Bileet mahassa

Nyt tätä vatsaa ei voi oikeastaan enää peitellä, aika selvästi näkyy jo. Tai sitten olen super turvoksissa. En ole vieläkään saanut aikaiseksi lyhentää niitä viime viikolla ostamiani äitiyshousuja, joten olen joutunut käyttämään arkiluovuuttani jos olen halunnut pukea päälleni jotain muuta kuin mekon. En yksinkertaisesti ole saanut otettua sitä kirottua ompelukonetta vaatehuoneesta, asetettua sitä keittiön pöydälle, otettua mittoja punteista ja niin edelleen. Vihaan ompelua ja uskokaa pois, olen kyllä yrittänyt äitinikin opastuksella. Ompeluun tarkoitetut laitteet tuntuvat vaistoavan tunteeni ja heittäytyvät hankaliksi ihan tahallaan. Kun lähestyn ompelukonetta ihan ystävällismielisesti, sen neula katkeaa ihan itsestään! Itse en luonnollisestikaan ole syyllinen moiseen tapahtumaan, ainoastaan se laite! Jos pääsen ompeluvaiheeseen, lanka sumppuuntuu ehkä noin kolme tuhatta kertaa ennen kuin olen saanut ommeltua yhden puntin ympäri. Pieneen korjausoperaatioon meneekin minulla yhtä kauan aikaa kuin ammattilaiselta kokonaisen iltapuvun suunnitteluun ja ompeluun. Vähintään. Mieheni onkin monta kertaa tullut päästämään minut pinteestä ja viilipyttymäiseen tapaansa näyttää, miten lanka tulee laittaa oikein. Ompelukonehankinnan jälkeen hän manuaalirakastajaihmisenä tutkikin koko vihkosen läpi ja antoi taas minulle pikakoulutuksen.

Yläasteelle mennessäni jopa anoin erityisoikeutta päästä poikien kanssa puukässään. Kun lupa irtosi ja pääsin kolmen muun tytön kanssa aloittamaan, tunsin olevani heti kuin kotonani. Sirkkelit, hitsaukset, karkaisut ja muut sujuivat kuin tanssi. Valittelin kerran sikolleni, että minusta ei tule sellaista ihanaa käsityöäitiä, joka neuloo ja ompelee kaikkea kivaa. Eikä minusta tule mummoa, joka virkkaa lakanoihin ihania pitsireunuksia. Niitä, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Teen vain lapseni kanssa kasettitelineitä ja pikku laatikoita. Tai Suomen muotoisia kelloja. Käsityöihmissiskoni lohdutti, että no sittenhän minä teen kaikkea sellaista lapsen kanssa.

Sitten Pöksyuutisiin: vatsassani oli pari päivää sitten kunnon bileet. Lapsi mukelsi ja töni koko päivän, mikä tuntui hauskalta. Eilen oli hieman rauhallisempaa, mutta liikettä tuntui silti jatkuvasti. Tänään on ollut huomattavasti hiljaisempaa. Muksaus silloin, mukellus tällöin. Söinköhän alkuviikosta tavallista enemmän sokeripitoisia asioita, mikä villitsi pienokaisemme järjestämään pippalot heti alkuviikosta? Olen myöskin huomannut seuraavan efektin: kun Pöge potkii ja laitan käden vatsalleni kokeillakseni tunnenko sen myös päältä päin, se loppuu heti. Ja alkaa taas kun otan käden pois. Hmm. Se on se äidin rauhoittava käsi, eikö vain?

Ai niin

Tuli tässä mieleen, että pitäähän tämä lapsi saada jollain konstilla uloskin. No rehellisesti, ei synnytys minua pelota (vielä), mutta aloin kyllä kieltämättä eräänä päivänä oikein ajatella asiaa. Olen aina kuunnellut muiden synnytyskertomuksia suurella mielenkiinnolla ja vaikka toisilla on vähän rajumpiakin kokemuksia, en ole ainakaan toistaiseksi saanut mitään kammoa. Oikeastaan odotan synnytystä jo suorastaan innokkaasti, vaikka todellista tuskaa se tulee olemaan. Katselimme miehen kanssa eräänä iltana synnytysvideoita netistä. Minua ei ole koskaan tehnyt pahaa katsella niitä. Katsoimme myös osan keisarinleikkausvideosta, mutta yhteys alkoi pätkiä ja h-hetki jäi näkemättä. Miestäni saattaa hirvittää tällä hetkellä enemmän kuin minua – osaksi minun ja osaksi omasta puolestaan. Ehkä vierestä katselijan rooli on aika raaka ja turhauttava: ei voi paljon tehdä toisen infernaalisen tuskan helpottamiseksi. Ole siinä sitten vaimon tukena kun itselläkin on melkein kakka housussa. Minusta on kuitenkin parasta, että isät saavat tulla mukaan tähän perhetapahtumaan. Aina niin ei ole ollut. Ennen vaimo vietiin sairaalaan ja tultiin sitten myöhemmin katsomaan siististi paketoitua, rusoposkista vauvaa tietämättä tarkalleen, mitä se oma armas on äskettäin käynyt läpi. Mies voi edelleen kuitenkin valita. Joku ei tule mukaan vedoten siihen, ettei pysty olemaan mukana sellaisessa. Joku ei halua menettää nykyistä kuvaansa vaimostaan. Mutta jotenkin se melonin kokoinen objekti on saatava ulos siitä sitruunan mentävästä aukosta. Siksi mielestäni miehellä onkin melkein velvollisuus tulla mukaan, sillä soppa on keitetty yhdessä ja se myös on tarkoitus syödä yhdessä. Ymmärrän oikein hyvin jos molemmat sopivat, ettei isän mukana olo ole välttämätöntä, mutta jos äiti nimenomaan haluaisi ja tarvitsisi tukea, silloin miehen olisi kyllä hyvä tsempata. Saahan siihen vierelle toki jonkun muunkin doulaksi, mutta oma puoliso on kuitenkin se kaikkein läheisin. Okei, joillain ihmisillä on oikeasti sairaalakammo esimerkiksi jonkin traumaattisen tapahtuman vuoksi. Silloin ymmärrän kielteisen asenteen paremmin, mutta jos edellä mainittua seikkaa ei lasketa, raavas mies kyllä taatusti kestää jos haluaa. Mitä jos lapsen äiti ilmoittaisi, ettei voi missään nimessä olla läsnä sellaisessa. Niinpä, miehet. Pakko sinne on vaan mennä.

Olemme jutelleet aiheesta mieheni kanssa monia kertoja jo ennen kuin aloin odottaa Pöksyä. Kysyin, miten hän suhtautuisi siihen jos en haluaisikaan häntä mukaan. Mies vastasi tulikivenkatkuisesti, että varmaan suuttuisi, koska hän haluaa mukaan aivan ehdottomasti. Hymyilin itsekseni. Seuraavaksi kysyin hänen mielipidettään miehistä, jotka eivät suostu menemään mukaan vaimon aneluista huolimatta. Hän lausui rauhallisesti, että kyllä miehen kuuluu olla mukana, onhan se hänenkin lapsensa. Tyytyväinen hymyni yltyi. Minulla on sitten ihana mies!

Neuvolassa jälleen

Meinasimme myöhästyä tämän aamuisesta neuvolasta, koska minun piti vielä aamulla virittää housuni puntteihin kuminauhoja. Vaikka tavarani ovat aina lähes millilleen omilla paikoillaan, tietenkään juuri tänä aamuna en löytänyt kunnollista hakaneulaa, joten minun piti väkertää toimitus säälittävällä minihakiksella.

Nyt neuvolaan meno ei jännittänyt niin paljon kuin aikaisemmilla kerroilla, koska olen tuntenut Pöksyn liikkeitä joka päivä. Tosin istukan sijainti vaimentaa niitä hyvin paljon, eikä varsinaisia potkuja kamalasti tunnu. Tunnen enimmäkseen mukellusta (kääntyilyä ja möyrimistä) ja aika-ajoin tapahtuvaa pientä "tönimistä." Olen kuitenkin ihan rauhallisin mielin, sillä ihmisten kokemusten perusteella etuseinässä oleva istukka todella vaikuttaa liikkeiden tuntemiseen erittäin paljon. Ja pääasia, että tunnen liikkeet, joita tuntuu nyt yhä useammin.

Arvoni olivat jälleen todella hyvät: hemoglobiini 134 (ilmankos olo on tuntunut energiseltä), valkuais- ja sokeriarvot olivat myöskin puhtaat, sekä verenpaine hyvä. Painoni on alkanut nousta vasta parin viikon sisällä ja se on neuvolan tädin mukaan "juuri oikeanlaista ja nättiä." Nyt katsottiin ensimmäistä kertaa myös sf-mitta (symfyysi-fundus), joka oli 20 cm. Se oli aavistuksen keskikäyrän yläpuolella, mutta oikein hyvällä mallillaan. En tiedä kuinka paljon vararavintokerrokseni vaikuttaa mittaan, mutta kuitenkin tilanne näyttää hyvältä. Pöksyn sydänäänet saatiin kuuluviin melkein sillä sekunnilla kun doppler asetettiin vatsalleni. Äänet olivat hyvät ja tasaiset, syke oli tällä kertaa hieman nopeampi kuin aiemmin (150 krt/ min).

Täti tiedusteli mielialaani ja vastasin, että olo on tuntunut loistavalta ja onnelliselta. Sanoin, että odotusaika on ollut ihanaa kun on voinut hyvin ja haluaa tätä niin paljon. On jännää seurata muutoksia. Täti sanoi, että onnellisen olon näkee meistä molemmista. Mukavaa jos sen huomaa ulospäinkin!

Nyt saimme mukaamme myös neuvolatodistuksen äitispakkausta ja isyyslomaa varten. Voin hakea pakkausta huomisesta lähtien kun 22 viikkoa on täynnä. Papereihin pitää tutustua jossain vaiheessa tarkemmin. Sitten voinkin palauttaa nivaskan työpaikalleni, josta se sitten toimitetaan Kelaan.

Tiedustelin, pitäisikö niitä kivuttomia harjoitussupistuksia jo aika-ajoin esiintyä ja neuvolantäti vastasi ei. Parempi vaan, ettei niitä tulisikaan vielä pitkään aikaan. Ajattelin, että lievät ja kivuttomat harjoitussupistukset ikäänkuin pitäisi kuulua jo asiaan, mutta onneksi siis ei. Olen testannut tilannetta myös rasituksessa, mutta mitään supistelua ei ole vielä tuntunut. Paitsi se toissa sunnuntain mystinen pakotus, joka siskoni mukaan voi olla kasvukipua. Tarkemmin ajateltuani sen täytyy olla sitä, sillä supistelua se ei varmasti ollut.

Seuraava neuvolakerta on neljän viikon päästä ja samalla on lääkärin vastaanotto. Sitten ollaankin jo viikolla 26 ja viimeinen kolmannes alkamassa. Huiiii, miten aika menee!

Paljastus

No okei, kerrotaan sitten teillekin. Meillä ei ole mitään syytä salata, että Pöksy on tyttö! Kun saimme kuulla uutisen, räjähdimme molemmat hersyvään nauruun, sillä perheemme tyttöputki jatkuu mahtavasti. Isälläni on itsellään kaksi siskoa, kaksi tytärtä ja kolme tyttärentytärtä. Ja nyt on neljäs tulossa. Ukin kohtalo on elää naisten keskellä, "pikkulimppujen" ympäröimänä. Hihihi! Hän otti tiedon vastaan iloisesti nauraen ja sanoi että ihanaa kun tulee lisää tyttöjä (vaikka salaa toivoi perheeseensä poikaakin).

Meistä on mukavaa kun tyttö on tulossa. Tosin totean tähän nyt kliseisesti, että poika olisi ollut yhtä kiva. Mutta se on totta, meille kumpi vain on yhtä hyvä uutinen. Pääasia että lapsi on tulossa. Tokaisin miehelleni monta viikkoa sitten, että "mulla on vahvasti sellainen poikatolo, mutta sinä olet kyllä ihan selvästi tytön isi. Olet sellainen ihanan herkkä ja pehmeä. Mitäs sitten tehdään kun haluat katsoa Prinsessan päiväkirjoja ja poika nauraa sinulle kakkaisesti?"

Kuinkas sitten kävikään.

Mukellusta ratikassa

Hahahahaaaaa! Löysin eilen äitiyshousut! Kävin ensin Kämpin Henkassa, jossa valikoima oli juuri sitä mitä pelkäsinkin: housumallit olivat tarkoitettu suunnilleen lapsen vartaloiselle naiselle kapeine lahkeineen. Oli siellä yhdet leveät, väriltään 90-luvun alkua muistuttavat vaaleansiniset farkut. Ne olivat kuitenkin jo nyt niin pinkeät, että päätin jättää ne suosiolla jonkun muun ostettavaksi. Päätin vielä mennä Stockalle. Ylläys oli mahtava kun mammavaateosasto olikin suhteellisen laaja. Sieltä sitten löysin Mama-liciousin mustat, melko tukevaa puuvillaa olevat housut, joita lähdin sovittamaan täynnä toivoa. Minua hieman hymyilytti mammaosaston sovituskopit: ne olivat mitoitettu suunnilleen norsuille. No mutta kerrankin kopissa oli tilaa vaikka pistää polskaksi. Housut olivat täydelliset, ne istuivat kuin sormi sian... korvaan. Saattaa olla, että pyllyni näyttää niissä jopa hieman pienemmältä. Leveän vyötäröresorin ansiosta ne ovat myöskin ihanat päällä. Usein kun löydän jotain todella hyvin istuvaa, hinta on jotain miljardin luokkaa. Varovainen vilkaisu hintalappuun: 39 euroa! Ei voi käydä parempi tuuri ja vielä viimeisenä oljenkortena.

Ostoksen jälkeen päätin suunnata vielä urheiluosastolle. Sieltä löysin vielä toiset pökät: Niken rennot ja erittäin leveät, hieman joustavat puuvillakankaiset vapaa-ajan housut. Ne eivät varsinaisesti näytä urheiluhousuilta, vaan nimenomaan vapaa-ajan hengailuun tarkoitetuilta. Ne eivät ole äitiysvaatemallia, mutta vyötäröllä on leveä kuminauha, jonka ansiosta vatsa voi olla minkä kokoinen tahansa. Nyt minulla on siistit sekä rennot pitkät housut, hehee! Jälkimmäisetkin ovat niin siistit, että voin käyttää niitä vaikka töissä. Olen melkein kade onnistuneille hankinnoilleni!

Ja asiasta toiseen: Pöksy on mukeltanut koko päivän. Tänäänhän tuli 21 viikkoa täyteen ja käsittääkseni suunnilleen näistä viikoista lähtien vauvan liikkeet voivat alkaa vilkastua. Kun voimaakin alkaa sikavauhtia kasvavalla pötkäleellä pian olla enemmän, monotukset alkavat tuntua selvemmin. Niitä siis odotellessa. Olen huomannut, että Pöksy pitää ratikoista ja autoista, sillä niissä körötellessäni vatsassa alkaa bileet. Tosin voihan Pöge yhtä hyvin inhota matkustamista, minkä johdosta möyrimismielenosoitus alkaa. Ei, ei. Ei voi olla niin, sillä äitinsäkin rakastaa näitä kulkuvälineitä. Eivätkös lapset pidä aina samoista asioista kuin vanhemmat? Yeah, right.

Housuhaaste

Kävin viikonloppuna katsomassa itselleni äitiyshousuja. Olin suorastaan pöyristynyt kauppojen surkesta tai kokonaan puuttuvasta valikoimasta. Kävin Jumbossa, jossa luulisi vaihtoehtoja löytyvän. Väärin. Stockalla äitiysvaateosasto oli säälittävä kahden pikku rekin kokoinen, joka sisälsi toinen toistaan kamalampia rytkyjä. Samoin kävi Hennesin mammaosastolla. Huhhuh. Lindexissä ja Kapp Ahlissa ei ollut mitään. Olen sitä mieltä, että ainakin Lindexissä on joskus ollut mammamallisto, vaan eipä ole enää. Toki tiedän, että on kaikenlaisia ihania äitiysvaateputiikkeja ja nettikauppoja, mutta en haluaisi laittaa nyt tähän väliaikaiseen tilaan kamalasti rahaa, vaikka epäilemättä housuilla on käyttöä myös synnytyksen jälkeen. Täytynee nyt käydä vielä keskustan Stockalla ja Kämpin Hennesissä, joissa on hieman suurimpi valikoima. Toivottavasti niissä olisi tarjolla muitakin kuin yksi housumalli (kapealahkeinen), joka ei vartaloani pahemmin imartele.

Mikä se oli?

Pöksy oli hiljaa melkein koko viikonlopun. Se oli varmaan kääntynyt oleilemaan kasvot selkääni päin, jolloin potkut eivät juurikaan tunnu. Eilen se kuitenkin selvästi kääntyi takaisin, sillä tunsin pikku monotusta jo aamusta, tällä kertaa keskellä vatsaa. Mukava tunne! Illalla vatsani vasenta puolta alkoi inhottavasti pakottaa ja ajattelin sen olevan harjoitussupistelua. En tiedä vieläkään varmasti mitä se oli, mutta juiliminen kesti kuitenkin pari tuntia. Outoa siinä oli, että kipu tuntui vain toisella puolella, eikä ollut aaltomaista, mitä supistelussa olettaisin olevan. Kertokaa te jotka tiedätte paremmin, voiko supistus tuntua vain toisella puolella ja jatkuvana pakotuksena? 

Illalla nukkumaan mennessä mieheni silitti kipeää kohtaa, mihin autuaasti sitten nukahdin. Aamulla särky oli tiessään.

3D

Sain pari päivää sitten selville, että se yksivaltimoinen napanuorajuttu ei olekaan niin yksinkertainen ja harmiton: siihen liittyy korkea riski epämuodostumiin, joka kielii usein myös kromosomipoikkeamista. Erilaisia esimerkkejä on lueteltu lukuisia, esimerkiksi sydänviat, huuli- tai vatsahalkio, munuaisaltaanlaajentuma, virtsarakon laajentuma, poikeamia aivoissa jne. Kromosomipoikkeamat ovat usein tällaisissa tapauksissa niin vaikeita, että vauva ei välttämättä selviä. Lisäksi on todettu, että nämä vauvat saattavat kestää normaalia heikommin synnytyksen toisen vaiheen. Tämän lisäksi yksivaltimoiseen napanuoraan liittyy ennenaikaiset synnytykset, istukan häiriöt, kuten irtoaminen, pienikasvuisuus, rappeumat jne. Mutta jos ainoaksi löydökseksi jää tämä yksi valtimo, ei ole aihetta jatkotutkimuksiin. Useinkaan sillä ei siis ole mitään merkitystä, paitsi että vauvan kasvua on syytä tarkkailla raskauden loppuvaiheessa, sillä se voi hidastua dramaattisesti.

Tiedän, ettei olisi pitänyt mennä lukemaan noita juttuja, mutta koska en ennestään tiennyt että tähän edes liittyy mitään vakavaa, menin huviseni lukemaan asiasta. Nyt ymmärrän miksi kätilö syynäsi sydämen ja aivot hyvin tarkasti. Ei siis pelkästään oman sydänvikani vuoksi. Hetken mietittyäni päätin kuitenkin sitten varata ajan vielä 3D-ultrasta, vaikka meidän ei pitänyt sinne alunperin edes mennä. Tämä tutkimusmenetelmä kuitenkin auttaa havaitsemaan mahdollisia poikkeamia vähän paremmin ja bonuksena siinä on se, että toimenpiteen tekee lääkäri. Tuumasta toimeen. Varasin eilen ajan Femedasta, samalta lääkäriasemalta, jolla olen käynyt alkuraskaudessakin. Ultran teki miellyttävä italialaismies, joka tekee ainoana henkilönä 3- ja 4D-ultria tällä klinikalla. Joskus pariskunnat hakeutuvat 3D:hen vaan nähdäkseen vauvansa kolmiulotteisena ja selvittämään sukupuolen, mutta meille kyseessä oli kuitenkin puhdas varmistuskäynti, jotta tiedämme Pöksyllä todella olevan kaikki hyvin.

Hetken tutkittuaan lääkäri tokaisi, että hän kyllä näkee napanuorassa kaksi valtimoa. Olimme molemmat aivan ihmeissämme. Kyse ei kuitenkaan ollut viime viikkoisen kätilön taitamattomuudesta, vaan joskus vauva on niin epäedullisessa asennossa, ettei kunnon kuvakulmaa meinaa saada. Kätilö katsoi myös napanuoran virtauksia dopplerilla, mutta ei silti havainnut kahta suonta. Kuulemma loppujen lopuksi on ihan sama, tehdäänkö tutkimus 2- vai 3D-laitteella, koska samat asiat saadaan kyllä selville molemmilla oikein hyvin. Joskus tosiaan vauva on vaan niin jännässä asennossa, että joitain asioita voi jäädä piiloon. Mutta 3D-ultrassa kyllä on se hyvä puoli, että napanuoran ja sydämen virtaukset näkyvät väreissä ja yksityiskohdat voi saada kolmiulotteisuuden ansiosta paremmin näkyviin.

Lääkäri näytti napanuoraa meille ainakin kolmesta eri kulmasta ja osoitti joka kerta, että kaksi valtimoa ja yksi laskimo siellä näkyy. Näimme sen selvästi. Tutkimukseen kuului samat rakenteiden tarkastukset kuin tavallisessakin rakenneultrassa, joten mies kävi vielä kaikki Pöksyn muutkin osat läpi. Kaikki näytti siltä miltä pitääkin ja vauva oli saanut melkein sentin lisää vyötäröön ja noin sata grammaa lisää painoa. Pöge painaa nyt siis jo reilusti yli 300g. Uskomaton kasvuvauhti, mutta niinhän sen tässä vaiheessa pitääkin olla.

Taaskin vatsaani jouduttiin (useaan otteeseen) tönimään, jotta yhteistyöhaluton lapsemme kääntyisi parempaan asentoon. Ei paljon auttanut, joten emme saaneet kunnon kasvokuvaa. Pieni nykerönenä ja käsi kyllä jotenkin erottuvat, mutta puolet päästä nojaa istukkaan. Selvää kuvaa ei saatu siksikään, että minulla kohtu on niin taaksepäin kallellaan, että Pöksy pääsee aika syvälle karkuun. Tilannetta ei myöskään helpota vatsaani peittävä vararavintokerros. Saimme kuitenkin ne tiedot mitä toivoimmekin, joten kasvokuvalla ei ollut edes väliä. Kahden valtimon olemassaolo oli niin hyvä uutinen, ettemme meinanneet pysyä nahoissamme. Menimme vastaanoton jälkeen juhlistamaan tilannetta ravintolaan.

Saimme Pögestä ison kasan kuvia mukaan, joista kolme yllä. Lisäksi pisteenä i:n päälle saimme DVD-tallenteen käydystä ultrasessiosta. Kun pääsimme kotiin, mieheni riensi heti katsomaan sitä ja ihaili sen läpi melkein kaksi kertaa. Tallenteessa näkyy se sama tutkimus, jonka näimme kuvaruudulta lääkärin luona. Myös sydänäänet kuuluvat hetken ajan.

Vaikka mieheni oli ihan levollisin mielin lukemistamme riskeistä huolimatta – olihan kätilö kuitenkin ollut varma asiastaan – hänkin oli loppujen lopuksi tyytyväinen tarkistuskäyntiimme. Saimmehan tietää napanuoran olevan kunnossa, joten asia ei jää mietityttämään loppuraskauden ajaksi. Nyt on mukava jatkaa odotusta paljon rennommalla mielellä.

Ja ai niin. Saimme tietää kumpi Pöge on. Hihihi!

Pingottaa

Tänään on täynnä 20 viikkoa, eli puolivälissä mennään! Minun täytyy todennäköisesti tehdä pikku ekskursio vaatekauppaan. Tilanne on se, että vaikka jotkut housuni menevät vielä ihan hyvin jalkaan, ne eivät kuitenkaan päivän mittaan tunnu enää kamalan kodikkailta. Jo aamupäivästä alan kuulla housujen soittavan erilaisia balladeja, kun istun rauhassa ja yritän työskennellä. Päivän mittaan volyymi nousee ja biisit vaihtuvat valitusvirsiksi. Pian joku vielä kuulee viereiseen looshiin ja tekee valituksen melusaasteesta. Housujen pahoinpitelyn lisäksi luonnollisesti pelkään, että kohta vielä kuristan lapseni! Olen pitänyt suurimmaksi osaksi sukkahousuja tai legginssejä mekkojen kanssa, niillä pärjää vaikka loppuun asti. Niihinhän mahtuu lääniä vaikka kuinka ja ovat mukavat päällä. Välillä tekee kuitenkin mieli laittaa jalkaan pitkät housut, etenkin nyt kun ulkona vallitseva lämpötila päätti siirtyä noin kolmessa sekunnissa kelviniin.

Olen aina rakastanut vaatekaupoissa pyörimistä, mutta odotuksen myötä sekin huvi on painunut unholaan, muuttunut ihan toisarvoiseksi. Minulla on vain kiire kotiin vellomaan rakkaudentäyteisessä olotilassa. Ja jos jonain päivänä olen käynyt kääntymässä erinäisissä liikeissä, ei se tunnu enää yhtään miltään. Tunnen oloni suunnilleen yhtä kotoisaksi kuin mummo reivibileissä. Ajatukset ovat alkaneet suurimmaksi osaksi pyöriä muissa asioissa, siitähän se johtuu. Haaa, olen siis normaali äitikandidaatti! Olen muutoksesta mielissäni, sillä yllätys, yllätys, niille rahoille tulee olemaan muutakin käyttöä. Nyt kuitenkin haluaisin käydä hankkimassa farkut tai jotkut muut monikäyttöiset housut. Uskon vakaasti olevani oikeutettu yksiin äitiyshousuihin.

Maitoa

Olen aina rakastanut maitoa yli kaiken mutta uutta on, että herään himoon kesken sikeiden unien. Näin tapahtui viime yönä kolme kertaa, joista jokaisella kerralla hyökkäsin jääkaapille litkimään. Neljään mennessä olin juonut koko litran. Mikäs siinä. Antakaa lapselle maitoa, janohan sillä on!

Meidän kuriton lapsi

Kävimme tänään siellä pitkään ja hartaasti odotetussa rakenneultrassa. Kätilö oli mukava, iältään ehkä vähän vanhempi kuin minä ja hänen hymyilevä, rauhallinen olemuksensa rentoutti minutkin. Jokainen osio käytiin tarkasti läpi ja saimme jatkuvasti yksityiskohtaisen selostuksen, missä mennään ja mitä nyt tutkitaan. Ensimmäisenä tuli näkyviin selkäranka selvänä, pitkänä helminauhana. Pöksy oli poikittain, selkä ylöspäin – ja näytti jo tosi isolta! Sisäelimet, selkäranka, jalat, kädet ja pää olivat hyvin kehittyneet ja vastasivat täsmälleen viikkoja. Tosin pää vastasi muutamaa päivää enemmän, mutta normaali sekin oli. Pään ympärysmitta oli reilu 17 cm ja vatsan hieman päälle 13 cm. Luiden mittausten perusteella painoa olisi tällä hetkellä vajaat 300g ja kokonaispituutta muistaakseni 18 cm. No niinhän tuossa kuvassakin näyttää lukevan.

Istukan paikka osoittautui hyväksi: se sijaitsee etuseinässä, josta se kaartuu osittain yläkautta taakse. Tajusin, sen olevan mahdollinen syy siihen, ettei sydänääniä saatu kuuluviin kun vasta viikolla 16+6. Paikka selittää myös sen, etten ole tuntenut potkuja näihin päiviin mennessä kuin enimäkseen sivuilla. Kätilö vahvisti, että voi hyvinkin johtua siitä.

Sydän syynättiin kaikkein tarkimmin. Sitä katsottiin superläheltä ja eri kulmista. Ensin mietin näkyykö siellä jotain poikkeavaa, kunnes tajusin että sitä katsotaan oman totaaliblokki-vikani vuoksi. Pöksyn sydän näytti onneksi hyvältä: kammiot ja eteiset olivat nätisti paikallaan ja pumppasivat oikeassa järjestyksessä.

Napanuorassa havaittiin laskimon lisäksi vain yksi valtimo kun niitä pitäisi olla kaksi. Kätilö kuitenkin sanoi, ettei sitä luokitella poikkeamaksi, joten siitä ei tarvitse olla huolissaan. Varmistin vielä, että saahan Pöksy kaiken tarvitsemansa myös yhtä suonta pitkin ja hän vakuutti että saa. Ainut asia mitä pitää hieman tarkemmin seurata on vauvan kasvu, joten saan vielä yhden ultra-ajan raskausviikolle 36, mutta muuta ei tarvitse tehdä.

Emme saaneet tietää onko Pöge tyttö vai poika. Kysyin jälkeenpäin kätilöltä, oliko hän saanut mitään vihiä siitä. Hän pahoitteli, ettei ollut tajunnut edes katsoa kun oli niin keskittynyt katsomaan muita alueita, mutta jos olisimme ottaneet asian puheeksi ultratessa, silloin hän olisi tietenkin voinut koittaa katsoa. Sanoin, etten ollut siinä vaiheessa viitsinyt kysyä, koska olen kuullut siitä "ei saa kertoa" -säännöstä, mikä esimerkiksi kätilöopistolla vallitsee. Lisäsin, ettei asia kyllä ollut meille niin tärkeä, mutta varmuuden vuoksi tiedustelin, jos hän olisi sukupuolen jossain vaiheessa selvästi erottanut.

Pöksy ei ollut taaskaan kovinkaan yhteistyökykyinen kuvakulmien suhteen. Vauva kääntyi aina eri päin kun kätilö yritti napata meille sivuprofiilikuvaa, joten saimme muistoksi vähän epämääräisistä kulmista ikuistettuja otoksia. Eipä tuo haittaa, mutta meitä nauratti, koska Pöksyä piti taas härnätä ja töniä ja lopulta minun piti kääntyä kyljellenikin, jotta se edes vähän suostuisi näyttämään itseään esimerkiksi sydämen tarkastelussa. Ja aina kun kasvoista yritti napata kuvaa, kuriton lapsi laittoi kädet eteen! Saimme nauttia katselusta ihanan kauan. Näimme kun Pöge liikkui, ojenteli jalkojaan, laittoi sormen miettiväisenä leuan alle ja potkiskeli.

Lähdimme vastaanotolta helpottuneina ja tunnekuohun vallassa. Saimme jälleen ihan ensiluokkaista palvelua, tuntui mukavalta että kaikki käytiin läpi rauhassa, selkeästi ja ystävällisesti. Oli mukava nähdä taas Pöksy ja kuulla että rakenteelliset kehitykset ovat edenneet hyvin. Nyt sitten vaan katsellaan kun vatsa kasvaa. Sitähän se tuntuu tehneen taas viimeisen kolmen päivän aikana. Kasvu tapahtuu selvästi pyrähdyksissä, tai siltä ainakin vaikuttaa. Hassua on myös, että kun Pöksy kääntyy, oma sykkeeni tihenee. Käännökset eivät tunnu vielä niin selvästi, mutta tajuan sen aina siinä vaiheessa kun oma pulssini nousee. Aika jännä ilmiö.

Tänään saamme kaksi siskontyttöäni kylään, joten hauskaa tekemistä tulee riittämään koko viikonlopuksi. Kaiken kaikkiaan täydellinen fiilis!

Retrovaunut

Tuli vielä mieleen noista vaunuista. Kun kävimme toisessa lastentarvikeliikkeessä (siinä tunteettomassa ja isossa), oven edessä oli noin 70-luvun mallisia retrovaunuja neljässä eri värissä. Ehkä suolaisimmat niistä olivat sellaiset mummon aamutakkia muistuttavat, punakan ihon sävyiset kulkupelit. Katsoin huvikseni hintaa. Melkein seitsemän sataa!! Alkoi oikein naurattaa. Miten niistä laivoista, joissa on Texasin kokoiset pyörät suostutaan maksamaan noin suolaisia hintoja. No ymmärrän, että joidenkin retrobuumissa kylpevien täytyy noudattaa linjaa loppuun saakka ja onhan tuo nyt oiva markkinarako kun aidot sen ajan vaunut menevät kuin kuumille kiville.

Hankinta ja potku

Olen melko varma, että eilen tunsin jotain potkun kaltaista. Sama toistui kolme kertaa päivän mittaan. Äsken taas olin melko varma, että Pöge kääntyili. Vatsassa tuntui jännältä, velloi ja aiheutti lievää painon ja paineen tunnetta. Hih!

Teimme eilen ensimmäisen hankinnan: vaunut. Onhan tässä vielä miljoona vuotta aikaa ennen kuin niitä tarvitaan, mutta bongasimme viime viikolla saapuneesta Hullujen päivien esitteestä loistotarjouksen Crescentin yhdistelmävaunuista havittelemillamme ominaisuuksilla. Esitteessähän ei koskaan kerrota normaalihintoja, mutta kolmen sekunnin kaiveluoperaatio netissä kertoi, että alennus oli aika muhkea (norm. 790,-, nyt 349,-). Tuumasta toimeen: lähdimme lauantaina katsomaan härveliä erääseen lastentarvikeliikkeeseen. Hulluille päiville on ihan turha mennä tutkimaan ja testailemaan mitään siihen infernaaliseen väenpaljouteen, joten halusimme ottaa rauhassa etukäteen selvää, kannattaako niitä lähteä edes metsästämään.

Vaunut osoittautuivat ihan täydellisiksi ja ne sisälsivät vielä odotettua enemmän kaikenlaisia hyviä ominaisuuksia. Pisteenä i:n päälle värivalihtoehtona oli kokomusta valkoisilla putkilla. Haaa! Ystävällinen ja rempseä myyjä esitteli vaunuja meille ja kertoi niiden olevan erittäin kestävät: "meillä on samanlaiset ja ne ovat olleet tytöillä välillä ihan hc-käytössä, joten kestävät kyllä erittäin hyvin." Samassa hän lisäsi: "nää ovat nyt loistavassa tarjouksessakin." Katsoin hintalappua: 529,-. Nyökyttelin ja myönsin, että ihan hyvä alennus näyttää olevan (mikä normaaliolosuhteissa olisikin), johon hän kiiruhti lisäämään: "ei tuo ole se hinta, vaan ne ovat nyt 349,-." Tajusin heti, että ovat varmaan alentaneet hinnan Hullujen päivien vuoksi, joten kysyin, kuinka kauan tarjous on voimassa. "Ensi viikon" kuului vastaus. Mies palasi tutkimuskierrokseltaan, eikä meinannut pysyä housuissaan asiasta kuultuaan. Noin sekunnin pikapalaverin jälkeen päätimme ilman muuta tulla hakemaan vaunut tästä liikkeestä, missä on monta hyvää puolta: kannatamme mieluummin yksityistä yrittäjää, eikä tarvitse lähteä ryysimään vain tiettynä päivänä kamalaan tungokseen vailla varmuutta edes siitä, onnistummeko saamaan koko rattaita. Alennus on niin hyvä, että varmasti pari muutakin havittelee samaa tuotetta.

Kävimme huviksemme katselemassa vauvatarvikkeita vielä eräässä toisessa liikkeessä, jossa vaunut olivat ihan normaalilla suolaisella hinnalla. Lämminhenkisen ensimmäisen putiikin jälkeen tämä tuntui kamalan isolta ja tunteettomalta, jossa myyjät kököttivät tiskin takana flegmaattisina.

Eilen mieheni päätti, että nyt mennään hakemaan vaunut. Näin tehtiin. Kun kapistukset olivat hallussamme illalla, hän luki hössissään manuaalia (ei malttanut melkein takkia riisua), testaili, väänteli, käänteli ja työnteli vaunuja kämpässä edestakaisin.

Minua hymyilyttää aina jonkun uuden esineen tai laitteen hankinta: mies on aina ensimmäisenä ottamassa selvää toiminnoista ja sitten hän ylpeänä luennoi niistä minulle. Eilenkin sain loistavan esitelmän ja vaunujentyönteludemoesityksen. Ja aina kun hän nousi olkkarin tuolista ja meni esimerkiksi keittiöön, hän huudahti muka yllättyneenä "mitäs täällä on! Onko vähän hienot!" ja heitti taas pienen rundin edessäni. Aamulla mies kertoi, että hän oli nähnyt unta, jossa vetäisi pyjaman housut ja sukat jalkaan ja lähti työntelemään vaunuja ympäri kämppää. Näinköhän on ollut unta..

Vaunut jäävät turvakaukalon lisäksi todennäköisesti melkein ainoaksi isommaksi hankinnaksi, jonka teemme täysin uutena. Vaunutkin piti hankkia ensin käytettyinä, mutta nyt kun hyvä tarjous tuli vastaan, ilman muuta hyödynsimme sen. Olemme katselleet käytettyjen vaunujen ilmoituksia netistä ja hinnat ovat yllättävän korkeat. Tai jos ovat hintatasoltaan hyvät, vaunut ovat sitten olleet räjähtäneet tai niin massiiviset, etten taas oikein haluaisi sellaisia. Sirommat ovat helpommat kaupungissa ja yleisissä kulkuneuvoissa. Nämä uudet olivat toivomillamme ominaisuuksilla siis loistavan hintaiset jopa käytettyihin verrattuna, jotka joskus ovat jopa pari kolme sataa kalliimpiakin.

Selvähän se on, ettei vielä tarvitse ostaa mitään pitkään aikaan, eikä näilläkään olisi ollut kiire. Oli kuitenkin hyvä tarttua oivaan tarjoukseen. Alussa kriittisimmät hankinnat ovat varmaan juuri vaunut ja turvakaukalo. Myöhemmin tulee sitten muut. Kävimme kuitenkin huviksemme pari viikkoa sitten kierrätyskeskuksessa katsomassa häkkisänkytarjontaa. Niitä näytti olevan siellä vaikka minkälaisia ja hyvin edullisesti. En haluaisi oikein enää Ikean huonekaluja. Vanhoissa huonekaluissa on sitä paitsi paljon enemmän luonnetta ja tarinaa.

Helpotus

Olen yleensä todella sikeäuninen, mutta viime yön pikkutunneilla heräsin, enkä enää meinannut saada unta. Se on harvinaista, en yleensä koskaan tee niin. Kun vihdoin sain itseni jonkinlaiseen horrokseen, näin painajaisia tämän aamuisesta neuvolasta ja heräilin vähän väliä. Kun herätyskello soi, olin jo ihan kauhusta kankeana. Mitä lähemmäs neuvolaa menimme, sitä valtavammaksi jännitys kasvoi, mutta samalla tunsin oloni ihmellisen turvalliseksi. Neuvolan täti oli tavalliseen tapaansa hyväntuulinen ja rauhallinen, mikä hieman rauhoitti oloa. Hän ymmärsi tilanteen ihan täysin ja sanoi, että jos alkaa pelottaa, sellaista tunnetta ei helposti saa pois. Silloin on hyvä tulla käymään.

Hän sai Pöksyn sydänäänet kuuluviin heti ja mainitsi asian jo ennen kuin me olimme edes havainneet mitään. Kun äänet saatiin voimakkaammiksi, hän hymisi "hyvin täällä voidaan. Sydän lyö rauhallisesti ja tasaisesti." Selvimmät äänet saatiin tällä kertaa ihan keskeltä ja hän antoi meidän kuunnella niitä hyvän aikaa. Miestänikin jännitti tällä kertaa niin paljon, että meinasi purskahtaa itkuun heti kun äänet kuuluivat. Helpotuksen aalto vyöryi taas päällemme ja aloin tuntea itseni ihan naurettavaksi ja noloksi. Että ihminen voikin lietsoa itsensä tuollaiseen tilaan, vaikka kuinka yrittää olla luisumatta rotkoon! Tuntui pahimmalta, että olin tahtomattanikin vetänyt yleensä niin rauhallisen miehenikin mukaan siihen pelkoon, vaikka en tällä kertaa kovinkaan paljon edes sanonut sitä ääneen. Kun minua pelottaa tarpeeksi, menen ihan hiljaiseksi. Siitä se miehenikin kai hermostui enemmän.

Kiitimme tätiä pariin otteeseen ylimääräisestä vastaanottoajasta. Hän vastasi hyväntuulisesti, että ilman muuta pitää soittaa jos tulee sellainen olo.

Töihin tullessani mieliala nousi entisestään, sillä olin saanut konsernin sisäisestä valokuvauskilpailusta kunniamaininnan. Vaikka kilpailu oli vain talon sisäinen, olin silti asiasta hyvin otettu. Kilpailussa oli kuitenkin 300 kuvaa kilpailemassa ykkössijasta.

Huh huh

Rauhoittumisyrityksistä huolimatta pelko on kasvanut päivän mittaan jo niin paljon, että oli pakko soittaa neuvolaan. Pääsen aamulla sydänäänten kuunteluun. Neuvolan täti sanoi, että ilman muuta tulet. Anna sieltä kuulua laukkaa. Mistä tämä paniikki kumpuaa? Nyt täytyy vaan yrittää hengittää syvään. Pääsen kohta kampaajalle. Ehkä se rentouttaa vähän.

Kuluuko aika?

Olo on tuntunut taas pari päivää pelokkaalta. Vatsa on hävinnyt taas ja alan jo pikkuhiljaa huolestua kun mitään selvää kasvua ei tapahdu. Ehkä olen aiemmin vain luullut että joku kasvaa, mutta onkin vain turvotusta. Sitä ajattelee väkisinkin sitten kaikenlaista kamalaa. Perjantaina on se pitkään odotettu rakenneultra, enkä ymmärrä miten saan nämä päivät kulumaan ennen sitä. Ultrassa jännittää kaksi asiaa: 1) onko Pöksy elossa ja 2) miltä rakenteelliset asiat näyttävät. Varmasti tämä tunne esiintyy lähes kaikilla odottavilla, jotka eivät vielä tunne lapsen liikkeitä. Ainakaan todistettavasti. Tämä epämiellyttävä olotila saattaa juontaa juurensä myös töistä, jossa on ollut raskasta kaikenlaisten epävarmojen asioiden ja muutoksen astuessa esiin ehkä vähän liian nopeasti. Se on varmaan laukaissut minussa tällaisen yleisen pelkotilan, joka säteilee Pögeasioihin asti.

Potku vai elohiiri

Työasiat ovat painaneet viimeisinä päivinä. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne, sana ei oikein kulje. Yritän nyt kuitenkin laittaa tähän muutaman rivin viime aikaisista havainnoistani.

Kokeilin pari päivää sitten vatsallani makaamista, mikä on hyvä mittari. Se ei tuntunut enää yhtään miellyttävältä. Asiaan on tullut aika suuri muutos vajaan kahden viikon aikana, jolloin kokeilin viimeksi. Silloin ei ollut mitään ongelmaa maata vatsallaan edes lattialla, mutta nyt se tuntuu pahalta pehmeälläkin alustalla. Vatsa siis tuntuu kasvavan, hieno juttu! Rakenneultra on tasan viikon päästä. Näin siitä viime yönä untakin. Unessa sanottiin, että kaikki näyttää hyvältä ja että poika on tulossa. Toivottavasti uni on oikeassa, että kaikki on hyvin.

Huomaan, että kohtu on noussut. Nyt korkein kohta on selvästi vain pari senttiä navan alapuolella. Tosi hurja pyrähdys tuntuu tapahtuneen viikossa. Pögen liikkeistä en ole ihan varma. Olen ollut havaitsevinani jotain kuvailtujen potkujen tai käsien tuntuista, pientä "kuplintaa", mutta en oikeastaan koskaan selälläni maatessani, jolloin se ilmeisesti helpoiten tuntuu. Minulla ne tuntemukset tulevat istuallaan tai kyljellään maaten. En kuitenkaan voi olla varma, ovatko tuntemukseni niitä oikeita, koska nehän voivat olla ihan tavallisia vatsan kuplimisia ja elohiiriä. Nyt niitä vaan herkemmin laittaa merkille. Tänään mennään viikolla 18 + 3, joten näinä aikoina tai parin seuraavan viikon kuluessa saattaa jotain tuntuakin.