan pieneltä jollalta. Minusta se oli ihanasti sanottu! Olen silti järkyttynyt, tai sitten kuvat olivat tosi huonoja (mitä ne ihan oikeasti suurimmaksi osaksi olivatkin). No joo, silti oloni tuntuu hehkeältä, joten eikö se tarkoita sitä että melkein sitten näytänkin siltä? Ainakin moni on tullut kehumaan että näytän ihanalta, mikä tietenkin tekee olosta vielä paremman. Valehtelivatpa tai eivät, siitä en nyt välitä. En siis vielä heitä kirvestä järveen vaan uskottelen itselleni, että ne kuvat tosiaan olivat ihan kamalia.

Tänään ollaan menossa raskausviikolla 29+1 ja Pöksy alkaa olla jo aikamoinen mötikkä. Eilen illalla se löysi ihan uuden paikan ja olen melko varma, että se oli pää, joka kylkiluuni alapuolella pullisteli. Nyt se meni ihan erityisen sivulle ja ylös ja vatsani oli hassulla mutkalla. Jännää on se, että jos Pöge on asettunut toispuoliseen asentoon, se on aina vatsani oikealla puolella. Ei kertaakaan vielä vasemmalla. Ensi viikolla voimmekin sitten juhlia pyöreitä viikkoja ja samana päivänä alkaa myös talvilomani. Vatsanpohjassa on ihana joulun ja kaiken muunkin tulevan kutkutus. Aurinkoinen pakkassää vaan lisää sitä ihanaa fiilistä!

Maistuu taas hyvälle!

Alan taas pikkuhiljaa tottua jauhelihaan. Söin eilen lounaalla taivaallisen makuista makaronilaatikkoa, eikä alkanut kuvottaa ollenkaan. Samoin viime viikolla pistelin poskeeni mieheni tekemää jauhelihapizzaa, joka sekin oli erittäin hyvää. Olen oikein odottanut, että näillä syöntikerroilla tuttu tökkiminen alkaisi, mutta ei. Tämä onkin loistavaa, sillä joulu lähestyy ja pystyn syömään lihapullia. Se ei kuulu kaikkien joulupöytään, mutta omalla perheelläni se on aina ollut listalla. Joulupöydän lihapullat ovat minulle tärkeämpi asia kuin joulukinkku.

Äitiyspakkaus

Huomenna tulee täyteen 28 viikkoa ja viimeistä kolmannesta mennään. Toisin sanoen 2/3 on suoritettu. Wau! Pöge on nyt noin 30-35 cm:n pituinen ja painaa reilun kilon. Kyllä se koko alkaa jo tuntua, sillä nyt potkuissa on jo voimaa. Ne eivät vielä satu, mutta koko sisus ryskyy välillä oikein kunnolla. Yllättävän kiltisti tyttö on minua kuitenkin (vielä) kohdellut. Huomaan, että vatsassani on mukavin olla poikittain, mutta kohta se ei taida enää olla mahdollista. Tai sitten vatsani venyy leveyssuunnassa jos jääräpäinen lapseni ei suostu asettumaan toiseen asentoon.

Äitiyslomani alkamisajankohta tarkentui ja se on 26.1. Sitä ennen pidän talvilomaa ennen ja jälkeen joulun, jolloin olen poissa töistä melkein kaksi viikkoa. Mukava saada huilia ennen loppurytinää. Ennen joulua on myös kova kiire saada paljon töitä valmiiksi. Tämä syksy on mennyt niin nopeasti, etten edes kunnolla ymmärrä jääväni äitiyslomalle ensi kuussa. En oikein tajua edes sitä, että minulla on vauvamaha. Minun pitää välillä oikein koittaa vetää vatsaa sisäänpäin osoittaakseni itselleni, etten pysty tekemään sitä enää. Ehkä epäuskoinen olo johtuu myös siitä, etten ole kärsinyt raskaudenaikaisista vaivoista. Moni äiti (ja jopa isä) sanoo tähän tietäväisenä ja ehkä hieman vahingoniloisena, että "odotapa kohta, kyllä sinä pian ähkit ja puhkit niiden vaivojesi kanssa." No kyllä varmaan, mutta tarkoitankin, etten ole tähän mennessä kärsinyt vaivoista. Kyllä niitä monella on jo paljon aikaisemmassakin vaiheessa, joten olen ollut onnekas. Olen kuitenkin jo aika pitkällä tässä raskaudessa ja kun kaikki on mennyt näin hyvin tähän mennessä, minulla on myös hyvät edellytykset nauttia suhteellisen mukavasta odotuksesta lopussakin, eikö vain? Kohtahan se nähdään, muuttuuko vointini dramaattisesti vai ei, mutta tottakai olen täysin tietoinen mitä saattaa olla tulossa. Se jää nähtäväksi kuinka voimakkaasti se kohdalleni iskee.

Minua on välillä hieman nyppinyt juuri tuo, kuinka aika-ajoin joku muistuttaa ettei elo tule aina olemaan yhtä ihanaa ja auvoista kuin tähän mennessä on ollut. Tottakai minä sen tiedän. Jokainen äiti on jossain vaiheessa ollut esikoisen odottaja, ollut yhtä innoissaan ja hössissään, pistänyt ja kirjannut merkille pieniäkin asioita. Niin sen pitääkin olla. Eikä mielestäni ole aiheellista muistuttaa joka välissä, kuinka tuskallista tulee olemaan raskauden loppuvaiheessa, saati synnyttäessä. Tai miten elämäni tulee muuttumaan vauvan syntymän jälkeen ja kuinka tulen kärsimään univajeesta. Jokainen vähänkin valveutunut odottaja tietää tämän kaiken, joten turha siitä on joka välissä muistuttaa. Antakaa minun nyt nauttia! Noiden juttujen aika tulee sitten myöhemmin. Nyt olen vasta äitikokelas, Semi-Äiti. Matkalla Pro-Äidiksi.

No niin, toisiin aiheisiin. Äitiyspakkaus tuli tänään! Ehdimme juuri ja juuri postiin, viimeisellä minuutilla. Kotona pakkauksen sisältö ihastutti meitä molempia. Voit käydä tarkastelemassa sitä täältä. Mieheni nosteli Pöksyn tulevia tarvikketa yksi toisensa jälkeen pois laatikosta ja levitteli niitä eteemme. Siellä oli tosi nättejä ja kivan värisiä vaatteita, juuri sellaisia mistä pidän: yksinkertaisia, neutraaleja, raikkaita, eikä liikaa ällöjä kuvioita. Tavaraa oli vaikka millä mitalla. Taas tuli mieleen, kuinka arvokasta on saada moinen avustus, enkä ymmärrä niitä ääliöitä, jotka arvostelevat äitiyspakkausta paskaksi. Eräskin tosi fiksu kirjoittja käski boikotoida äitiyspakkausta, koska siellä on enimmäkseen ruotsalaista tuotantoa. Menin saman tien katsomaan kaikki tavarat läpi ja siellä oli varmaan yksi ruotsalainen tuote. Muut olivat täysin kotimaisia juttuja. Ja sitäpaitsi, mitä väliä sillä on vaikka ne olisivat ugandalaisia tuotteita. Siinä pakkauksessa tavarat ovat laadukkaita ja käytännöllisiä ja jos ei kiinnosta ottaa noin arvokasta lahjaa vastaan, olkoot sitten ilman. Uskomatonta, kiittämätöntä porukkaa täällä liikuskelee vapaana. Suomessa on oikeasti hyvä odottaa ja saada lapsia. Täällä on niin ensiluokkainen neuvolajärjestelmä.

Pahvilaatikko tulee olemaan Pöksyn ensimmäinen sänky ennen pinnasängyn hankkimista. Moni äiti sanoo, että "minun lapsenihan ei missään pahvilaatikossa nuku!" (ja menevät samaan hengenvetoon ostamaan Ikeasta melkeinpä pahvisen huonekalun) ja pitää heitä suorastaan huonoina äiteinä, jotka näin tekevät. Huhhuh. Ensinnäkään se, että nukuttaisi lastaan vaikka Versacen kehdossa ei tarkoita sitä että rakastaa lastaan enemmän kuin hän, joka käyttää lapsensa ensisänkynä äityspakkauksen pahvilaatikkoa. Eikä se myöskään kerro toimeentulosta mitään, sillä toiset haluavat vaalia perinteitä. Minä kuulun niihin, jotka pitävät tätä hauskana perinteenä Suomessa. Laatikko on oikein nätti, hyvän kokoinen, siellä on hyvä patja ja sänkyä on myöskin helppo siirrellä ympäri kotia. Moni on vielä tehnyt ympärille kivat kankaiset päällykset, mikä lisää sängyn viehättävyyttä. Minä ja rakas ompelukoneeni emme kyllä tee yhteistyötä tämän asian tiimoilta, koska laatikko on mielestäni nätti ilman kangaspäällystettäkin. Se on kyllä mahdollista, että tapetoin sen jollain kivalla paperilla.

Olimme viikonloppuna siskoni luona ja hänen kanssaan oli mukava jutella vauvajuttuja. Hän on aina ollut minulle suunnannäyttäjä ja niin myös tässä odotusasiassa, sekä tulevassa äitiydessäni saan häneltä koko ajan korvaamatonta tukea. Tuntuu mukavalta kun vierellä on hänen kaltaisensa sisko ja myöskin oma äiti, joilta saan kullanarvoisia vinkkejä ja joiden kanssa jakaa asioita. En ole vielä missään vaiheessa jännittänyt tai epäillyt itseäni tai miestäni tulevina vanhempina. Ilman muuta oma lapsi tuo asioihin ihan eri perspektiivin ja omat avuttomat, epätoivoisetkin hetkensä, mutta olen kuitenkin melko hyvin perillä monesta asiasta jo tässä vaiheessa. Siitä kiitos perheelleni.

Sain siskolta kaksi kassillista vauvan vaatteita. Mukavaa kierrättää serkusten vaatteita! Siellä oli joukossa myös puseroita, joita minä ja siskoni olimme vauvana käyttäneet. Tuli sellainen olo niitä, ja nyt tänään tuota äitiyspakkausta tutkiessa, etten jaksaisi enää odottaa Pöksyn syntymää. Kyselen itseltäni jatkuvasti, tapahtuuko tämä ihan oikeasti? Onko tämä nyt toteutumassa, mitä olemme mieheni kanssa niin paljon toivoneet? Vaikka välillä tulee kärsimätön olo, sitten muistan taas että tämä odotusvaihekin on niin ihanaa että pelkää sen menevän ohi liian pian. Koita siinä nyt sitten päättä, missä tilanteessa haluaa olla.

Pikkis

Olin eilen neuvolatädin ja -lääkärin vastaanotolla. Paino oli sata grammaa vähemmän kuin neljä viikkoa sitten, mutta tilanne ei ole kuitenkaan hälyttävä, sillä alkutilanteeni oli jo sellainen että vararavintoa riittää. Toisin sanoen olen nyt siinä painossa, joka alkumittauksessa otettiin. Kesän aikana lähti kolmisen kiloa ja nyt olen siis takaisin kesän alun mitoissa. Syön normaalisti, voin hyvin ja lapsi kasvaa, se on pääasia. Muutkin arvoni olivat edelleen hyvät. Jutustelin tädin kanssa punnitusten ja mittausten lomassa ennen lääkärille menoa. Hän kyseli miten olemme voineet ja kerroin Pöksyn liikkumisesta ja rytmeistä. Täti hymyili leveästi kun kerroin, että unirytmejä on alkanut muodostua. Hänen kasvoiltaan näkee, että työ on hänelle mieleistä. Tuntuu ihanalta olla sellaisen hoitajan luona, joka keskittyy täysillä ja muistaa. Minulla on seuraava aika joulunalusviikolla, jolloin olen jo talvilomalla. Ajattelin viedä hänelle samalla pienen lahjan, niin hyvää kohtelua olen saanut.

Lääkäri oli tällä kertaa eri kuin aikaisemmin. Nyt minut otti vastaan noin 35-vuotias, erittäin hymyilevä ja rauhallinen nainen. Hänellä tuntui olevan ihan erilaiset (varmemmat) otteet kuin aikaisemmalla neuvolalääkärilläni. Hän ilmoitti, että lapsi oli sillä hetkellä kohdussani poikittain, mitä se ei kauaa enää mahdu tekemään. Sf -mitta oli kasvanut viime kerrasta 5 cm, eli nyt mennään 25 cm: n kohdalla. Tasaisesti ja hyvin kuulemma menee. Sydämen syke on nyt asianmukaisesti hieman laskenut ja oli nyt siinä 130-135 kert/ min paikkeilla. Se kuulosti hyvältä ja tasaiselta. Kun vatsalleni levitettiin geeliä, Pöksy alkoi heti potkia innokkaasti ja jatkoi sitä vielä villimmin kun doppler asetettiin vatsalleni. Kaiuttimesta kuului hyviä "tumps" -ääniä kun vauva potki.

Kohdunkaulan ja -suun osalta lääkäri sanoi että "täällä ei voisi olla epäkypsempi tilanne", mikä on hyvä asia. Ei siis ole lähtenyt avautumaan ja lyhenemään. Hyviä uutisia siis kaikkinensa. Sain myös lääkekuurin silmanurkkaani ilmestyneestä yskänrokosta. Olenkin saanut olla ilman niitä kesäisen yskisvillityksen jälkeen, mutta nyt sellainen hyökkäsi tuollaiseen, ei niin riskittömään paikkaan. Toivottavasti ei leviä silmään, mikä olisi pahempi juttu. Reagoin ihollani stressiin, joten uskon että se on tässäkin nyt kyseessä. Vaikka en ainakaan tunne kärsiväni varsinaisesta työstressistä, se kuitenkin on tosiasia että nyt on ollut tavallista kovempi tahti, mikä saattaa vaikuttaa asiaan.

Tapasin eilen ystävääni ja sanoin, ettei Pöksy kuulosta yhtään tytön lempinimeltä. Hän keksi sitten alkaa nimittää vauvaa Pikkikseksi, mikä on tästä lähtien Pögen uusi lisänimi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Pikkis. Se kuulostaa hauskalta.

Ja ai niin! Puhuinkin kakkaa siitä äitiysvaatehankinnastani kun sanoin, että olen ostanut toistaiseksi vain ne housut, mutta minulla onkin yksi tummanruskea vakosamettimekko. Ostin sen pari kuukautta sitten Polarn O. Pyretin liikkeestä. Se ei kuitenkaan ole niin tyypillisen äitysmekon näköinen, minkä vuoksi varmaan unohdin omistavani toisenkin äitiysvaatteen. Pyydän siis anteeksi harhaanjohtamistani.

26

Tänään on täynnä 26 viikkoa. Pientä selkäkipua on esiintynyt parina päivänä, mutta ei mitään suurempaa. Lähinnä aina silloin, kun on istunut ja sitten nousee ylös. Vatsa kasvaa hurjaa vauhtia ja on nyt jo aika iso pallo. Iltaisin kotiin tullessa miehellä on usein huvittunut ilme: "aika vähän se on taas päivän aikana kasvanut!" Ja usein kun kuljen hänen ohitseen kotona, kasvoilta paistaa ilontäyteinen virne. Kuulemma hauskaa kun vatsa on jo niin iso. Saankin usein taputuksia ja silityksiä kummulleni, mikä saa oloni tuntumaan erityiseltä.

Painoni ei ole noussut vieläkään, vaikka syön ihan hyvän kokoisia annoksia (hahaa, söin eilen kaksi lämmintä leipää jauhelihatäytteellä. Se oli hyvää)! Eipä tuo minua haittaa, pääasia että Pöksy kasvaa ja sillä on hyvä olla. Se olisikin mahtava tilanne, jos paino pysyisi vakiona ja ylimääräiset kiloni (tai osa niistä) siirtyisi lapseen. Turha toivo. Eiköhän tuota lääniä ala tulla viimeistään loppuvaiheessa. Minulla on huomenna toinen neuvolalääkärin vastaanotto ja siellä selviää, onko kaikki mallillaan esimerkiksi kohdunkaulan osalta. Ei ole ainakaan supistellut nyt taas viime aikoina. Oli ainoastaan pari viikkoa sitten ne pari kipeää supistusta, jotka sitten menivät ohi aika pian.

Energinen olo vaan jatkuu, mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin. Oma vitamiinikuurini on innoittanut mieheninkin juomaan aamuisin Beroccaa. Kuulemma energisyyttä on hänelläkin nyt ihan eri tavalla. Mukava odotusaika ja hyvä olo ovat pitäneet molempien mielenkin yleisesti hyvänä.

Esineiden lattialta poimiminen tai istuutuminen on ärsyttävää, koska kalsarit rullaantuvat vatsan alle. Ehkä ratkaisu olisi todellakin ostaa niitä mamma-alushousuja, mutta en ole vielä ottanut sitä projektikseni. Välillä tuijotan haikeana vaatehuoneeni sisältöä kun ei voi pukea päälleen mitä haluaisi, mutta aika vähän sitä on ollut rajoituksia vielä tässä vaiheessa. Toisaalta kyllä nautin täysillä tästä tilanteesta, koska ei tarvitse ajatella vatsamakkaroita. Nyt maha saa reilusti olla kupera. Olen ostanut vain yhden äitiysvaatteen, ne housut. Muuta en ole tämänhetkisen muodin ansiosta vielä tarvinnut (paitsi niitä kalsareita pitäisi kyllä hankkia) kun voi oleilla mekoissa, tunikoissa ja sukkiksissa.

Nyt alkaa olla sellainen "älä häiritse minua" -olo. Tekee mieli olla paljon kotona. Olen yleensäkin kotihiiri, mutta nyt tarve on vain lisääntynyt. En meinaa saada kodista tarpeekseni ja suorastaan maistelen iltaisin siellä vallitsevaa, rauhallista tunnelmaa kynttilöineen kaikkineen. Tuntuu, että vaikka on mukava tehdä kaikenlaista ja nähdä ystäviä, sitä on kuitenkin suuri kaipuu omiin oloihin. En minä halua kotiinkaan kokonaan erakoitua, vaikka sellainen erityinen omissa oloissa -tarve onkin. Haluan nähdä ystäviäni, koska he ovat tärkeitä.

Ai niin, tadaa! Tänään tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä kun sain sikainfluenssarokotteen. Nyt näyttää siis siltä, että tämä parin viikon varoaika on selvitty ja voi alkaa olla vähän turvallisemmin mielin, sopivasti kun kohta pitäisi mennä jouluostoksillekin. Hienoa! Nyt täytyy vielä toivoa, että uutiset puhuvat totta sanoessaan, että taite olisi saavutettu ja epidemia olisi pikkuhiljaa laantumassa. Aika aikaista vielä sanoa, mutta seurataan tilannetta.

Olen nyt tajunnut, että Pöge tuntuu rauhoittuvan viikonlopuiksi. Se oli lauantaista alkaen aika vaisu ja aloin jo vähän huolestua. Eilen illalla sitten tuli taas enemmän normaalia iltatoimintaa, mikä helpotti. Samoin tänä aamuna ratikassa potkiminen yltyi. Tajusin, että tämä voi hyvinkin johtua viikonpäivistä, koska onhan arkielämä paljon hektisempää. On Pöksy kyllä liikkunut ja potkinut vaisuinakin päivinä, mutta todella paljon harvemmin. Siksi välillä vähän huolestuttaa. Siskoni lohdutti, että syy voi olla asennossa, jossa potkut eivät niin tunnu tai sitten sillä on vain pitempiä unijaksoja. Mutta pääasia, että liikkeitä kuitenkin tuntuu. Melkein aina kyllä saan pienen vastauksen jos vähän aikaa makaan kyljelläni tai selälläni ja silitän tai hieman tönin vatsaa. Sieltä se pieni tuuppaisu aina ennenpitkää tulee ja tiedän että siellä ollaan elossa. Eräänä aamuna mieheni sai potkun korvaan kuunnellessa vatsaani.

Aargh!

Alan saada tarpeekseni tämän kaltaisista uutisista.
Erityisen mukava on seuraavan lauseen loppuosa: "THL:n ylilääkärin Terhi Kilven mukaan vielä ei voida sanoa, että rokote olisi aiheuttanut keskenmenot, tai että rokote olisi vaarallinen sikiölle."

Juuri on kun toitotettu, että rokote on turvallinen odottaville äideille ja sikiöille niin sitten joku menee lausumaan tällaisen lauseen! Siis että minua raivostuttaa tällaiset uutisoinnit! Nyt kun on tapahtunut kaksi keskenmenoa rokotteen jälkeen, kyse voi olla pelkästä sattumasta tai sitten ei. Kuten sanottu, sitä ei välttämättä saa koskaan tietää. Otsikoissa tuntuu jatkuvasti olevan uutisia, jotka "rohkaisevat" etenkin raskaana olevia. Juuri kun on päässyt jonkinlaiseen mielenrauhaan, sitten tulee taas uusi skandaalinkäryinen otsikko. Tottakai minä tiedän, ettei kaikkea pidä ottaa kirjaimellisesti, mutta kun ollaan kuitenkin päästy jo näin pitkälle, sitä alkaa jo väkisinkin olla toiveikas, sillä tikapuiden yläosa häämöttää jo.

Lisäksi minua ärsyttää ihmisten viittaukset siihen, ettei kyseessä ole ollenkaan vakava tauti, vaan ihan tavallinen "flunssan tyyppinen juttu." Sitten mennään puolikuntoisina yleisille paikoille pärskimään. Joo, kyllä useat sairastavatkin tämän sikainfluenssan aika lievänä, mutta osalla ei olekaan niin yksinkertainen tilanne jos tauti iskee. Minun täytyy olla vielä viikon verran erityisen varovainen, ennen kuin rokote antaa paremman suojan. Eikä senkään jälkeen voi olla täysin varma sen toimivuudesta. Se tehoaa 90% ihmisistä ja kuten missä tahansa muissakin rokotuksissa, osalle ei muodostu suojaa. Onneksi kuitenkin valtaosalle. Viime päivinä on myös alettu puhua uutisissa kevään uudesta aallosta ja että riskiryhmäläiset pitäisi mahdollisesti rokottaa uudestaan. Voi apua. Mihin tämä vielä menee? Olen ylipäätään niin kurkkuani myöten täynnä tätä koko tilannetta (jep, varmaan olen ainut) ja nimenomaan sen aiheuttamaa hysteriaa ja sitä, miten ihmisiltä lähtee järki tällaisen kaaoksen keskellä. Ja lisäksi tätä skandaalihakuista uutisointia.

No niin, nyt vähän mukavampiin aiheisiin. Olen saanut jo katsella Pöksyn mukellusta ja potkimista. Vatsa liikkuu hauskasti muksimisten myötä. Etenkin aamuisin on hyvä hetki katsella kun vauva on herännyt. Usein se herää jo kun olen vielä sängyssä, mutta viimeistään sen jälkeen kun olen käynyt suihkussa, alkaa liikehdintä. Nyt liikkeet tuntuvat pitkin päivää ja voimistuvat jatkuvasti. Myös illalla, ennen nukkumaanmenoa minulla on sen kanssa hyviä "keskustelutuokioita." Mieheni on tuntenut pari kertaa potkun kädellään, mutta rakas tyttäremme kyllä useimmiten lopettaa heti kun isi tulee vierelle. Eilenkin yritin näyttää vilkkaasti jatkuneet liikkeet vatsani päältä. Kun mies asettui viereeni katselemaan, esitys loppui siihen paikkaan. Nyt ei ollut edes käsi vatsan päällä, vaan pelkkä läsnäolo riitti. Mies tekeekin tästä omat päätelmänsä: "joko se ei tykkää minusta tai sitten sille tulee vaan rauhallinen olo kun olen siinä."

Sain vihdoin lyhennettyä ne muutama viikko sitten ostamani äitiyshousutkin! Viime sunnuntaina ajattelin, että nyt on pakko ryhtyä tuumasta toimeen. Housut ovat niin helppoa kangasta, että ajattelin kaiken sujuvan kuin rasvattu. Niin varmaan! Historia toistaa itseään, sillä jostain tuntemattomasta syystä sain koneen suuttumaan jo heti alkuunsa ja suurin osa ajasta menikin lankojen selvittelyssä ja uudelleen asettelussa, pienten voimasanojen höystämänä. Voitin tiukan matsin 1-0 ja nyt minulla on siistit housut käytössäni. Laitoin ne heti maanantaina jalkaani ja hyvältä tuntui iltapäivään saakka, kunnes trikoooresorin ja housujen yhtymäkohtasauma alkoi painaa. No se on varmaan luonnollista, sillä teen istumatyötä ja mitkä tahansa housut (paitsi löysimmät mahdolliset lököhousut) alkavat päivän mittaan painaa jostain kohdasta.

Eilen tuli täyteen 25 viikkoa ja olen voinut edelleen todella mainiosti. Juoksin taas ratikkaan minkä jaloistani pääsin. Tosin yritin vaimentaa pomppivaa liikettä ravaamalla mahdollisimman tasaisesti vähän samaan tapaan kuin islanninhevosen neljäs askellaji, töltti, joka varmaan näytti ihmisen toimesta aika koomiselta. Nyt huomaan tällaisten spurttien jälkeen, että vatsa vetää vähän kovemmaksi, mutta ei varsinaisesti supistele. Viime yönä sain tutustua suonenvetoon. Se oli niin raju, että luulin pohkeeni räjähtävän. Eihän siinä nyt täysin äänettömänä ihminen voinut olla, vaan ähkin niin että miehenikin heräsi. Hän tietenkin ensin säikähti, onko vauvalla jokin hätänä kunnes sain kerrottua mikä on vialla. Hän alkoikin herrasmiehenä heti hieroa pohjettani kun omat paineluni eivät näyttäneet tehoavan. Jonkin ajan päästä infernaalinen kipu sitten hellitti. Nyt pohje on vieläkin kipeä, ikääänkuin olisin treenannut vain toista jalkaani.

Ihoni on ollut tällä viikolla niin hyvä, etten ole varmaan vuosiin saanut nauttia yhtä sileistä kasvoista. Se uusi, pari viikkoa sitten ostamani vartalovoide (The Body Shopin Hemp -sarja erittäin kuivalle iholle) näyttää tehoavan todella hyvin. Laitan sitä iltaisin paksun kerroksen myös kasvoihini, joten aamulla iho on sileä, eikä kuivuudesta ole tietoakaan.

Viime viikolla ottamani rokote aiheutti vain käden kipeytymisen. Samana iltana se tosiaan oli erittäin kipeä, mutta seuraavana aamuna jo niin hyvä, että alue oli enää hieman hellä. Mitään päänsärkyä tai kuumetta ei ilmaantunut, enkä usko että sitä nyt enää tulee kun rokotteesta on kuitenkin jo viikko.

Ensi viikolla olisi toinen neuvolalääkäriaika. Toivottavasti siellä näyttää kaikki hyvältä. Ainakin olo on ollut erinomainen (noita pieniä suonenvetoja nyt ei edes lasketa) ja arvot ovat olleet kohdallaan. Nyt energiaa tarvitaankin loppurutistukseen töissä, jotta saan kaiken mahdollisimman valmiiksi ennen äitiyslomani alkamista. Kävin eilen vaa'alla ja painoa ei ole tullut edellisestä neuvolakäynnistä yhtään. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos vararavintoni tulee hyötykäytettyä ja Pöksy saa sen. :)

Vaikka tässä saa välillä jännittää (ja ärsyyntyä) tuon epidemian ja kaikenlaisten muidenkin juttujen vuoksi, siitäkin huolimatta huomaan tällä hetkellä eläväni yhtä elämäni parhaista ja jollain tavalla myös huolettomimmista ajoista. Varmaan tämä kuulostaa oikealta lässynläältä, mutta totta se on. Kyllä minä nautin, jos siihen annetaan mahdollisuus ja nyt näköjään annetaan. En muista, koska viimeksi olisin voinut näin hyvin sekä henkisesti että fyysisesti, enkä muista koska tämä pimein vuodenaika olisi tuntunut yhtä valoisalta ja energiseltä. Toivon, että saan nauttia näin hyvästä olosta jatkossakin.

Hands up, baby hands up

Rokotepäivän ilta: mainittakoon, että käteni on päivän mittaan kipeytynyt siinä määrin, etten tällä hetkellä pysty nostamaan sitä ollenkaan. No okei, jos joku tulisi sanomaan että saat tonnin jos nostat kättäsi niin ehkä sitten pystyisin. Mutta hyvin nihkeästi. Tuntuu kuin olisin treenannut vain toista olkalihastani neljä tuntia putkeen. Onneksi muita oireita ei ole vielä ilmestynyt. Pääkin on säilynyt vielä särystä vapaana.

24 viikkoa ja rokote

"Kävin" aamulla ottamassa sikainfluenssarokotteen. Menin neuvolaan noin klo 7.50, jolloin pihalla oli kolmisenkymmentä metriä jonoa. Samassa rokotusporukassa olivat raskaana olevat, 6kk-15-vuotiaat lääketieteelliset riskiryhmät ja 6kk-35kk terveet lapset. Jotkut olivat tulleet paikalle koko perheen voimin. Tunnelma oli ihan hyväntuulinen ja jonotus tapahtui maltillisesti. Pienimmätkin jaksoivat jonottaa yllättävän hyvin, vaikka loppua kohti noin 1-vuotiaat kakar.. lapset alkoivat ähnätä ja kirkua tuskastuneina. Kuuntelin musiikkia korvakuulokkeet täysillä ja koetin pitää itseni tyyneyden perikuvana. Pidän lapsista, mutta liian suuri vieras vaahtosammutinesiintymä suurena annoksena ei tee oloani ainakaan kovin leppoisaksi. Lopulta tilanne alkoi tympiä etenkin siksi, että ihmisten tyhmyys tiivistyy aina suurissa porukoissa ja jokainen tuntuu tietävän paremmin, miten tällainen tilanne tulisi järjestää järjevämmin. Yksinkertaisiakaan jonotusohjeita ei tunnuttu ymmärtävän, mikä alkoi siepata minua toden teolla. Jonottelin ulkona lumisateessa (onneksi oli saappaat ja sateenvarjo) noin tunnin ja sisällä vielä nelisenkymmentä minuuttia. Onneksi taivaalta ei tullut vettä, mitä aikaisemmin oltiin luvattu. Lumisade oli oikeastaan ihan piristävää. Tuli ihan jouluinen olo.

Sisällä ihmiset jaettiin vuoronumeroilla eri ryhmiin: raskaana olevat saivat valkoisen vuoronumeron (valkoinen oli ykkösprioriteetti) ja loput olivat punaisia ja sinisiä vuoronumeroita. Sisällä henkilökunta hoiti asiansa hyväntuulisesti, ripeästi ja rauhallisesti. Jonotusta ohjaili nuori ystävällinen naisvartija. Neuvolan tiloihin oli järjestetty yksi suuri lepohuone patjoineen, sohvineen, tuoleineen ja pöytineen, jonne sai mennä "toipumaan" pariksikymmeneksi minuutiksi rokotteen jälkeen ja poissulkemaan mahdollinen allergiareaktio.

Vastaanottohuoneita oli muutama ja käsittääkseni kaikissa oli kaksi hoitajaa: toinen kirjasi tiedot koneelle ja toinen rokotti. Yllätyin, koska pistos ei tuntunut oikeastaan miltään. Mainitsin siitä ääneen. "Ei pidäkään tuntua" vastattiin iloisesti. Toivottelin naisille jaksamista ja he vastasivat heti positiivisesti hymyillen "ollaanhan tässä jo voiton puolella kun jonon pääkin jo näkyy."

En malttanut jäädä lepohuoneeseen kuin kymmeneksi minuutiksi. Siinä ajassa allergiareaktio jo usein nostaa päätään, joten uskalsin lähteä. Tallustelin bussipysäkille ja mielessäni siinsi jo pehmeät penkit lämpöisessä kyydissä kun huomasin pysäkin seinästä sangen piristävän seikan: bussin tuloon oli puoli tuntia. Sillä hetkellä tuntui että koko elämä on yhtä odottelua! Sain siinä sitten uuden annoksen raikasta ulkoilmaa samalla kun tein kumisaappaillani mitä hienompia kuvioita lumeen koettaessani kuluttaa aikaani pysäkillä. Musiikkiakaan en enää viitsinyt kuunnella, sillä puhelimeni akku alkoi olla vähissä. Haivaitsin odottelun aikana mm. sellaisia hyödyllisiä seikkoja, kuten että yleisin neuvolasta poistunut automerkki oli Volvo. Ja että ohitseni ajoi käsittämätön viiden Huoneistokeskuksen auton jono, joista jokaisessa oli vain yhdestä kahteen henkilöä. Katselin ensin, että nyt on tulossa kohti joku Posti-autojen tiistaiparaati, mutta ei sentään. En myöskään nähnyt yhtään lintua, mikä on aika erikoista. Vihdoin bussi sitten tuli ja pääsin töihin lämpöön ja turvaan.

Rokotuksen jälkeen ei ole tuntunut miltään, ei ole edes päätä särkenyt (vielä), mikä on tietenkin hyvä asia. Pistoskohta on hieman hellä siitä painettaessa, mutta käsi ei ole vielä muuten kipeä. Katsotaan tilannetta huomenna.

Pöge on ollut tänään vilkkaalla tuulella ja olen saanut nauttia sen liikkeistä jo heräämishetkestäni lähtien. Yleensä Pöksyn itsensä heräämistä saa odotella aamuisin jonkin aikaa, mutta nyt se oli pirteänä jo ennen minua. Samoin töissä olen tuntenut muksauksia vähän väliä. Meidän pieni tyttönen. Äsken koin aivastamisessa aivan uusia ulottuvuuksia: se sattui aivan suunnattomasti ja siitä seurasi jonkinlainen supistus. Olin eilen hoitamassa kaupungilla asioita kun Pöksy ilmoitti tyytymättömyytensä normaalia reipasta kävelyvauhtiani kohtaan ja päätti järjestää minulle semi-voimakasta vihlontaa alavatsaan. Oloni tuntui jotenkin avuttomalta, sillä vaikka muuten olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja vetreä kuin kesäinen pajun varsi (jep), vauhti ei näköjään olekaan enää minun omassa päätäntävallassani. Niinpä köpöttelin lapseni mieliksi vähän rauhallisempaan tahtiin. Meinaan välillä unohtaa, etten todellakaan voi hallita kaikkea.

Huomenna rokotejonossa

Olen menossa aamulla rokotettavaksi. Saa nähdä miten kauan siellä saa jonottaa. Toivottavasti ei ainakaan ulkona asti tarvitse jäkittää. Vähän hirvittää kun silmäilee uutisia, kamalat jonot joka puolella. Huomenna oman seutuni neuvolat aloittavat piikitykset, joten täytyy toivoa että ihmiset jakautuvat niihin tasaisesti. Lisään myöhemmin juttua jonotusfiiliksistä ja siitä, miltä rokotteen jälkeen tuntuu. Pientä jännitystä on havaittavissa, mutta menen nyt nukkumaan sen pois.

Isänpäiväpaita

Teetin miehelleni tällaisen paidan isänpäiväksi. Siinä komeilee ultrakuva Pöksyn jalkapohjasta ja teksti "Estimated Time of Arrival 02032010." Käsittelin kuvaa hieman niin, että lisäsin siihen rasteripisteet ja voimistin kontrastia. Kävin ostamassa hyvän mallisen, puuvillaisen ja hieman joustavan valkoisen T-paidan Zarasta ja kiikutin sen paitapainatukseen kuvatiedostoineni. Painojäljestä tuli laadukas. Minua hykerrytti lahjan antaminen etukäteen jo niin paljon, etten olisi malttanut odottaa sunnuntaihin, mutta sitten lopulta sain hillittyä itseni. Mies ilahtui paidasta hyvin paljon. Hän laittoi sen heti päälle ja piti sitä yllään koko päivän, myös silloin kun lähdimme myöhemmin ulos syömään.

Muksaus vasten kättä

Pitkästä aikaa täällä! Olo on tuntunut niin hyvältä ja tasaiselta, etten vieläkään aina muista kantavani pientä ihmistaimea sisälläni. Olen pannut merkille että tässä, viikon 24 kantturoilla, monella alkaa olla jos jonkinlaisia vaivoja ja olo tuntuu jo suurelta, väsyneeltä ja kömpelöltä. Minulla on ainakin vielä niin loistava ja ketterä olo, etten edes huomaa vatsan olemassaoloa. Ainut toistuva fyysinen kipu on aamuinen selän vihlaisu sängystä noustessa, mutta siihen se sitten jää. Ja lisäksi hengästyn helpommin kuin ennen. Pystyn kuitenkin edelleen ilman suurempia vaikeuksia pukemaan (pienten öh, äh -äännähdysten säestäminä) sukkahousut, solmimaan kengännauhat, nostamaan pudonneita esineitä pöytienkin alta, tutkimaan kopiokoneen alinta sopukkaa paperijumin vuoksi, juoksemaan kovaa ratikkaan, istumaan sohvalla jalat koukussa, menemään lattialle ja nousemaan sieltä ylös, jne. Käytännössä liikun melkolailla samalla tavalla kuin ennenkin. Tosin auton hanskalokeron perukoille kurottaminen ei onnistunut. Vatsa kyllä näkyy jo hyvin selvästi ja etenkin iltapäivisin se on jo oikea pallo. Huomaan myös ilokseni, ettei minua edelleenkään väsytä ja energiaa riittää kuin pienessä kylässä. Nukun erinomaisesti, vatsa ei ole vielä tiellä. Olen aina tottunut nukkumaan vatsallani tai puolittain vatsallani toinen käsi tyynyn alla ja "päällimmäinen" jalka koukussa. Aloin jo loppukesästä treenata itseäni siitä pois ja se on kannattanut, sillä yöunenin ovat jatkuneet laadukkaina nyt kun voi nukkua enää kylkiasennoissa ja selällään. Kohta tosin viimeksi mainittukin karsiutuu pois, mutta olen tyytyväinen että lappeellaan olo on harjoittelun tuloksena ihan luontevaa.

Kaiken kaikkiaan tämä toinen kolmannes on tuntunut ihan taivaalliselta ja raskaustila tuntuu olevan minun juttuni. (Katsotaan muutaman viikon päästä uudestaan.) Mutta siis vakavasti puhuen, olen saanut nauttia hyvästä olosta ja tähän mennessä helposta odotuksesta. Se kun ei ole itsestään selvyys.

Nyt Pöksyn tönäisyjä ja potkuja saa tuntea jo todella monta kertaa päivässä. Tänä aamuna myös mieheni tunsi ensimmäisen kerran pienen muksauksen kättään vasten! Minulla on tapana mennä aamusuihkun jälkeen hetkeksi työhuonen sohvalle pötköttämään ja seuraamaan vauvan heräämistä. Potkuja olisi varmasti voinut tuntea jo aiemmin, mutta lapsi lopettaa edelleen shownsa sillä sekunnilla kun käsi asettuu vatsan päälle. Haluaa pitää esityksensä vielä äidin yksinoikeutena, sovitaan niin! Mutta mukellusta tuntuu nyt jo todella paljon, eikä kauan tarvitse olla esimerkiksi kyljellään kun toiminta alkaa. Toistaiseksi olen kuitenkin saanut nauttia yöunista ilman, että alivuokralainen pitää hereillä tai herättää yöllisillä bileillään.

Nyt Pögellä on siis kokoa jo noin 28 cm ja painoa (siitä riippuen mistä tiedon lukee) 500-600g. Vauva on jo sen kokoinen, että jos synnytys nyt käynnistyisi, keskonen voisi hyvällä hoidolla selvitä. Ajatus tuntuu aika hurjalta. Viikot ovat menneet työn touhussa niin kovaa vauhtia, että jouduin tänään jopa varmistamaan raskauslaskurista mikä viikko ensi tiistaina alkaa.

Olen myös viikon sisällä saanut tutustua ensimmäisiin supistuksiin. Nämä eivät olleet kuvuttomia, vaan sellaisia "aiaiaii, otetaan sitten rauhallisemmin" -tyyppisiä. Aluksi se alkoi kunnon kylkivihlaisulla ja eteni siitä nopeasti keskelle tehden koko vatsasta kivikovan. Ensimmäisen kerran se tapahtui eräänä iltana kun yritin vaihtaa liian ripeästi asentoa sohvalla. Toisella kerralla olin lähdössä lounaalle ja vihlaisun tullessa oli pakko pysähtyä vähäksi aikaa. Supistuksen aikana sain hyvän tilaisuuden tunnustella selvemmin kohtuni nykyistä kokoa sen ollessa oikein kova. Hämästyttävää miten pitkälle se jo ulottuu sekä leveys-, että pystysuunnassa. Kokeus on jo navan yläpuolella.

Sitten on tuo kansaa kuohuttava sikainflenssa. Olen nyt kääntänyt kelkkani ja päätin ottaa rokotteen. Epidemia yltyy koko ajan, joten viruksen saaminen on minulle ja lapselle varmaan suurempi riski kuin saada rokotteesta jotain. Tähän tulokseen olen nyt tullut pitkällisen harkinnan ja tiedonkeruun jälkeen. Olen seurannut muiden raskaana olevien rektioita rokotteen jälkeen, eikä kukaan ole toistaiseksi saanut pahempia sivuoireita. Lisäksi pari erittäin allergista ystävääni ovat saaneet piikin, eikä heille tullut reaktioita. Omalla alueellani odottavien piikitys alkaa vasta ensi tiistaina, mikä on parikin viikkoa myöhemmin kuin monessa muussa paikassa. Tuntuu turhauttavalta kun muutama kilometri toiseen suuntaan ja siellä rokotteen saa jo kolmosriskiryhmäläiset. Nyt täytyy vaan toivoa, että ehdin saada suojan ennen kuin epidemia ehtii tosi kovaksi täällä etelässä. Rokotteen teho kun alkaa kunnolla vasta parisen viikkoa piikin jälkeen, joten saan ensi viikon jälkeekin olla vielä pitkän aikaa erityisen varuillani. Lisäjännitystä tilanteeseen tuo se, että mieheni työ menekinedistäjänä takaa, että ihmisiä on ympärillä enemmän kuin tarpeeksi. Hänellä on aina ollut erinomainen vastustuskyky ja on välttänyt kaikenmaailman epidemioita, joita ympärillä vuosittain jyllää. Hän on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana sairauslomalla noin kolme kertaa. Mutta eihän se estä, etteikö juuri tämä tauti iskisi, vaikka tietenkin hyvästä vastustuskyvystä on apua. Toivon niin paljon, ettei meistä kumpikaan sairastu. Kyllä tämä tilanne ja ihmisten hysteria on alkanut jo jänskättää vähän enemmän, mutta ei auta nyt muu kuin jatkaa erittäin huolellisen käsihyguenian huolehtimista ja olla vartavasten hakeutumatta suurempiin ihmisjoukkoihin.

Sitten vielä takaisin hyviin asioihin. Toistuvista kosteutusyrityksistä huolimatta ihoni on pysynyt älyttömän kuivana ja aloin olla jo ihan epätoivoinen. Sitten löysin vihdoin loistavan vartalovoiteen rapisevalle hipiälleni: The Body Shopin erittäin kuivalle iholle tarkottetu Hemp Body Butter. Minulla on vuosia sitten ollut sama voide ja kasvojenpesuneste, mutta sittemmin olin autuaasti unohtanut koko sarjan, sillä en käy Body Shopissa kovinkaan usein. Nämä Hamppu-sarjan tuotteet kävivät minulle erinomaisesti ja kun eräänä päivänä kävelin kaupan ohi, koin mahtavan ahaa-elämyksen. Levitän voidetta iltaisin myös kavoilleni, minkä ansiosta ihoni on ollut todella pehmeä ja sileä jo monta päivää. Jos ratkaisu oli tässä, olen enemmän kuin tyytyväinen! Tulos selviää viikon sisällä, jolloin ihoni viimeistään esittää vastalauseen.

Bileet mahassa

Nyt tätä vatsaa ei voi oikeastaan enää peitellä, aika selvästi näkyy jo. Tai sitten olen super turvoksissa. En ole vieläkään saanut aikaiseksi lyhentää niitä viime viikolla ostamiani äitiyshousuja, joten olen joutunut käyttämään arkiluovuuttani jos olen halunnut pukea päälleni jotain muuta kuin mekon. En yksinkertaisesti ole saanut otettua sitä kirottua ompelukonetta vaatehuoneesta, asetettua sitä keittiön pöydälle, otettua mittoja punteista ja niin edelleen. Vihaan ompelua ja uskokaa pois, olen kyllä yrittänyt äitinikin opastuksella. Ompeluun tarkoitetut laitteet tuntuvat vaistoavan tunteeni ja heittäytyvät hankaliksi ihan tahallaan. Kun lähestyn ompelukonetta ihan ystävällismielisesti, sen neula katkeaa ihan itsestään! Itse en luonnollisestikaan ole syyllinen moiseen tapahtumaan, ainoastaan se laite! Jos pääsen ompeluvaiheeseen, lanka sumppuuntuu ehkä noin kolme tuhatta kertaa ennen kuin olen saanut ommeltua yhden puntin ympäri. Pieneen korjausoperaatioon meneekin minulla yhtä kauan aikaa kuin ammattilaiselta kokonaisen iltapuvun suunnitteluun ja ompeluun. Vähintään. Mieheni onkin monta kertaa tullut päästämään minut pinteestä ja viilipyttymäiseen tapaansa näyttää, miten lanka tulee laittaa oikein. Ompelukonehankinnan jälkeen hän manuaalirakastajaihmisenä tutkikin koko vihkosen läpi ja antoi taas minulle pikakoulutuksen.

Yläasteelle mennessäni jopa anoin erityisoikeutta päästä poikien kanssa puukässään. Kun lupa irtosi ja pääsin kolmen muun tytön kanssa aloittamaan, tunsin olevani heti kuin kotonani. Sirkkelit, hitsaukset, karkaisut ja muut sujuivat kuin tanssi. Valittelin kerran sikolleni, että minusta ei tule sellaista ihanaa käsityöäitiä, joka neuloo ja ompelee kaikkea kivaa. Eikä minusta tule mummoa, joka virkkaa lakanoihin ihania pitsireunuksia. Niitä, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Teen vain lapseni kanssa kasettitelineitä ja pikku laatikoita. Tai Suomen muotoisia kelloja. Käsityöihmissiskoni lohdutti, että no sittenhän minä teen kaikkea sellaista lapsen kanssa.

Sitten Pöksyuutisiin: vatsassani oli pari päivää sitten kunnon bileet. Lapsi mukelsi ja töni koko päivän, mikä tuntui hauskalta. Eilen oli hieman rauhallisempaa, mutta liikettä tuntui silti jatkuvasti. Tänään on ollut huomattavasti hiljaisempaa. Muksaus silloin, mukellus tällöin. Söinköhän alkuviikosta tavallista enemmän sokeripitoisia asioita, mikä villitsi pienokaisemme järjestämään pippalot heti alkuviikosta? Olen myöskin huomannut seuraavan efektin: kun Pöge potkii ja laitan käden vatsalleni kokeillakseni tunnenko sen myös päältä päin, se loppuu heti. Ja alkaa taas kun otan käden pois. Hmm. Se on se äidin rauhoittava käsi, eikö vain?

Ai niin

Tuli tässä mieleen, että pitäähän tämä lapsi saada jollain konstilla uloskin. No rehellisesti, ei synnytys minua pelota (vielä), mutta aloin kyllä kieltämättä eräänä päivänä oikein ajatella asiaa. Olen aina kuunnellut muiden synnytyskertomuksia suurella mielenkiinnolla ja vaikka toisilla on vähän rajumpiakin kokemuksia, en ole ainakaan toistaiseksi saanut mitään kammoa. Oikeastaan odotan synnytystä jo suorastaan innokkaasti, vaikka todellista tuskaa se tulee olemaan. Katselimme miehen kanssa eräänä iltana synnytysvideoita netistä. Minua ei ole koskaan tehnyt pahaa katsella niitä. Katsoimme myös osan keisarinleikkausvideosta, mutta yhteys alkoi pätkiä ja h-hetki jäi näkemättä. Miestäni saattaa hirvittää tällä hetkellä enemmän kuin minua – osaksi minun ja osaksi omasta puolestaan. Ehkä vierestä katselijan rooli on aika raaka ja turhauttava: ei voi paljon tehdä toisen infernaalisen tuskan helpottamiseksi. Ole siinä sitten vaimon tukena kun itselläkin on melkein kakka housussa. Minusta on kuitenkin parasta, että isät saavat tulla mukaan tähän perhetapahtumaan. Aina niin ei ole ollut. Ennen vaimo vietiin sairaalaan ja tultiin sitten myöhemmin katsomaan siististi paketoitua, rusoposkista vauvaa tietämättä tarkalleen, mitä se oma armas on äskettäin käynyt läpi. Mies voi edelleen kuitenkin valita. Joku ei tule mukaan vedoten siihen, ettei pysty olemaan mukana sellaisessa. Joku ei halua menettää nykyistä kuvaansa vaimostaan. Mutta jotenkin se melonin kokoinen objekti on saatava ulos siitä sitruunan mentävästä aukosta. Siksi mielestäni miehellä onkin melkein velvollisuus tulla mukaan, sillä soppa on keitetty yhdessä ja se myös on tarkoitus syödä yhdessä. Ymmärrän oikein hyvin jos molemmat sopivat, ettei isän mukana olo ole välttämätöntä, mutta jos äiti nimenomaan haluaisi ja tarvitsisi tukea, silloin miehen olisi kyllä hyvä tsempata. Saahan siihen vierelle toki jonkun muunkin doulaksi, mutta oma puoliso on kuitenkin se kaikkein läheisin. Okei, joillain ihmisillä on oikeasti sairaalakammo esimerkiksi jonkin traumaattisen tapahtuman vuoksi. Silloin ymmärrän kielteisen asenteen paremmin, mutta jos edellä mainittua seikkaa ei lasketa, raavas mies kyllä taatusti kestää jos haluaa. Mitä jos lapsen äiti ilmoittaisi, ettei voi missään nimessä olla läsnä sellaisessa. Niinpä, miehet. Pakko sinne on vaan mennä.

Olemme jutelleet aiheesta mieheni kanssa monia kertoja jo ennen kuin aloin odottaa Pöksyä. Kysyin, miten hän suhtautuisi siihen jos en haluaisikaan häntä mukaan. Mies vastasi tulikivenkatkuisesti, että varmaan suuttuisi, koska hän haluaa mukaan aivan ehdottomasti. Hymyilin itsekseni. Seuraavaksi kysyin hänen mielipidettään miehistä, jotka eivät suostu menemään mukaan vaimon aneluista huolimatta. Hän lausui rauhallisesti, että kyllä miehen kuuluu olla mukana, onhan se hänenkin lapsensa. Tyytyväinen hymyni yltyi. Minulla on sitten ihana mies!

Neuvolassa jälleen

Meinasimme myöhästyä tämän aamuisesta neuvolasta, koska minun piti vielä aamulla virittää housuni puntteihin kuminauhoja. Vaikka tavarani ovat aina lähes millilleen omilla paikoillaan, tietenkään juuri tänä aamuna en löytänyt kunnollista hakaneulaa, joten minun piti väkertää toimitus säälittävällä minihakiksella.

Nyt neuvolaan meno ei jännittänyt niin paljon kuin aikaisemmilla kerroilla, koska olen tuntenut Pöksyn liikkeitä joka päivä. Tosin istukan sijainti vaimentaa niitä hyvin paljon, eikä varsinaisia potkuja kamalasti tunnu. Tunnen enimmäkseen mukellusta (kääntyilyä ja möyrimistä) ja aika-ajoin tapahtuvaa pientä "tönimistä." Olen kuitenkin ihan rauhallisin mielin, sillä ihmisten kokemusten perusteella etuseinässä oleva istukka todella vaikuttaa liikkeiden tuntemiseen erittäin paljon. Ja pääasia, että tunnen liikkeet, joita tuntuu nyt yhä useammin.

Arvoni olivat jälleen todella hyvät: hemoglobiini 134 (ilmankos olo on tuntunut energiseltä), valkuais- ja sokeriarvot olivat myöskin puhtaat, sekä verenpaine hyvä. Painoni on alkanut nousta vasta parin viikon sisällä ja se on neuvolan tädin mukaan "juuri oikeanlaista ja nättiä." Nyt katsottiin ensimmäistä kertaa myös sf-mitta (symfyysi-fundus), joka oli 20 cm. Se oli aavistuksen keskikäyrän yläpuolella, mutta oikein hyvällä mallillaan. En tiedä kuinka paljon vararavintokerrokseni vaikuttaa mittaan, mutta kuitenkin tilanne näyttää hyvältä. Pöksyn sydänäänet saatiin kuuluviin melkein sillä sekunnilla kun doppler asetettiin vatsalleni. Äänet olivat hyvät ja tasaiset, syke oli tällä kertaa hieman nopeampi kuin aiemmin (150 krt/ min).

Täti tiedusteli mielialaani ja vastasin, että olo on tuntunut loistavalta ja onnelliselta. Sanoin, että odotusaika on ollut ihanaa kun on voinut hyvin ja haluaa tätä niin paljon. On jännää seurata muutoksia. Täti sanoi, että onnellisen olon näkee meistä molemmista. Mukavaa jos sen huomaa ulospäinkin!

Nyt saimme mukaamme myös neuvolatodistuksen äitispakkausta ja isyyslomaa varten. Voin hakea pakkausta huomisesta lähtien kun 22 viikkoa on täynnä. Papereihin pitää tutustua jossain vaiheessa tarkemmin. Sitten voinkin palauttaa nivaskan työpaikalleni, josta se sitten toimitetaan Kelaan.

Tiedustelin, pitäisikö niitä kivuttomia harjoitussupistuksia jo aika-ajoin esiintyä ja neuvolantäti vastasi ei. Parempi vaan, ettei niitä tulisikaan vielä pitkään aikaan. Ajattelin, että lievät ja kivuttomat harjoitussupistukset ikäänkuin pitäisi kuulua jo asiaan, mutta onneksi siis ei. Olen testannut tilannetta myös rasituksessa, mutta mitään supistelua ei ole vielä tuntunut. Paitsi se toissa sunnuntain mystinen pakotus, joka siskoni mukaan voi olla kasvukipua. Tarkemmin ajateltuani sen täytyy olla sitä, sillä supistelua se ei varmasti ollut.

Seuraava neuvolakerta on neljän viikon päästä ja samalla on lääkärin vastaanotto. Sitten ollaankin jo viikolla 26 ja viimeinen kolmannes alkamassa. Huiiii, miten aika menee!

Paljastus

No okei, kerrotaan sitten teillekin. Meillä ei ole mitään syytä salata, että Pöksy on tyttö! Kun saimme kuulla uutisen, räjähdimme molemmat hersyvään nauruun, sillä perheemme tyttöputki jatkuu mahtavasti. Isälläni on itsellään kaksi siskoa, kaksi tytärtä ja kolme tyttärentytärtä. Ja nyt on neljäs tulossa. Ukin kohtalo on elää naisten keskellä, "pikkulimppujen" ympäröimänä. Hihihi! Hän otti tiedon vastaan iloisesti nauraen ja sanoi että ihanaa kun tulee lisää tyttöjä (vaikka salaa toivoi perheeseensä poikaakin).

Meistä on mukavaa kun tyttö on tulossa. Tosin totean tähän nyt kliseisesti, että poika olisi ollut yhtä kiva. Mutta se on totta, meille kumpi vain on yhtä hyvä uutinen. Pääasia että lapsi on tulossa. Tokaisin miehelleni monta viikkoa sitten, että "mulla on vahvasti sellainen poikatolo, mutta sinä olet kyllä ihan selvästi tytön isi. Olet sellainen ihanan herkkä ja pehmeä. Mitäs sitten tehdään kun haluat katsoa Prinsessan päiväkirjoja ja poika nauraa sinulle kakkaisesti?"

Kuinkas sitten kävikään.

Mukellusta ratikassa

Hahahahaaaaa! Löysin eilen äitiyshousut! Kävin ensin Kämpin Henkassa, jossa valikoima oli juuri sitä mitä pelkäsinkin: housumallit olivat tarkoitettu suunnilleen lapsen vartaloiselle naiselle kapeine lahkeineen. Oli siellä yhdet leveät, väriltään 90-luvun alkua muistuttavat vaaleansiniset farkut. Ne olivat kuitenkin jo nyt niin pinkeät, että päätin jättää ne suosiolla jonkun muun ostettavaksi. Päätin vielä mennä Stockalle. Ylläys oli mahtava kun mammavaateosasto olikin suhteellisen laaja. Sieltä sitten löysin Mama-liciousin mustat, melko tukevaa puuvillaa olevat housut, joita lähdin sovittamaan täynnä toivoa. Minua hieman hymyilytti mammaosaston sovituskopit: ne olivat mitoitettu suunnilleen norsuille. No mutta kerrankin kopissa oli tilaa vaikka pistää polskaksi. Housut olivat täydelliset, ne istuivat kuin sormi sian... korvaan. Saattaa olla, että pyllyni näyttää niissä jopa hieman pienemmältä. Leveän vyötäröresorin ansiosta ne ovat myöskin ihanat päällä. Usein kun löydän jotain todella hyvin istuvaa, hinta on jotain miljardin luokkaa. Varovainen vilkaisu hintalappuun: 39 euroa! Ei voi käydä parempi tuuri ja vielä viimeisenä oljenkortena.

Ostoksen jälkeen päätin suunnata vielä urheiluosastolle. Sieltä löysin vielä toiset pökät: Niken rennot ja erittäin leveät, hieman joustavat puuvillakankaiset vapaa-ajan housut. Ne eivät varsinaisesti näytä urheiluhousuilta, vaan nimenomaan vapaa-ajan hengailuun tarkoitetuilta. Ne eivät ole äitiysvaatemallia, mutta vyötäröllä on leveä kuminauha, jonka ansiosta vatsa voi olla minkä kokoinen tahansa. Nyt minulla on siistit sekä rennot pitkät housut, hehee! Jälkimmäisetkin ovat niin siistit, että voin käyttää niitä vaikka töissä. Olen melkein kade onnistuneille hankinnoilleni!

Ja asiasta toiseen: Pöksy on mukeltanut koko päivän. Tänäänhän tuli 21 viikkoa täyteen ja käsittääkseni suunnilleen näistä viikoista lähtien vauvan liikkeet voivat alkaa vilkastua. Kun voimaakin alkaa sikavauhtia kasvavalla pötkäleellä pian olla enemmän, monotukset alkavat tuntua selvemmin. Niitä siis odotellessa. Olen huomannut, että Pöksy pitää ratikoista ja autoista, sillä niissä körötellessäni vatsassa alkaa bileet. Tosin voihan Pöge yhtä hyvin inhota matkustamista, minkä johdosta möyrimismielenosoitus alkaa. Ei, ei. Ei voi olla niin, sillä äitinsäkin rakastaa näitä kulkuvälineitä. Eivätkös lapset pidä aina samoista asioista kuin vanhemmat? Yeah, right.

Housuhaaste

Kävin viikonloppuna katsomassa itselleni äitiyshousuja. Olin suorastaan pöyristynyt kauppojen surkesta tai kokonaan puuttuvasta valikoimasta. Kävin Jumbossa, jossa luulisi vaihtoehtoja löytyvän. Väärin. Stockalla äitiysvaateosasto oli säälittävä kahden pikku rekin kokoinen, joka sisälsi toinen toistaan kamalampia rytkyjä. Samoin kävi Hennesin mammaosastolla. Huhhuh. Lindexissä ja Kapp Ahlissa ei ollut mitään. Olen sitä mieltä, että ainakin Lindexissä on joskus ollut mammamallisto, vaan eipä ole enää. Toki tiedän, että on kaikenlaisia ihania äitiysvaateputiikkeja ja nettikauppoja, mutta en haluaisi laittaa nyt tähän väliaikaiseen tilaan kamalasti rahaa, vaikka epäilemättä housuilla on käyttöä myös synnytyksen jälkeen. Täytynee nyt käydä vielä keskustan Stockalla ja Kämpin Hennesissä, joissa on hieman suurimpi valikoima. Toivottavasti niissä olisi tarjolla muitakin kuin yksi housumalli (kapealahkeinen), joka ei vartaloani pahemmin imartele.

Mikä se oli?

Pöksy oli hiljaa melkein koko viikonlopun. Se oli varmaan kääntynyt oleilemaan kasvot selkääni päin, jolloin potkut eivät juurikaan tunnu. Eilen se kuitenkin selvästi kääntyi takaisin, sillä tunsin pikku monotusta jo aamusta, tällä kertaa keskellä vatsaa. Mukava tunne! Illalla vatsani vasenta puolta alkoi inhottavasti pakottaa ja ajattelin sen olevan harjoitussupistelua. En tiedä vieläkään varmasti mitä se oli, mutta juiliminen kesti kuitenkin pari tuntia. Outoa siinä oli, että kipu tuntui vain toisella puolella, eikä ollut aaltomaista, mitä supistelussa olettaisin olevan. Kertokaa te jotka tiedätte paremmin, voiko supistus tuntua vain toisella puolella ja jatkuvana pakotuksena? 

Illalla nukkumaan mennessä mieheni silitti kipeää kohtaa, mihin autuaasti sitten nukahdin. Aamulla särky oli tiessään.

3D

Sain pari päivää sitten selville, että se yksivaltimoinen napanuorajuttu ei olekaan niin yksinkertainen ja harmiton: siihen liittyy korkea riski epämuodostumiin, joka kielii usein myös kromosomipoikkeamista. Erilaisia esimerkkejä on lueteltu lukuisia, esimerkiksi sydänviat, huuli- tai vatsahalkio, munuaisaltaanlaajentuma, virtsarakon laajentuma, poikeamia aivoissa jne. Kromosomipoikkeamat ovat usein tällaisissa tapauksissa niin vaikeita, että vauva ei välttämättä selviä. Lisäksi on todettu, että nämä vauvat saattavat kestää normaalia heikommin synnytyksen toisen vaiheen. Tämän lisäksi yksivaltimoiseen napanuoraan liittyy ennenaikaiset synnytykset, istukan häiriöt, kuten irtoaminen, pienikasvuisuus, rappeumat jne. Mutta jos ainoaksi löydökseksi jää tämä yksi valtimo, ei ole aihetta jatkotutkimuksiin. Useinkaan sillä ei siis ole mitään merkitystä, paitsi että vauvan kasvua on syytä tarkkailla raskauden loppuvaiheessa, sillä se voi hidastua dramaattisesti.

Tiedän, ettei olisi pitänyt mennä lukemaan noita juttuja, mutta koska en ennestään tiennyt että tähän edes liittyy mitään vakavaa, menin huviseni lukemaan asiasta. Nyt ymmärrän miksi kätilö syynäsi sydämen ja aivot hyvin tarkasti. Ei siis pelkästään oman sydänvikani vuoksi. Hetken mietittyäni päätin kuitenkin sitten varata ajan vielä 3D-ultrasta, vaikka meidän ei pitänyt sinne alunperin edes mennä. Tämä tutkimusmenetelmä kuitenkin auttaa havaitsemaan mahdollisia poikkeamia vähän paremmin ja bonuksena siinä on se, että toimenpiteen tekee lääkäri. Tuumasta toimeen. Varasin eilen ajan Femedasta, samalta lääkäriasemalta, jolla olen käynyt alkuraskaudessakin. Ultran teki miellyttävä italialaismies, joka tekee ainoana henkilönä 3- ja 4D-ultria tällä klinikalla. Joskus pariskunnat hakeutuvat 3D:hen vaan nähdäkseen vauvansa kolmiulotteisena ja selvittämään sukupuolen, mutta meille kyseessä oli kuitenkin puhdas varmistuskäynti, jotta tiedämme Pöksyllä todella olevan kaikki hyvin.

Hetken tutkittuaan lääkäri tokaisi, että hän kyllä näkee napanuorassa kaksi valtimoa. Olimme molemmat aivan ihmeissämme. Kyse ei kuitenkaan ollut viime viikkoisen kätilön taitamattomuudesta, vaan joskus vauva on niin epäedullisessa asennossa, ettei kunnon kuvakulmaa meinaa saada. Kätilö katsoi myös napanuoran virtauksia dopplerilla, mutta ei silti havainnut kahta suonta. Kuulemma loppujen lopuksi on ihan sama, tehdäänkö tutkimus 2- vai 3D-laitteella, koska samat asiat saadaan kyllä selville molemmilla oikein hyvin. Joskus tosiaan vauva on vaan niin jännässä asennossa, että joitain asioita voi jäädä piiloon. Mutta 3D-ultrassa kyllä on se hyvä puoli, että napanuoran ja sydämen virtaukset näkyvät väreissä ja yksityiskohdat voi saada kolmiulotteisuuden ansiosta paremmin näkyviin.

Lääkäri näytti napanuoraa meille ainakin kolmesta eri kulmasta ja osoitti joka kerta, että kaksi valtimoa ja yksi laskimo siellä näkyy. Näimme sen selvästi. Tutkimukseen kuului samat rakenteiden tarkastukset kuin tavallisessakin rakenneultrassa, joten mies kävi vielä kaikki Pöksyn muutkin osat läpi. Kaikki näytti siltä miltä pitääkin ja vauva oli saanut melkein sentin lisää vyötäröön ja noin sata grammaa lisää painoa. Pöge painaa nyt siis jo reilusti yli 300g. Uskomaton kasvuvauhti, mutta niinhän sen tässä vaiheessa pitääkin olla.

Taaskin vatsaani jouduttiin (useaan otteeseen) tönimään, jotta yhteistyöhaluton lapsemme kääntyisi parempaan asentoon. Ei paljon auttanut, joten emme saaneet kunnon kasvokuvaa. Pieni nykerönenä ja käsi kyllä jotenkin erottuvat, mutta puolet päästä nojaa istukkaan. Selvää kuvaa ei saatu siksikään, että minulla kohtu on niin taaksepäin kallellaan, että Pöksy pääsee aika syvälle karkuun. Tilannetta ei myöskään helpota vatsaani peittävä vararavintokerros. Saimme kuitenkin ne tiedot mitä toivoimmekin, joten kasvokuvalla ei ollut edes väliä. Kahden valtimon olemassaolo oli niin hyvä uutinen, ettemme meinanneet pysyä nahoissamme. Menimme vastaanoton jälkeen juhlistamaan tilannetta ravintolaan.

Saimme Pögestä ison kasan kuvia mukaan, joista kolme yllä. Lisäksi pisteenä i:n päälle saimme DVD-tallenteen käydystä ultrasessiosta. Kun pääsimme kotiin, mieheni riensi heti katsomaan sitä ja ihaili sen läpi melkein kaksi kertaa. Tallenteessa näkyy se sama tutkimus, jonka näimme kuvaruudulta lääkärin luona. Myös sydänäänet kuuluvat hetken ajan.

Vaikka mieheni oli ihan levollisin mielin lukemistamme riskeistä huolimatta – olihan kätilö kuitenkin ollut varma asiastaan – hänkin oli loppujen lopuksi tyytyväinen tarkistuskäyntiimme. Saimmehan tietää napanuoran olevan kunnossa, joten asia ei jää mietityttämään loppuraskauden ajaksi. Nyt on mukava jatkaa odotusta paljon rennommalla mielellä.

Ja ai niin. Saimme tietää kumpi Pöge on. Hihihi!

Pingottaa

Tänään on täynnä 20 viikkoa, eli puolivälissä mennään! Minun täytyy todennäköisesti tehdä pikku ekskursio vaatekauppaan. Tilanne on se, että vaikka jotkut housuni menevät vielä ihan hyvin jalkaan, ne eivät kuitenkaan päivän mittaan tunnu enää kamalan kodikkailta. Jo aamupäivästä alan kuulla housujen soittavan erilaisia balladeja, kun istun rauhassa ja yritän työskennellä. Päivän mittaan volyymi nousee ja biisit vaihtuvat valitusvirsiksi. Pian joku vielä kuulee viereiseen looshiin ja tekee valituksen melusaasteesta. Housujen pahoinpitelyn lisäksi luonnollisesti pelkään, että kohta vielä kuristan lapseni! Olen pitänyt suurimmaksi osaksi sukkahousuja tai legginssejä mekkojen kanssa, niillä pärjää vaikka loppuun asti. Niihinhän mahtuu lääniä vaikka kuinka ja ovat mukavat päällä. Välillä tekee kuitenkin mieli laittaa jalkaan pitkät housut, etenkin nyt kun ulkona vallitseva lämpötila päätti siirtyä noin kolmessa sekunnissa kelviniin.

Olen aina rakastanut vaatekaupoissa pyörimistä, mutta odotuksen myötä sekin huvi on painunut unholaan, muuttunut ihan toisarvoiseksi. Minulla on vain kiire kotiin vellomaan rakkaudentäyteisessä olotilassa. Ja jos jonain päivänä olen käynyt kääntymässä erinäisissä liikeissä, ei se tunnu enää yhtään miltään. Tunnen oloni suunnilleen yhtä kotoisaksi kuin mummo reivibileissä. Ajatukset ovat alkaneet suurimmaksi osaksi pyöriä muissa asioissa, siitähän se johtuu. Haaa, olen siis normaali äitikandidaatti! Olen muutoksesta mielissäni, sillä yllätys, yllätys, niille rahoille tulee olemaan muutakin käyttöä. Nyt kuitenkin haluaisin käydä hankkimassa farkut tai jotkut muut monikäyttöiset housut. Uskon vakaasti olevani oikeutettu yksiin äitiyshousuihin.

Maitoa

Olen aina rakastanut maitoa yli kaiken mutta uutta on, että herään himoon kesken sikeiden unien. Näin tapahtui viime yönä kolme kertaa, joista jokaisella kerralla hyökkäsin jääkaapille litkimään. Neljään mennessä olin juonut koko litran. Mikäs siinä. Antakaa lapselle maitoa, janohan sillä on!

Meidän kuriton lapsi

Kävimme tänään siellä pitkään ja hartaasti odotetussa rakenneultrassa. Kätilö oli mukava, iältään ehkä vähän vanhempi kuin minä ja hänen hymyilevä, rauhallinen olemuksensa rentoutti minutkin. Jokainen osio käytiin tarkasti läpi ja saimme jatkuvasti yksityiskohtaisen selostuksen, missä mennään ja mitä nyt tutkitaan. Ensimmäisenä tuli näkyviin selkäranka selvänä, pitkänä helminauhana. Pöksy oli poikittain, selkä ylöspäin – ja näytti jo tosi isolta! Sisäelimet, selkäranka, jalat, kädet ja pää olivat hyvin kehittyneet ja vastasivat täsmälleen viikkoja. Tosin pää vastasi muutamaa päivää enemmän, mutta normaali sekin oli. Pään ympärysmitta oli reilu 17 cm ja vatsan hieman päälle 13 cm. Luiden mittausten perusteella painoa olisi tällä hetkellä vajaat 300g ja kokonaispituutta muistaakseni 18 cm. No niinhän tuossa kuvassakin näyttää lukevan.

Istukan paikka osoittautui hyväksi: se sijaitsee etuseinässä, josta se kaartuu osittain yläkautta taakse. Tajusin, sen olevan mahdollinen syy siihen, ettei sydänääniä saatu kuuluviin kun vasta viikolla 16+6. Paikka selittää myös sen, etten ole tuntenut potkuja näihin päiviin mennessä kuin enimäkseen sivuilla. Kätilö vahvisti, että voi hyvinkin johtua siitä.

Sydän syynättiin kaikkein tarkimmin. Sitä katsottiin superläheltä ja eri kulmista. Ensin mietin näkyykö siellä jotain poikkeavaa, kunnes tajusin että sitä katsotaan oman totaaliblokki-vikani vuoksi. Pöksyn sydän näytti onneksi hyvältä: kammiot ja eteiset olivat nätisti paikallaan ja pumppasivat oikeassa järjestyksessä.

Napanuorassa havaittiin laskimon lisäksi vain yksi valtimo kun niitä pitäisi olla kaksi. Kätilö kuitenkin sanoi, ettei sitä luokitella poikkeamaksi, joten siitä ei tarvitse olla huolissaan. Varmistin vielä, että saahan Pöksy kaiken tarvitsemansa myös yhtä suonta pitkin ja hän vakuutti että saa. Ainut asia mitä pitää hieman tarkemmin seurata on vauvan kasvu, joten saan vielä yhden ultra-ajan raskausviikolle 36, mutta muuta ei tarvitse tehdä.

Emme saaneet tietää onko Pöge tyttö vai poika. Kysyin jälkeenpäin kätilöltä, oliko hän saanut mitään vihiä siitä. Hän pahoitteli, ettei ollut tajunnut edes katsoa kun oli niin keskittynyt katsomaan muita alueita, mutta jos olisimme ottaneet asian puheeksi ultratessa, silloin hän olisi tietenkin voinut koittaa katsoa. Sanoin, etten ollut siinä vaiheessa viitsinyt kysyä, koska olen kuullut siitä "ei saa kertoa" -säännöstä, mikä esimerkiksi kätilöopistolla vallitsee. Lisäsin, ettei asia kyllä ollut meille niin tärkeä, mutta varmuuden vuoksi tiedustelin, jos hän olisi sukupuolen jossain vaiheessa selvästi erottanut.

Pöksy ei ollut taaskaan kovinkaan yhteistyökykyinen kuvakulmien suhteen. Vauva kääntyi aina eri päin kun kätilö yritti napata meille sivuprofiilikuvaa, joten saimme muistoksi vähän epämääräisistä kulmista ikuistettuja otoksia. Eipä tuo haittaa, mutta meitä nauratti, koska Pöksyä piti taas härnätä ja töniä ja lopulta minun piti kääntyä kyljellenikin, jotta se edes vähän suostuisi näyttämään itseään esimerkiksi sydämen tarkastelussa. Ja aina kun kasvoista yritti napata kuvaa, kuriton lapsi laittoi kädet eteen! Saimme nauttia katselusta ihanan kauan. Näimme kun Pöge liikkui, ojenteli jalkojaan, laittoi sormen miettiväisenä leuan alle ja potkiskeli.

Lähdimme vastaanotolta helpottuneina ja tunnekuohun vallassa. Saimme jälleen ihan ensiluokkaista palvelua, tuntui mukavalta että kaikki käytiin läpi rauhassa, selkeästi ja ystävällisesti. Oli mukava nähdä taas Pöksy ja kuulla että rakenteelliset kehitykset ovat edenneet hyvin. Nyt sitten vaan katsellaan kun vatsa kasvaa. Sitähän se tuntuu tehneen taas viimeisen kolmen päivän aikana. Kasvu tapahtuu selvästi pyrähdyksissä, tai siltä ainakin vaikuttaa. Hassua on myös, että kun Pöksy kääntyy, oma sykkeeni tihenee. Käännökset eivät tunnu vielä niin selvästi, mutta tajuan sen aina siinä vaiheessa kun oma pulssini nousee. Aika jännä ilmiö.

Tänään saamme kaksi siskontyttöäni kylään, joten hauskaa tekemistä tulee riittämään koko viikonlopuksi. Kaiken kaikkiaan täydellinen fiilis!

Retrovaunut

Tuli vielä mieleen noista vaunuista. Kun kävimme toisessa lastentarvikeliikkeessä (siinä tunteettomassa ja isossa), oven edessä oli noin 70-luvun mallisia retrovaunuja neljässä eri värissä. Ehkä suolaisimmat niistä olivat sellaiset mummon aamutakkia muistuttavat, punakan ihon sävyiset kulkupelit. Katsoin huvikseni hintaa. Melkein seitsemän sataa!! Alkoi oikein naurattaa. Miten niistä laivoista, joissa on Texasin kokoiset pyörät suostutaan maksamaan noin suolaisia hintoja. No ymmärrän, että joidenkin retrobuumissa kylpevien täytyy noudattaa linjaa loppuun saakka ja onhan tuo nyt oiva markkinarako kun aidot sen ajan vaunut menevät kuin kuumille kiville.

Hankinta ja potku

Olen melko varma, että eilen tunsin jotain potkun kaltaista. Sama toistui kolme kertaa päivän mittaan. Äsken taas olin melko varma, että Pöge kääntyili. Vatsassa tuntui jännältä, velloi ja aiheutti lievää painon ja paineen tunnetta. Hih!

Teimme eilen ensimmäisen hankinnan: vaunut. Onhan tässä vielä miljoona vuotta aikaa ennen kuin niitä tarvitaan, mutta bongasimme viime viikolla saapuneesta Hullujen päivien esitteestä loistotarjouksen Crescentin yhdistelmävaunuista havittelemillamme ominaisuuksilla. Esitteessähän ei koskaan kerrota normaalihintoja, mutta kolmen sekunnin kaiveluoperaatio netissä kertoi, että alennus oli aika muhkea (norm. 790,-, nyt 349,-). Tuumasta toimeen: lähdimme lauantaina katsomaan härveliä erääseen lastentarvikeliikkeeseen. Hulluille päiville on ihan turha mennä tutkimaan ja testailemaan mitään siihen infernaaliseen väenpaljouteen, joten halusimme ottaa rauhassa etukäteen selvää, kannattaako niitä lähteä edes metsästämään.

Vaunut osoittautuivat ihan täydellisiksi ja ne sisälsivät vielä odotettua enemmän kaikenlaisia hyviä ominaisuuksia. Pisteenä i:n päälle värivalihtoehtona oli kokomusta valkoisilla putkilla. Haaa! Ystävällinen ja rempseä myyjä esitteli vaunuja meille ja kertoi niiden olevan erittäin kestävät: "meillä on samanlaiset ja ne ovat olleet tytöillä välillä ihan hc-käytössä, joten kestävät kyllä erittäin hyvin." Samassa hän lisäsi: "nää ovat nyt loistavassa tarjouksessakin." Katsoin hintalappua: 529,-. Nyökyttelin ja myönsin, että ihan hyvä alennus näyttää olevan (mikä normaaliolosuhteissa olisikin), johon hän kiiruhti lisäämään: "ei tuo ole se hinta, vaan ne ovat nyt 349,-." Tajusin heti, että ovat varmaan alentaneet hinnan Hullujen päivien vuoksi, joten kysyin, kuinka kauan tarjous on voimassa. "Ensi viikon" kuului vastaus. Mies palasi tutkimuskierrokseltaan, eikä meinannut pysyä housuissaan asiasta kuultuaan. Noin sekunnin pikapalaverin jälkeen päätimme ilman muuta tulla hakemaan vaunut tästä liikkeestä, missä on monta hyvää puolta: kannatamme mieluummin yksityistä yrittäjää, eikä tarvitse lähteä ryysimään vain tiettynä päivänä kamalaan tungokseen vailla varmuutta edes siitä, onnistummeko saamaan koko rattaita. Alennus on niin hyvä, että varmasti pari muutakin havittelee samaa tuotetta.

Kävimme huviksemme katselemassa vauvatarvikkeita vielä eräässä toisessa liikkeessä, jossa vaunut olivat ihan normaalilla suolaisella hinnalla. Lämminhenkisen ensimmäisen putiikin jälkeen tämä tuntui kamalan isolta ja tunteettomalta, jossa myyjät kököttivät tiskin takana flegmaattisina.

Eilen mieheni päätti, että nyt mennään hakemaan vaunut. Näin tehtiin. Kun kapistukset olivat hallussamme illalla, hän luki hössissään manuaalia (ei malttanut melkein takkia riisua), testaili, väänteli, käänteli ja työnteli vaunuja kämpässä edestakaisin.

Minua hymyilyttää aina jonkun uuden esineen tai laitteen hankinta: mies on aina ensimmäisenä ottamassa selvää toiminnoista ja sitten hän ylpeänä luennoi niistä minulle. Eilenkin sain loistavan esitelmän ja vaunujentyönteludemoesityksen. Ja aina kun hän nousi olkkarin tuolista ja meni esimerkiksi keittiöön, hän huudahti muka yllättyneenä "mitäs täällä on! Onko vähän hienot!" ja heitti taas pienen rundin edessäni. Aamulla mies kertoi, että hän oli nähnyt unta, jossa vetäisi pyjaman housut ja sukat jalkaan ja lähti työntelemään vaunuja ympäri kämppää. Näinköhän on ollut unta..

Vaunut jäävät turvakaukalon lisäksi todennäköisesti melkein ainoaksi isommaksi hankinnaksi, jonka teemme täysin uutena. Vaunutkin piti hankkia ensin käytettyinä, mutta nyt kun hyvä tarjous tuli vastaan, ilman muuta hyödynsimme sen. Olemme katselleet käytettyjen vaunujen ilmoituksia netistä ja hinnat ovat yllättävän korkeat. Tai jos ovat hintatasoltaan hyvät, vaunut ovat sitten olleet räjähtäneet tai niin massiiviset, etten taas oikein haluaisi sellaisia. Sirommat ovat helpommat kaupungissa ja yleisissä kulkuneuvoissa. Nämä uudet olivat toivomillamme ominaisuuksilla siis loistavan hintaiset jopa käytettyihin verrattuna, jotka joskus ovat jopa pari kolme sataa kalliimpiakin.

Selvähän se on, ettei vielä tarvitse ostaa mitään pitkään aikaan, eikä näilläkään olisi ollut kiire. Oli kuitenkin hyvä tarttua oivaan tarjoukseen. Alussa kriittisimmät hankinnat ovat varmaan juuri vaunut ja turvakaukalo. Myöhemmin tulee sitten muut. Kävimme kuitenkin huviksemme pari viikkoa sitten kierrätyskeskuksessa katsomassa häkkisänkytarjontaa. Niitä näytti olevan siellä vaikka minkälaisia ja hyvin edullisesti. En haluaisi oikein enää Ikean huonekaluja. Vanhoissa huonekaluissa on sitä paitsi paljon enemmän luonnetta ja tarinaa.

Helpotus

Olen yleensä todella sikeäuninen, mutta viime yön pikkutunneilla heräsin, enkä enää meinannut saada unta. Se on harvinaista, en yleensä koskaan tee niin. Kun vihdoin sain itseni jonkinlaiseen horrokseen, näin painajaisia tämän aamuisesta neuvolasta ja heräilin vähän väliä. Kun herätyskello soi, olin jo ihan kauhusta kankeana. Mitä lähemmäs neuvolaa menimme, sitä valtavammaksi jännitys kasvoi, mutta samalla tunsin oloni ihmellisen turvalliseksi. Neuvolan täti oli tavalliseen tapaansa hyväntuulinen ja rauhallinen, mikä hieman rauhoitti oloa. Hän ymmärsi tilanteen ihan täysin ja sanoi, että jos alkaa pelottaa, sellaista tunnetta ei helposti saa pois. Silloin on hyvä tulla käymään.

Hän sai Pöksyn sydänäänet kuuluviin heti ja mainitsi asian jo ennen kuin me olimme edes havainneet mitään. Kun äänet saatiin voimakkaammiksi, hän hymisi "hyvin täällä voidaan. Sydän lyö rauhallisesti ja tasaisesti." Selvimmät äänet saatiin tällä kertaa ihan keskeltä ja hän antoi meidän kuunnella niitä hyvän aikaa. Miestänikin jännitti tällä kertaa niin paljon, että meinasi purskahtaa itkuun heti kun äänet kuuluivat. Helpotuksen aalto vyöryi taas päällemme ja aloin tuntea itseni ihan naurettavaksi ja noloksi. Että ihminen voikin lietsoa itsensä tuollaiseen tilaan, vaikka kuinka yrittää olla luisumatta rotkoon! Tuntui pahimmalta, että olin tahtomattanikin vetänyt yleensä niin rauhallisen miehenikin mukaan siihen pelkoon, vaikka en tällä kertaa kovinkaan paljon edes sanonut sitä ääneen. Kun minua pelottaa tarpeeksi, menen ihan hiljaiseksi. Siitä se miehenikin kai hermostui enemmän.

Kiitimme tätiä pariin otteeseen ylimääräisestä vastaanottoajasta. Hän vastasi hyväntuulisesti, että ilman muuta pitää soittaa jos tulee sellainen olo.

Töihin tullessani mieliala nousi entisestään, sillä olin saanut konsernin sisäisestä valokuvauskilpailusta kunniamaininnan. Vaikka kilpailu oli vain talon sisäinen, olin silti asiasta hyvin otettu. Kilpailussa oli kuitenkin 300 kuvaa kilpailemassa ykkössijasta.

Huh huh

Rauhoittumisyrityksistä huolimatta pelko on kasvanut päivän mittaan jo niin paljon, että oli pakko soittaa neuvolaan. Pääsen aamulla sydänäänten kuunteluun. Neuvolan täti sanoi, että ilman muuta tulet. Anna sieltä kuulua laukkaa. Mistä tämä paniikki kumpuaa? Nyt täytyy vaan yrittää hengittää syvään. Pääsen kohta kampaajalle. Ehkä se rentouttaa vähän.

Kuluuko aika?

Olo on tuntunut taas pari päivää pelokkaalta. Vatsa on hävinnyt taas ja alan jo pikkuhiljaa huolestua kun mitään selvää kasvua ei tapahdu. Ehkä olen aiemmin vain luullut että joku kasvaa, mutta onkin vain turvotusta. Sitä ajattelee väkisinkin sitten kaikenlaista kamalaa. Perjantaina on se pitkään odotettu rakenneultra, enkä ymmärrä miten saan nämä päivät kulumaan ennen sitä. Ultrassa jännittää kaksi asiaa: 1) onko Pöksy elossa ja 2) miltä rakenteelliset asiat näyttävät. Varmasti tämä tunne esiintyy lähes kaikilla odottavilla, jotka eivät vielä tunne lapsen liikkeitä. Ainakaan todistettavasti. Tämä epämiellyttävä olotila saattaa juontaa juurensä myös töistä, jossa on ollut raskasta kaikenlaisten epävarmojen asioiden ja muutoksen astuessa esiin ehkä vähän liian nopeasti. Se on varmaan laukaissut minussa tällaisen yleisen pelkotilan, joka säteilee Pögeasioihin asti.

Potku vai elohiiri

Työasiat ovat painaneet viimeisinä päivinä. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne, sana ei oikein kulje. Yritän nyt kuitenkin laittaa tähän muutaman rivin viime aikaisista havainnoistani.

Kokeilin pari päivää sitten vatsallani makaamista, mikä on hyvä mittari. Se ei tuntunut enää yhtään miellyttävältä. Asiaan on tullut aika suuri muutos vajaan kahden viikon aikana, jolloin kokeilin viimeksi. Silloin ei ollut mitään ongelmaa maata vatsallaan edes lattialla, mutta nyt se tuntuu pahalta pehmeälläkin alustalla. Vatsa siis tuntuu kasvavan, hieno juttu! Rakenneultra on tasan viikon päästä. Näin siitä viime yönä untakin. Unessa sanottiin, että kaikki näyttää hyvältä ja että poika on tulossa. Toivottavasti uni on oikeassa, että kaikki on hyvin.

Huomaan, että kohtu on noussut. Nyt korkein kohta on selvästi vain pari senttiä navan alapuolella. Tosi hurja pyrähdys tuntuu tapahtuneen viikossa. Pögen liikkeistä en ole ihan varma. Olen ollut havaitsevinani jotain kuvailtujen potkujen tai käsien tuntuista, pientä "kuplintaa", mutta en oikeastaan koskaan selälläni maatessani, jolloin se ilmeisesti helpoiten tuntuu. Minulla ne tuntemukset tulevat istuallaan tai kyljellään maaten. En kuitenkaan voi olla varma, ovatko tuntemukseni niitä oikeita, koska nehän voivat olla ihan tavallisia vatsan kuplimisia ja elohiiriä. Nyt niitä vaan herkemmin laittaa merkille. Tänään mennään viikolla 18 + 3, joten näinä aikoina tai parin seuraavan viikon kuluessa saattaa jotain tuntuakin.

Penaalin terävin kynä? Hah!

Olen kuuluut joskus mainittavan, että odottavan äidin älykkyysosamäärä ja keskittymiskyky laskevat. Asia palautui mieleeni ihan äskettäin, sillä nyt tiedän mistä puhutaan. Olen nimittäin saanut maistaa tätä ilmiötä. Oma pehmeäpäisyyteni suorastaan naurataa minua, mutta samalla myös kauhistuttaa. Miten ihmisen pää voikin muuttua itselleen niin vieraaksi? Sitä vaan ajattelee että voi taivas, en minä nyt näin hölmö voi olla! Eilinen päivä vei ehkä ennätykset. Tein päivän mittaan todella hölmöjä (joskaan en vakavia) pikku virheitä, vaikka yritin toimia kaikessa kuten tavallista. Siitä huolimatta, että yrittäisi kaikin voimin keskittyä, asiat vain valuvat käsistä. Joskus olen ihan varma, että sähköpostiviesteihin on jälkeen päin lisätty tietoa, jota ei taatusti ensimmäsiellä kerralla siinä ollut. Eihän minulta nyt tuollaista lausetta voi jäädä huomaamatta! Tai että joku muuttelee töitäni sen jälkeen kun olen ne tarkistanut sata kertaa. Ei varmasti tuo viiva ollut tuossa vielä viimeksi kun tarkistin! Ja välillä tuntuu että minulle puhuva ihminen selittäisi jotain ihan muuta kieltä. Sitä vaan nyökyttelee tietäväisen näköisenä samalla kuunnellen päässään lauseita: "suu liikkuu, eli se varmaan kertoo minulle jotain. Keskity. Lallalllaaaa ja lallalllaaa." Onneksi kaikki sitten lopulta menee perille. No, onneksi pääni ei ole näin vieras ihan koko aikaa, vaan minut aika-ajoin kaappavat humanoidit antavat minun olla välillä omana itsenänkin.

Kerran kutsuin ystävääni ihan toisella nimellä. Syy on täysin mystinen.

Kävimme viime viikonloppuna mieheni kanssa viemässä varastoon kasan tavaroita. Kun olimme tulossa takaisin käytävään, (johon pääsee lukitun oven kautta) jäin seisomaan oven eteen odottavaisena. Mies katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja tokaisi, että "avaatko sinä sen oven?" Minä siihen tiuskaisemaan, että "miten muka??" Miestä nauratti: "käännät vaan tätä lukkoa."

Olenhan minä kulkenut ovesta vaikka kuinka monta kertaa, mutta nyt ei vaan välähtänyt, että tällä puolella oven avaamiseen ei edelleenkään tarvita avainta. Totesin että olin vain jäänyt odottamaan, että mies kaivaa taskustaan avaimet ja avaa oven. Näin jälkikäteen kerrottuna tilanne ei kuulosta niin huvittavalta, mutta saimme asiasta aika makeat naurut.

Näistä älynväläyksistäni on tullut miehelleni loistavaa hupia: hänestä on aina hauska kuulla, mitä kaikkea olen päivän mittaan keksinyt.

Hehkuva kuivis

Ihoni (erityisesti kasvot) on kuin Gobin autiomaa. Niistä ei saisi kosteutta hieromallakaan. Luin, että odottavilla normaalisti rasvainen iho voi olla vieläkin rasvaisempi ja kuiva vieläkin kuivempi. Jep, tämän olen nyt saanut huomata. Tosin onhan atooppinen ihottumani myös palannut, mutta kuivuus on nyt oikein huipussaan. Olen aina käyttänyt haasteellisen ihoni vuoksi laadukasta kosmetiikkaa, mutta olen saattanut pihistellä esim. puhdistustuotteiden kohdalla ja käyttää jotain, minkä ihoni vaan hyväksyy. Nyt normaalisti hyvin sopineet tuotteet eivät näytä riittävän iholleni, joten kävin viime viikonloppuna täydentämässä varastoa mm. laadukkaammalla puhdistusvaahdolla ja superkosteuttavalla yövoiteella. Näiden tuotteiden ostosta sain kaupan päälle saman merkin pussukan, joka sisälsi ihanan tahmean huulikiilteen, kuorintavoiteen, aurinkopuuterin, pienen yleisvoiteen ja itseruskettavan voiteen. Olin aivan hössissäni, sillä niistä suhteellisen isoista kylkiäisputeleistakin riittää pitkäksi aikaa. Nyt ihoni on ollut ihottumaton, mutta edelleen kuiva. Onneksi jo astetta vähemmän, sillä kuitenkin tuntuu jo ihan hyvältä. Olen lisäksi ostanut Babyoilia, jolla voitelen vartaloni suihkun jälkeen. Ehkä näillä saan ihoni taas lähemmäs tasapainoiseen tilaan.

Sain tänään lounaalta palattuani kehuja noin 60-vuotiaalta atk-mieheltämme. Hän tokaisi, että "kylläpä sinä hehkut tänään. On oikein ilo vanhan miehen silmälle." Kiittelin kohteliaasti päiväni piristävästä kommentista. Hän jatkoi, että "ihan oikeasti, tarkoitan sitä." Olipa se kivasti sanottu. Ryntäsin heti vessaan katsomaan, näytänkö jotenkin erilaiselta kuin aamulla, mutta samat kasvot peilistä katselivat.

Hassua muuten, miten väsymys voi iskeä sekunnissa. Maanantaina neuvolassa sanoin, että oloni on ollut tosi energinen. Nyt parin viimeisen päivän aikana olen suorastaan tyrmistynyt siitä, miten paljon töiden jälkeen on väsyttänyt. Sama juttu tänään lounaan jälkeen: olisin voinut nukahtaa pystyyn. Seuraavaksi on mielenkiintoista tietää, miten hemoglobiiniarvoni on muuttunut. Neuvolan täti kehotti minua siirtymään kahden vitamiinitabletin päiväannokseen, sillä D:täkin tarvitaan kohta. Asia ymmärretty.

Komeutta joka puolella

Nyt on ilmeisesti meneillään jotkut komeiden miesten kokoontumisajot. Näen jatkuvasti todella hyvännäköisiä äijiä syystakeissaan. Mihin tahansa käännän pääni, siellä on taas yksi. Mieheni väittää tämän johtuvan hormoneista ja kuuluvan tähän raskausvaiheeseen. Voihan se olla, mutta silti miehet ovat mielestäni ihan oikeasti todella komeita ja niitä on paljon enemmän kuin ennen! Miehellä on hauskaa näiden juttujeni kanssa. No niin minullakin, mutta oli syy mikä tahansa, onhan se nyt hauskaa kun työmatkoja piristää hyvä silmänruoka! Onneksi olemme aina puolin ja toisin voineet puhua tällaisista asioista ilman mustasukkaisuutta. Kaikkihan katsovat toisia ihmisiä, väittivät he puolisolleen mitä tahansa. Ja yhdessä on vielä hauskempaa katsella.

Hellyyspuuskia

Huomasin illalla töistä tullessani, kuinka miestänikin oli jännittänyt aamuinen neuvola. Hän ei yleensä koskaan touhota jännityksensä kanssa tai stressaa etukäteen liikoja, vaan haluaa ottaa rauhallisesti niin kauan kun tulee lisätietoa. Ihailtavaa. Itse sanon helposti ääneen, jos pelottaa. (Tosin sitten kun pelottaa melkein liikaa, menen ihan mykäksi.) Tällä kertaa kuitenkin huomasin, että häntä oli jännittänyt tavallista enemmän ja se ilmeni illalla tavallista runsaampina hellyydenosoituksina.

Mies oli ihan hössissään ja makasi korva vatsallani monta kertaa illan aikana, vaikka hän hyvin tietää, ettei siellä vielä mitään tunnu ulos päin. Hän komensi minua näyttämään vatsaa ja hymyili leveästi kun nostin paitaani. Vatsa ei todellakaan näy vielä ulospäin, mutta hauskaa se höpsötys oli silti.

Olemme muutenkin kovasti hellyyttä osoittavia, mutta tosiaan nyt sain osakseni huomiota tavallista enemmän. Näistä "ylimääräisistä" asioista tietää heti, että miestäkin on jännittänyt ja että hän tuntee olonsa huojentuneeksi taas hetkeksi aikaa. Ihana huomata, että toinen iloitsee asiasta yhtä paljon, vaikka ei fyysisesti pääse lapsen odotukseen niin lähelle kuin minä.

Kysyin leikilläni, olivatko sydänäänet kuulostaneet enemmän tytön vai pojan ääniltä. "No selvästi pojan!" kuului vastaus. Olemme molemmat ihan varmoja, että Pöge on poika, mutta olemmehan ennenkin nähneet, että vanhempien "varma tieto" osoittautuukin ihan toiseksi. No, kohtahan me saamme sen ehkä tietää. Mutta saatteko te, sen näkee sitten. Hehheh! Kokemusta meillä molemmilla on enemmän tytön hoidosta, joten pojan saaminen toisi tietenkin uutta perspektiiviä. Olemme kuitenkin jo pelkästä vauvan odotuksesta niin innoissamme, että kumpikaan sukupuoli ei ole enemmän "jeeeeee". Mielenkiintoista on vain saada tietää, osuuko oma tunne oikeaan.

Ostin eilen Suomalaisen vauvakirjan. Sisältö on mielestäni kattava ja kirjoitustapa asiallinen, selkeä, eikä liian lässyttävä. Kirjasta välittyy maalaisjärjen ääni. Siinä käsitellään mm. odotusaikaa, synnytystä, vauva-aikaa, leikki-ikää, sekä äitiyteen ja isyyteen liittyviä asioita. Mukavana höysteenä kirjassa oli jokaiseen juttuun liittyviä lyhyitä kertomuksia naisten omakohtaisista kokemuksista, joita on aina mielenkiintoista lukea. Kaikenlisäksi opus on visuaalisesti onnistunut. Kaiken kaikkiaan siis hyvä hankinta.

Laukka-laukka-laukka

Aamulla oli se pitkään odotettu neuvola-aika. Mieheni oli mukana, mikä tuntui ihanan turvalliselta. Tällä kertaa saimme mennä jo oman tätimme vastaanotolle, jonka luona olo tuntui heti paljon turvallisemmalta; hänellä on niin varmat ja rauhalliset otteet. Olen onnellinen, että juuri hän on meidän terkkari. Ensi töikseen hän onnitteli meitä suu leveässä hymyssä. Sitten katsottiin joka kerralla otettavat valkuiais- sokeri-, paino- ja verenpainearvot. Paino on tosiaan hieman tippunut ensimmäisestä käynnistä ja täti oli siihen oikein tyytyväinen, sillä minulle ei painoa juurikaan saisi ylimääräistä tulla. Olen itsekin tosi tyytyväinen, etten ole lähtenyt turpoamaan kuin sieni. Pikkuhiljaa painoa saa alkaa tulla, mutta ei kiirettä vielä. Hemoglobiinia hän ei nyt edes ottanut, sillä se otettiin vasta kolmisen viikkoa sitten ja arvot olivat loistavat. Siltä olo on tuntunutkin. Verenpainekin oli normaali. Mittaus tehtiin kaksi kertaa, sillä ensimmäisellä keralla se oli hieman korkeampi; jännitin sydänäänten kuuntelua niin paljon, että otsanikin oli jo ihan hiessä.

Sitten alettiin etsiä sydänääniä. Sanoin olevani jännittynyt, sillä niitä on yritetty kuunnella pari kertaa aikaisemmin ja mieheni lisäsi samaan syssyyn, ettei ääniä olla saatu vielä kuulumaan. Täti tokaisi siihen puoliksi leikillään, että "ahaa, nyt tulikin sitten paineita." Ei niitä tarvinnut kauan etsiä kun korvia hivelevä laukkaääni pompsahti esiin. En olisi koskaan osannut kuvitella, että ne löytyvät melkein nivusesta! "Jesssss" tuuletti tätikin, kun tuminaa alkoi kuulua pikku laitteen kaiuttimesta. Tiheys oli 140 krt/ min ja tempo tasaisen vahva. Vähän kuulemma rauhallisempi, mutta oikein hyvä silti. Pöksy oli eilisiltana ihan vatsani oikealla puolella. Kun makasin selälläni, pienen pieni kumpu oli aivan vinossa. Sieltä puolelta ne äänet tänä aamuna löytyivätkin.

Mieheni oli jälleen ihan liikuttuneessa tilassa ja kehui, että "se onkin siitä kiinni, kuka kuuntelee". Täti myhäili, että sovitaan niin. Helpotuksen aalto vyöryi kehoni ylitse ja lakkasin puristamasta tutkimuspöydän reunoja. Tällainen jännittäminen on minulle uutta, sillä en ole koskaan ennen osannut pelätä tai jännittää mitään lääkärin tai hoitajan tutkimuksia tai leikkauksia vaikka kaikenlaisiin juttuihin olen joutunutkin. Kuten siskoni sanoi, tästä se huoli lapsesta alkaa, eikä sitä saa koskaan pois. Niinpä, tämä on vasta esimakua mitä se todella tulee olemaan.

Neuvolasta lähdön jälkeen maanantaiangstista ei ollut enää tietoakaan ja askel tuntui kevyeltä. Ei varmasti tarvitse edes mainita, että olemme yhtä hymyä. Mainitsinpa kuitenkin. Olo on kuin juhlapäivänä!

Hengitä..

Tänään iski kamala pelkotila. En ymmärrä. Koska minulla ei ole aikaisempia kokemuksia näin pitkältä, en voi verrata. En tiedä kuuluuko tämän tuntua tässä vaiheessa näin "ei miltään." Vatsa tuntuu taas hävinneen johonkin ja muutenkaan koko Pöksyn olemassaoloa ei edes tunne. Miltä sen pitäisi tässä vaiheessa tuntua? Miksei kukaan voi kertoa minulle nyt heti, onko kaikki kunnossa?

Kumpi?

Monet ovat kysyneet meiltä, haluammeko saada sukupuolen selville. Kumpikin meistä haluaa. Osa sanoo siihen että "joo niin minäkin haluaisin", mutta suurin osa kuitenkin hämmästelee syytä. Ei siinä minusta ole mitään ihmeellistä. Vaikka minulle on loppujen lopuksi aivan sama kumpi sieltä tulee, tottakai tieto silti kiinnostaa. Olen sitäpaitsi utelias tietämään, osuuko tunteeni oikeaan. Olen vastannut ihmettelijöille, että tässä odotusajassa on muutenkin kaikenlaista jännitettävää, että miksi alkaisin tällaista asiaa panttaamaan itseltäni, jos sen kerran saa selville. En ole mikään pitkällä jännityksellä mässyttelijä, vaan haluan tiedon itselleni niin niin pian kuin mahdollista. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen. Jos on kyse tv-sarjasta tai elokuvasta, pyydän niitä nähneitä antamaan juonipaljastuksia. Halusin esimerkiksi tietää etukäteen, kuka Harry Potterin henkilöistä kuolee viimeisessä kirjassa. Paljastukset eivät siltikään laimenna kiinnostustani, eikä estä minua katsomasta kyseistä ohjelmaa tai lukemasta kirjaa. Tosin jossain tapauksissa en halua tietää etukäteen. Esimerkiksi silloin kun lopussa tapahtuu jotakin juonen kannalta hyvin yllättävää tai loppuratkaisu liittyy johonkin koko elokuvan läpi käsiteltävään salaisuuteen. Mutta olen joskus kyllä lukenut kirjan viimeisen sivun, ennen kuin olen päässyt edes puoleen väliin ja jatkanut lukemista hyvillä mielin. Lisäksi saatan katsoa vaikkapa Amerikan Huippumalli haussa -sarjan voittajan netistä seurattuani ohjelmaa vasta muutaman jakson ja katson silti sarjan jokaisen osan ihan samalla mielenkiinnolla. Tiedän, olen utelias. Siinä ei kai ole mitään pahaa. Jos olisin mies, minä olisin tietenkin kiinnostunut. Nainen on aina utelias, jos haluaa tietää asioita. :)

Pöksyn sukupuolesta vielä. Saamme tietää sen ensi kuun alussa rakenneultrassa (jos meille suostutaan kertomaan). Vaikka olenkin kiinnostunut (siis utelias) tietämään, en siltikään ajattele asiaa kovinkaan paljon. Tämä asia kun ei ole tärkeysjärjestyksessä ykkösenä omassa maailmassani. Haluan vain lapsen. Luin muutama päivä sitten naisten kirjoituksia omista kokemuksistaan tähän asiaan liittyen. Toki jokainen toivoo ihan pikkusen enemmän toista, mutta olin aika yllättynyt, miten tärkeää se oikeasti joillekin on. Osa heistä oli toivonut kiihkeästi esim. tyttöä, mutta kun saivat tietää odottavansa poikaa, he olivat joutuneet ihan kamalaan kriisiin ja suorastaan menettäneet kiinnostuksen koko lapseen. Ainakin joksikin aikaa. Osalla kylmät tunteet olivat jatkuneet jopa pitkälle lapsen syntymän jälkeen. Toivesukupuolen toteutuminen tuntuu toisilla olevan jo vähän liian raa-alla asteella. Joku kirjoitti, että hänen ensimmäinen lapsensa oli kuollut paria päivää ennen laskettua aikaa. Hän oli toivonut tyttöä ja tämä kuollut lapsi oli poika. Sittemmin hän sai kolme tyttöä. Hän sanoi, että mikäli tämä ensimmäinen olisi syntynyt elävänä, lapsi olisi luultavasti jäänyt ainoaksi, sillä "en olisi kestänyt ajatusta, että seuraavakin olisi poika." Joskus suorastaan pelottaa tämän kaltaiset ajattelijat. Väitän, että näin voimakkaasti sukupuolesta ajattelevilla on käsittelemättömiä asioita ja jopa jonkin asteista vihaa ei-toivomaansa suokupuolta kohtaan, jonka vuoksi hän yleistää inhonsa kaikkiin saman "lajin" edustajiin.

Painajaisia

Olen alkanut nähdä painajaisia. En Pöksyyn liittyen, vaan ihan muita juttuja. Viime yönä näin unta, että Soneran puhelinmyyjä ahdisteli minua ja kun kieltäydyin hänen tarjouksistaan toistuvasti, hän tuli ikkunamme taakse. Näin vain miehen silhuetin, joka oli kiivennyt tikkailla kyttäämään. Sitten joku toinen mies tuli nujakoimaan hänen kanssaan ja veti hänet omalle parvekkeelleen. Kerrostalo ei ollut sama, jossa nyt asumme, vaan paljon suurempi ja korkeampi. Kun näin että miehet hävisivät pervekkeelle, aloin pelätä että he jotenkin ponkaisevat sittenkin meidän puolelle ja huusin sisällä oleville miehelleni, äidilleni ja isälleni, että nyt pois ikkunan ääreltä ettei meille käy mitään. Samassa isäni kasvot valahtivat kalpeiksi ja hikisiksi ja hän vaipui alas tuoliin haukkomaan henkeään. Kiiruhdimme hänen vierelleen ja kysyin "onko se sydän?" Näin kun hän pudisteli päätään, jonka jälkeen heräsin.

En tiedä liittyvätkö painajaiseni jonkinlaiseen alitajuiseen jännitykseen. Vaikka oloni on ollut todella hyvä, positiivinen ja jossain määrin jopa luottavainen, ilman muuta taka-alalla on aina pieni jännitys. Ensi viikon neuvola-aika saattaa myös osaltaan vaikuttaa asiaan. Jännitän sydänäänten kuuntelua. Niitä on nyt yritetty saada kuuluviin kaksi kertaa: neuvolalääkärin vastaanotolla noin viikolla 12 ja seuraavan kerran kätilö kokeili kuunnella samalla kun kävin sisätautilääkärin vastaanotolla sairaalassa viikolla 14. Kummallakaan kerralla ei onnistanut. Toivon että nyt sitten lykästää. Mennäänhän silloin jo viikolla 16 + 6, joten ainakin paremmat mahdollisuudet on saada äänet kuuluviin. Pöge on tällä hetkellä noin 14 cm:n pituinen pötkylä ja painaa 100g-120g (riippuu siitä mistä tietoja lukee). Jossain sanotaan, että 16. viikkoinen sikiö olisi jopa 16 cm:n kokoinen, mitä on kyllä vähän vaikea uskoa. Hurjaa, miten nainen voi kasvattaa sisällään puoli metriä ihmistä 40 viikossa. Käytännössä ihan tyhjästä.

Rokote

Pitkään asiaa harkittuani, en todellakaan aio ottaa sikainfluenssarokotetta. Minulla on siihen mielestäni ihan hyviä syitä. Olen allerginen ja koska rokotetta ei olla ehditty testaamaan kunnolla, en halua riskeerata. Sain viime syksynä allergiareaktion jo pelkistä antibiooteista, joten mitä voi tapahtua tällaisen tuntemattoman lääkkeen kanssa? Kuuntelin viime viikolla erään lääkärin puhetta radiosta. Hän sanoi, ettei itse ottaisi ikipäivänä kyseistä rokotetta ja hyvin monet muut lääkärit ajattelevat samoin. Katselin aamulla sikainfluenssa.fi -sivustoa, jossa listattiin rokotteen yleisesti havaittuja haittavaikutuksia. Lista on melko vaikuttava:

Ainakin seuraavia haittavaikutuksia on havaittu yleisesti influenssarokotteilla:

• Hermoston häiriöt, päänsärky
• Ihon ja ihonalaiskerrosten häiriöt, hikoilu
• Tuki- ja liikuntaelimistön ja sidekudosten häiriöt, lihassärky, nivelsärky
• Yleisluontoiset ja annostuspaikan häiriöt, kuume, huonovointisuus, vilunväreet, väsymys, punoitus, turvotus, kipu, mustelmat, kovettuma
• Veren ja imunestejärjestelmän häiriöt, ohimenevä trombosytopenia, ohimenevä lymfadenopatia
• Immuunijärjestelmän häiriöt, allergiset reaktiot, jotka johtavat harvinaisissa tapauksissa sokkiin, angioedeema
• Hermoston häiriöt, neuralgia, parestesia, kouristuskohtaukset, myös kuumeiset kouristuskohtaukset, neurologiset häiriöt, kuten enkefalomyeliitti, neuriitti ja Guillain-Barrén oireyhtymä
• Verisuonistohäiriöt, vaskuliitti, johon liittyy erittäin harvinaisissa tapauksissa ohimeneviä munuaishäiriöitä.
• Ihon ja ihonalaiskerrosten häiriöt, yleistyneet ihoreaktiot, kuten kutina, nokkosihottuma tai määrittelemätön ihottuma.

Vaikka rokotteen tarkoitus on suojella kansaa, en silti halua alkaa koekaniiniksi noin vieraan lääkkeen kanssa, etenkään nyt kun kuulun riskiryhmään. Pelkkä ajatuskin puistattaa. Voihan se olla, että neuvolantädit alkavat moralisoida tai sitten ei. Onhan jokaiselle toki tulossa oma rokotteensa, joten olenko huono ihminen tai itsekäs jos kieltäydyn tästä oikeudesta? Ja jos käykin niin ikävästi, että saan viruksen, osoitetaanko minua sormella "mitäs me sanoimme" -tyypisesti? En tiedä, mutta oikeastaan on ihan sama mitä neuvolantädit tai muut ajattelevat. Mieluummin seuraan vielä sivusta, minkälaisia kokemuksia ihmisillä tästä tulee olemaan.