Terveiden kirjoissa

Hahaaa, olen terve! Se olikin lyhyt pöpö. Aamulla olo oli jo ihan normaali ja vatsa on tuntunut hyvältä. Mikä parasta: olen saanut olla taas Pöksyn kanssa. Oli jo kova ikävä omaa pientä sittiäistäni!

Uh!

Taas se iski. Vatsatauti. Viimeksi se oli neljä päivää ennen synnytystä. Tällä kertaa ei riittänyt pelkästään vedeksi mennyt vatsa, vaan nyt oli pakko heittää värillistä huokaustakin pari kolme kertaa. Inhotan oksentamista!

Mutta jos katsotaan asian positiivista puolta, onneksi tauti iski tällä viikolla kun mieheni on vielä isyyslomalla. Hän on hoitanut Pöksyn kokonaan ja minä olen voinut keskittyä ainoastaan voimaan pahoin. On ollut hauska "salakuunnella" koko päivän kun mies on höpötellyt ja jutustellut tytölle kaikenlaista mukavaa. Se kuulostaa ihanan kodikkaalta.

Siirryin yöllä työhuoneen sohvalle vessan läheisyyteen ja mahdollisimman kauas rakkaistani. Vaikka jos tauti päättä iskeä heihin, sitä ei voi estää. Mutta yritämme kuitenkin kaikkemme, etteivät he saisi tätä. Senpä vuoksi en ole voinut koskea vauvaan ollenkaan ja sydäntäni raastaa kun en ole päässyt haistelemaan, suukottamaan ja pitämään tyttöä sylissä. Olen pyytänyt miestäni välillä työhuoneeseen (tulevaan lapsen huoneeseen) näyttämään Pöksyä, jotta pahin ikäväni laantuisi vähäksi aikaa.

Onneksi nyt iltaa kohden oloni on kohentunut sen verran, että pystyn olemaan jo istuallani ja vatsakipukin on hellittänyt. Muuten on kyllä edelleen heikko olo, mutta eiköhön tämä tästä ihan pian! Ainakin koko sisusta tulee huuhdeltua kunnolla…

Levotonta unta

Pöksyn silmät näyttävät paremmilta, onneksi. Toivottavasti rähmiminen ei palaa.

Viime päivien vilkas ohjelma (pari kertaa isossa kaupassa, Porvoossa ystävien luona, Ikeassa käväisy ja siskon perheen luona vierailu) näyttää vaikuttaneen mökkiäisen uniin. On ollut selvästi rauhattomampaa: tyttö möhisee, puhisee, ähnää ja välillä säpsähtää itkuun. On tainnut olla niin jännää, että kaikki se tietenkin vaikuttaa. Voi meidän pientä koppakuoriaista. Onneksi isin tai äidin rinnan päällä olo rauhoittaa. Nyt täytynee kuitenkin ottaa rauhallisesti pari päivää ja pysyä kotikulmilla.

Autuas uneen vajoaminen heti syömisen jälkeen.

Vauva-arkea

Vaunulenkillä.

Ihanaa että on ollut niin hyvä kevätaurinkosää; on ollut mukava aloittaa ulkoilu. Eilen kävimme lähikaupassa ja palauttamassa elokuvan. Samalla kiersimme mukavan pituisen lenkin ja veimme sen päätteeksi Pöksyn parvekkeelle jatkamaan uniaan. Meillä on lasitettu parveke, joten ilma siellä on hieman lämpimämpi kuin ulkona.

Tyttö on nyt käynyt kaksi kertaa Citymarketissa, tänään Ikeassa ja viikonloppuna kävimme ystävillämme Porvoossa katsomassa heidän uutta kotiaan. Pöksy viihtyy autossa (paitsi kun pysähdymme liikennevaloihin, alkaa ähnäys) ja nukkuu hyvin missä vain, eli hienosti on alkanut meidän tutustuminen ihmisten ilmoihin. Tänään Ikeassa pääsimme myös tutustumaan lastenhoitohuoneeseen kun Ökkimökkiäinen pisti housuun kunnon baisat. Kyllä huomasi, että kyseinen paikka on lapsiperheille tarkoitettu, sillä hoitohuone oli mahtavasti varusteltu: oli lasten kokoista vessanpönttöä, pyllynpesulavuaaria, imetystuolia, desinfiointiainetta ja kunnon hoitopöytä vaihdettavine paperialustoineen. Kaiken huipuksi siellä oli myös eri kokoisia vaippoja, jos omat ovat sattuneet unohtumaan kotiin. Perinteitä kunnioittaen Pöksy päätti heittää pissakepposen hoitopöydälle äidin iloksi kun pylly oli pesty. Mutta mikäs siinä kun oli hienot alustat ja kaikkea!

Pöksy aiheutti ohikulkijoissa lämpimiä hymyjä, ihastelevia huokailuja ja kyselyjä: "oiih, kuinka vanha hän on?" Me tietenkin puhkuimme ylpeydestä. Yllättävän moni – jopa mies – kommentoi kaikenlaista mukavaa vaikkapa kaupan kassalla ja alkaa muistella oman lapsensa vauva-aikaa. Se on aika hauskaa.

Pöksyn silmät ovat vuotaneet pari päivää. Ensin se alkoi toisella silmällä ja meni hetkessä ohi, sitten ilmiö siirtyi toiseen ja tänään siihen on astunut kuvaan myös rähmiminen. Tiedän, että silmätulehdukset ovat vauvoilla yleisiä, mutta inhottavaahan se silti on. Syntymästä lähtien olen ohjeiden mukaan putsannut Pöksyn silmät joka päivä, mutta nyt näyttää siltä että joku on iskenyt. Nyt putsaamista on harrastettu monta kertaa päivässä. Seuraamme tilannetta vielä hetken ja jos rähmiminen jatkuu, pitää tietenkin soittaa neuvolaan.

Lisäksi tytön suussa oleva sammas pitäisi saada pois. Vaiva ei ole vaarallinen, eikä se ole vielä levinnyt muualle kuin kieleen, mutta se voi kuitenkin tulla kipeäksi jos menee myös muualle suuhun. Saimme neuvolasta ohjeen huuhdella suuta tilkalla vettä (teelusikalla annettuna) ja jos se ei auta, sitten täytyy murskata puolukkaa, ottaa siitä pumpulipuikolla mehua ja sivellä sillä kieltä. Lisäksi netissä neuvotaan myös käyttämään vauvan suun huuhteluun kivennäisvettä tai sitruunamehua. Näitä kaikkia tietenkin todella pienissä määrin. Toivottavasti asia menee ohi kotikonstein, ettei tarvitsisi lääkekuurille ruveta.

Ensimmäinen kauppareissu

Kävimme eilen illalla kaupassa koko perheen voimin. Lähdimme oikein isoon kauppaan testaamaan, miten Pöksy suhtautuu moiseen. Hyvinhän se suhtautui: nukahti heti autossa ja heräsi vasta kotona. Mitä enemmän hälyä ja liikettä, sitä makeammat unet. Kotona vieraidenkin aikana lapsi nukkuu sikeästi kun on pulinaa ympärillä. Kohtuelämä on kaiketi vielä niin elävästi mielessä, että kaikki hötkyttely rauhoittaa. Hyvä niin, että tottuu ääniin ulkomaailmassakin.

Tiivistä katselua

Pöksy on alkanut olla hereillä pitempiä jaksoja kerrallaan. Nyt valveilla vierähtää putkeen jopa pari tuntia. Lisäksi katse on alkanut muuttua tarkkaavaisemmaksi. Kasvot kiinnostavat. On hauskaa kun pienet nappisilmät seuraavat tiiviisti suun liikkeitä ja silmien seutua.

Yöheräämiset ovat olleet nyt viitenä yönä aika samanlaiset: tyttö nukahtaa illalla n. klo 23 ja herää syömään n. klo 03.00-03.30. Ja sitä seuraavan kerran viiden ja kuuden välillä aamulla. Jos tahti jatkuu suunnilleen tämän kaltaisena, olen mielissäni, sillä olemme sen ansiosta saaneet miehenkin kanssa nukuttua oikein hyvin.

Happihyppelyllä ja neuvolassa

Pöksy ja mobile.

Bebesiltä tilamani imetyspaidat tulivat eilen ja ne ovat erittäin hyvälaatuiset ja ihan sopivat. Uskon, että niille tulee kyllä paljon käyttöä.

Pöksy täytti tänään kaksi viikkoa. Aika menee ihan kamalaa vauhtia! Meillä oli tänään neuvola-aika ja menimme sinne kävellen. Ulkona oli täydellinen kevättalvi-ilma ja minä nautin raikkaasta ulkoilmasta. Samalla pääsimme (vihdoin) testaamaan vaunuja oikeassa käytössä. Ne kulkivat kuin unelma ja olivat erittäin kevyet työntää. Pöksy nautti kyydistä ja nukahti melkein heti.

Neuvolassa suoritettiin tavanomaiset punnitukset ja mittaukset. Pöksy oli virkeä ja hyväntuulinen, kunnes lopussa ilmaisi nälkänsä. Mieheni kävi pikaisesti syöttämässä vauvan sillä aikaa kun vielä juttelin tädin kanssa ja sovin seuraavista ajoista. Hän kyseli, onko mieleni ollut herkkä ja onko itkettänyt tavallista enemmän. Vastaus: kyllä. Juttelimme siitä hetken.

Pöksyllä kaikki näytti olevan hienosti: painoa on tullut taas loistavasti lisää ja nyt mennään jo lukemissa 3350g. Pituutta on tullut hämmentävät 4 cm! Neuvolan täti epäili, että laitoksella mittaus olisi mennyt jotenkin vikaan, mutta mieheni vakuutti seisoneensa vieressä ja katsoneensa, miten kätilö laittoi lapsen suoraksi ja mittasi. Mahdollista se sitten kai on. Alussa kasvu on kuulemma aika hurjaa, mutta tasaantuu sitten. Nyt Pöksy on siis 52 cm:n pituinen pötkyläinen. Puhuimme jälleen maidon tulosta ja imetyksestä. Kun kerroin, että vaikka maitoa tulee ihan mukavasti, se ei silti tunnu riittävän Pöksyn tarpeisiin pitkienkään imetysten jälkeen. Hän totesi että lisämaidon antaminen on siis ollut hyvä juttu. Kasvua on tapahtunut juuri oikeassa määrässä, joten ruokamäärä on ollut hyvä.

Kotimatkalla käväisimme apteekissa ostamassa D-vitamiinia, jota aletaan antaa kahden viikon iässä ja suositellaan jatkettavan jopa kouluikään asti. Ensimmäinen tippa annettiin illalla ja se aiheutti aikamoisen irvistyksen ja hetkellisen vastalauseryöpyn. Ei tainnut olla hyvää.

Olemme saaneet ihan hirvittävän ison määrän onnitteluja ja lahjoja. Ihania vaatteita ja kortteja on tullut sukulaisilta ja ystäviltä, niistä iso kiitos! Kun oma lapsi saa lahjan, se on melkein kuin itse saisi. Tänään postiluukusta tipahti siskoni – tulevan sylikummin – virkkaama ihastuttava rannekoru, jossa komeilee Pöksyn tulevat nimikirjaimet.

Sylikummin virkkaama rannekoru.

Isin terveisiä

Hei vaan teille kaikille kakkapyllyille! Tässä Pöksyn isi.

Odotus voi kuulemma olla miehille vaikeaa ja hermoja raastavaa, koska äidit ovat hankalia kaikkine hormoniryöppyineen ja kipuineen – ja kohdistavat kiukkunsa tulevaan isään. Henkilökohtaisesti minulla oli paljon helpompaa kun normaalisti: vaimoni oli paljon leppoisampi ja myöntyväisempi kaikkiin minun ehdotuksiini. Odotusaika oli minulle yhtä juhlaa. Itse en tosin vielä siinä vaiheessa tuntenut oloani niin isäksi vaikka oli mahdollista tuntea vauvan potkut. "Anna isän tuntea vauvan potkut, se kasvattaa isyyteen" sanottiin eräässä kirjasessa. Se ei minun kohdalla aivan pitänyt paikkaansa. Ensimmäisen kerran vasta koko juttu alkoi pelottaa ja aloin tuntea itseni isäksi, kun lähdimme Pöksy turvakaukalossa autolle ja kotia kohti.

Pakko sanoa, kuinka ylpeä minä olen vaimoni saavutuksesta ja siitä kuinka hän saattoi Pöksyn maailmaan. Synnytys ei ollut niin rankka kokemus itselleni kuin olin kuvitellut, pelkäsin itseni puolesta kuinka selviän synnytyksestä – vaimoni lisäksi. Vaimoni oli huolissaan räjähtääkö pääni noin tiukassa paikassa, koska minulla on tapana olla pää punaisena kuin punajuurella silloin kun olen innoissani tai jännittynyt.

Nyt olemme olleet kotona 1,5 viikkoa ja itsevarmuus vauvan hoitamisessa kasvaa kokoajan. Muiden lasten kakkavaipan kantaminen roskikseen on ollut minulle tuskallista ja tuottanut kakomisrefleksin. Sukulaiset ja tuttavat ovat olleet huolissaan, miten minä suoriudun Pöksyn kakkavaippojen vaihtamisesta ja siihen olen vain sanonut, että sehän on vähän niinkuin omaa kakkaa. Ja niinhän se on, ei ole ollut minkäänlaisia ongelmia vaihtaa vaippoja ja pestä pyllyä. Pöksy on kova tyttö tekemään kakka- ja pissakepposia: melkein aina kun vaihtaa pissa- tai kakkavaippaa, hän päättää jatkaa toimitustaan hoitopöydälle. Ensimmäisessä k-vaipan vaihdossakin kävi niin: juuri kun olin saanut pyllyn puhtaaksi niin neiti päätti, että nyt kun on puhdasta niin miksikä en jatkaisi kakkaamista kun on niin puhdas olo. Siinä ei sitten auttanut muu kun pitää jaloista kiinni, odottaa neidin toimitusta loppuun ja kun kun pylly oli jälleen pesty niin taas jatkui sama meno. Siinä vaiheessa me vaimon kanssa emme voineet kuin nauraa. Meidän pikku-Pöksy on niin hienohelma, ettei suostu tekemään tarpeensa kun puhtaalle alustalle. Nyt olen oppinut, että aina ennen vaipan vaihtoa laitan talouspaperia pyllyn alle johon hienohelmaneiti voi tehdä tarpeensa niin ettei pyyhe mene vaihtoon.

"Annoin pikkusormen se vei koko koko käden" laulaa Aki Sirkesalo. Minun tapauksessa Pöksy on vienyt koko miehen. Uskon, että Pöksy tulee viemään vielä enemmän minusta, muttei kuitenkaan vaimoni kustannuksella. Pöge, tai tulevalta nimeltään ..... tulee saamaan minulta rakkautta ja huolenpitoa niin paljon kuin hän tarvitsee. On se vaan niin ihmeellinen ja ihana tapaus, ettei sitä voi sanoin kuvailla.

Pöksyn jälkeen rakkauteni vaimoani kohtaan on vain lisääntynyt, vaikka huipussaan se on ollut jo pitkän aikaa.

Meille kuuluu hyvää

Tilasin itselleni kaksi Boobin imetyspaitaa Bebesiltä ystäväni loistavan vinkin perusteella. Tilasin mustan lyhyt- ja pitkähihaisen trikoopaidan. Todella suolaisen hintaisia, mutta minä vannoutuneena trikoopaitojen käyttäjänä tulen todennäköisesti pitämään ne loppuun, sillä yleisillä paikoilla tarvitsen siistejä ratkaisuja poncon, mekkojen sun muiden alle, joten uskon että ne maksavat itsensä takaisin.

Imetysasiassa menemme samassa tilanteessa: annan tissistä maitoa rintakumin avulla, sekä pumppaan. Ja loput annamme pullosta korvikkeella. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä epämiellyttävämmäksi ajatukseksi imetys muuttuu. Se on ihan ok kotona perheen kesken, mutta jos meille tulee joku kylään, menen heti ihan lukkoon enkä kertakaikkiaan pysty imettämään. En myöskään pysty siihen yleisillä paikoilla.

Maitoa minulta tulee ihan mukavasti, mutta ei tarpeeksi Pöksyn tarpeisiin. Tyttö on aika kova tyttö syömään, mikä on tietenkin hyvä asia. Kun sanotaan, että maitoa tulee kyllä niin paljon kuin vauva tarvitsee, pitää vaan imettää ja imettää: kysynnän ja tarjonnan laki. Maitoa kehittyy niin paljon kuin imetetään. Kuitenkin puolitoista tuntia kerrallaan alkaa mielestäni olla jo vähän liikaa, jonka jälkeen vauva on silti tyytymätön. Siinä vaiheessa koen aiheelliseksi antaa lapselleni lisäravintoa vastikkeesta.

Viime yöt ovat menneet aika rauhallisesti parilla heräämisellä. Tyttö on nukahtanut myöhään illalla ja herännyt sitten kahden kolmen aikaan syömään ja siitä seuraavan kerran viiden tai kuuden aikoihin. Olemme alkaneet nukuttaa mökköstä omassa sängyssä, jolloin saamme itsekin nukuttua paremmin (ja minä saan vaihtaa asentoa vapaasti). Pöksyn saa yöllä parhaiten jatkamaan uniaan niin, että kun ensimmäiset "ähnäämiset" alkavat kuulua, annetaan heti ruokaa, jolloin lapsi on vielä melkein unessa. Jos ähnääminen menee vähän pitemmälle ja tulee jo isompia äänimerkkejä, lasta on enää vaikeampi saada takaisin uneen. Aika itsestään selvää.

Olemme kylvettäneet Pöksyn kaksi kertaa kotona ja se nauttii siitä hyvin paljon. Silmät pyöreinä tohkeissaan tyttö katselee meitä vannassaan kylvyn lomassa ja potkiskelee. Mieheni kävi ostamassa vannan. Mahdollisimman yksinkertaisen mallisen ja valkoisen vannan löytyminen osoittautuikin yllättävän haasteelliseksi: kaikissa oli joku tyhmä ylimääräinen härpäke. Lopulta sopiva löytyi Prismasta. Vanna on juuri hyvän kokoinen ja siihen mahtuu vielä aika isokin lapsi kylpemään. Bonuksena siinä on pohjassa tappi, mikä on erityisen kätevä kun ei halua kastella koko kylppäriä. Tapin kohta vain lattiakaivon päälle ja sisältö tyhjenee sinne sujuvasti. Kylvyn lopettamista Pöksy ei arvosta ollenkaan, vaan järjestää kitinää. Kun vaatteet ovat päällä, alkaa elämä taas voittaa: tuloksena on tyytyväinen ja rentoutunut, hyvän tuoksuinen vauva (tosin vauva tuoksuu melkein aina hyvälle).

Kävin eilen ihmisten ilmoilla ensimmäistä kertaa kotiutumisemme jälkeen. Se tuntui aika jännältä. Aivan kuin olisin ollut pitemmänkin ajan poissa kuvioista ja tunsin olevani vähän kuin sumussa. Katselin ihmisiä, että kyllähän teidän nyt pitäisi tietää, että minulle on tapahtunut jotakin erityistä. Eikö se muka näy päälle päin?

Kävin kaupassa ruoka- ja vaippaostoksilla, sekä lastentarvikeliikkeessä hakemassa vaunuihin sadesuojan. Samalla mukaani tarttui mobile pinnasängyn yläpuolelle. Heti kotiin tultuani härveli pääsi testaukseen. Mobilessa on myös soittorasia ja Pöksy katseli pyörivää ja soivaa härveliä silmät ihmeestä soikeina. Pientä jännitystä näytti olevan ilmassa, mutta ei onneksi liikaa.

Vauva-arki on tuntunut mukavalta. Vielä on paljon totuteltavaa, kunnes uudet rutiinit alkavat muodostua, mutta etenemme mukavasti pienin askelin.

Ristiäispäiväkin on päätetty. Pöksy saa nimen sunnuntaina 11.4.

Pöksyn ensimmäinen kylpy uudessa vannassa.

Kuva on otettu kännykällä.

Hormoniryöppyjä

Tyttö parin tunnin ikäisenä.

Olen ollut aika herkällä mielellä ja liikutun mitä ihmeellisemmistä asioista. Katselin eräänä päivänä Olympialaisten koostetta, jossa näytettiin hetkiä suomalaisten mitalisaavutuksista. En voinut olla itkemättä. Huvittavaa siinä oli, etten seuraa urheilua, joten mitalit eivät voisi vähempää kiinnostaa. Kun kotiuduimme sairaalasta, itkeskelin illalla kaiken maailman asioita: saamamme huomio hämmensi minua. Lisäksi tajuntaani iski toden teolla, että raskausaika on ohi. Se ihana maha-aika, josta nautin loppuun saakka on nyt poissa. Toki tuloksena oli se ihana asia, mitä tässä on odotettu, mutta koska en vielä ehtinyt kyllästyä olotilaani, sen loppuminen tuli vähän yllätyksenä. Lisäksi minua itketti Pöksy, joka on niin suloinen ja avuton.

Sitten etenkin imetysasia kuohuttaa. Siitä luodaan aika kovia paineita ympäriinsä, että vähemmästäkin alkaa ahdistaa. Asian kanssa pitäisi olla päättäväinen, jotta se onnistuu. Imetyksen opettelu on vaikeaa ja sitä tuntee muutenkin olonsa vähän lypsylehmäksi ja kaikkea muuta kuin hehkeäksi. Jos kasvot tuntuvat olevan ok, muuten tekisi mieli oleilla vain kylpytakissa tai yöpaidassa, eikä mennä ikinä enää ihmisten ilmoille. Olen aikaisemminkin tiennyt, ettei ihmisten ilmoilla imettäminen ole minulle helppoa, mutta nyt pelkästä ajatuksesta on tullut jo ihan mahdoton. En pysty. Olen kyllä saanut loistavaa ohjeistusta jo sairaalassa ja siskoltani. Silti sen sujumiseen vaaditaan pitkää pinnaa ja aikaa, enkä tiedä onko minulla sitä edellä mainuttua tarpeeksi.

Pöksy saa maitoa tissistä rintakumin avulla (koska rinnanpääni ovat aika vaikean malliset), mutta sitä ei suositella käytettäväksi liian kauaa, ettei vauva totu. Pullostakaan ei saisi antaa jos haluaa imettää. Ettei vauva totu. Sitten on vielä vaikeampi oppia ottamaan tissistä oikea ote. Toistaiseksi Pöksy on siis saanut omaa maitoani ja "jälkiruoaksi" pullosta ja hyvin on sujunut. Ihanteellistahan se olisi, jos pötkylä tottuisi syömään ilman rintakumia ja ottamaan yhä myös pullosta.

Ai niin, minulle tuli raskauskiloja -800g, eli olen synnytyksen jälkeen melkein kilon kevyempi kuin alkuraskauden mittauksessa. Hehee! Olo tuntuu kyllä heti aika hyvältä, mutta toki vatsa on vielä hieman erilainen. Tästä on hyvä jatkaa!

Osastolla ja kotona

Pöksy kuuden päivän ikäisenä.

Osastolla tunsin oloni hieman avuttomaksi. Ikään kuin minulta olisi kadonnut malaisjärki kokonaan. Tuntui, että sairaala omistaa vauvan enkä suinkaan minä. Joka paikassa oli niin paljon ohjeita ja "sääntöjä", miten mikin asia tulisi suositusten mukaan tehdä, että ahdistuin. Odotin jo kotiin pääsyä sillä tiesin, että siellä kaikki tuntuisi selkeämmältä.

Sain olla huoneessa ensimmäisen yön yksin, mutta sitten sain kaksi huonetoveria. Toinen oli herttainen hyvin nuoren oloinen äiti (joka kylläkin kävi vähän väliä röökillä) ja toinen hyvin laahaavasti ja leuhkasti puhuva, noin 35-vuotias äiti, joka puhui taukoamatta puhelimeen hevostensa hoidosta ja joidenkin ihmisten epäluotettavuudesta. Häntä tuntui kiinnostavan juoruilu enemmän kuin oma vauva.

Ensimmäisenä iltana osastolle tullessamme minua ohjeisti imetyksessä aika tiukan oloinen venäläisnainen, joka ei kertonut osaston käytännöistä mitään (synnytyksessä mukana ollut kätilö sanoi, että saan heti esittelykierroksen osastolle mennessäni). Hänen tullessa luokseni Pöksyllä oli kamala raivari päällä, minä valuin kasvoistani hikeä (osaston lämpötila oli taatusti 30 astetta) ja aloin hermostua avuttomaan olooni. Venäjätär tuli luoksemme vasta toisella soittokerralla. Nainen otti kovakouraisesti kiinni ja kertoi asioita sättivällä äänellä, mutta hymyili samalla jäätävästi. Aamulla olin edelleen aivan pihalla osaston toiminnasta ja käytännöistä. Esimerkiksi koska minulta ei tullut vielä maitoa, en tiennyt miten täytyy menetellä lisämaidon kanssa. Venäjätär lähti yövuorosta klo 8 aamulla, jonka jälkeen sain kunnon ohjeistusta viisikymppiseltä ihanalta kätilöltä. Muukin henkilökunta oli todella ystävällinen. He tuntuivat rakastavan työtään. Ainut poikkeus oli tämä venäläinen nainen, mutta eikös vähän joka paikassa ole yksi sellainen.

Pääsin kotiin jo lauantaina, sillä olin toipunut hyvin ja Pöksy oli kunnossa. Lääkärin lausunnossa oli maininta "päättäväinen neiti", mikä pitää kyllä paikkansa: tyttö ilmaisee hyvin selkeästi kun haluaa jotakin. Ja kuuluvalla äänellä!

Miehelläni alkoi isyysloma heti maanantaina. On ollut ihana tutustua tyttöön heti yhdessä ja jakaa asioita hänen kanssaan. Hän on ollut täysillä mukana kaikessa koko ajan ja hän on ikään kuin ylimääräinen silmä asioissa, mitä en itse sillä hetkellä huomaa. Mies oli jopa etukäteen säätänyt kotimme lämpötilan vauvalle sopivaksi (olemme yleensä tykänneet aika viileästä kämpästä) kotiin tuloamme varten. Kun hänen loma parin viikon päästä loppuu, tunnen oloni varmasti todella orvoksi.

Kun pääsimme sairaalasta kotiin, tunsin maalaisjärkeni palaavan heti ja tiesin mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä. Oloni muuttui rauhalliseksi. Imetyskin otti ison askeleen eteen päin, vaikka se ei vieläkään onnistu ilman rintakumia. Ensimmäinen yö meni hyvin. Pöksy nukkui vieressäni ja heräsi kaksi kertaa syömään. Toinen yö oli vähän levottomampi ja mieheni toimi yövuorolaisena. Minä otin ohjat aikaisin aamulla, jolloin mieheni taas pääsi nukkumaan. Viime yö meni taas melko rauhallisesti kolmella syötöllä.

Neuvolan täti kävi tänään vierailemassa ja tutkimassa Pöksyä. Painoa oli tullut 160g syntymäpainosta, mikä on tosi hieno juttu! Söimme leipiä, joimme kahvia (tai minä omenamehua), jutustelimme ja kävimme läpi synnytystä ja Pöksyn asioita. Sovimme neuvolakäynnin viikon päästä torstaille, jolloin Pöksy on jo kahden viikon ikäinen. Sitten voimme ehkä päästä vaunulenkillekin, jos ilma on tarpeeksi lauha!

Olemme molemmat aivan haltioituneita Pöksystä ja tuijottelemme ja haistelemme sitä koko ajan. Kun Pöksy nukkuu päiväunia, käymme vähän väliä ihailemassa suloista pientä tyttöämme. Olemme ihan sekaisin onnesta ja rakkautta pursuaa joka puolelta.

Pöksy syntyy 2/2

Pöksy päivän ikäisenä.

Kun kätilö kahden aikaan iltapäivällä tuli huoneeseen ja totesi kohdunsuuni olevan noin 5.5 cm auki, sanoin että voisin nyt haluta epiduraalipuudutuksen. Se sopi kätilölle oikein hyvin, sillä lääkäri oli hetkeä aikaisemmin ehdottanut kalvojen puhkaisua. Sen jälkeen synnytys lähtee usein etenemään nopeammin, joten puudutus olisi siinäkin mielessä ihan hyvä ratkaisu. Lääkäri oli ehdottanut toimenpidettä, jotta lapsen päähän saataisiin asennettua sykettä varmemmin mittaava "pinni". Vatsani ympärillä oleva anturi nimittäin meinasi koko ajan mitata omaa sykettäni, eikä muutenkaan meinannut pysyä paikallaan.

Kätilö kävi soittamassa anestesialääkärin paikalle ja laitteli sitten tarvikkeet valmiiksi. Lääkäri oli hajamielisen professorin näköinen mies, joka oli nopea, asiallinen ja ystävällinen. Mieheni kertoi meinanneensa revetä siinä vaiheessa kun mies oli laittanut pipon päähänsä niin huvittavalla tavalla. Lääkäri ei turhia aikaillut. Hän pisti puudutteen selkääni (klo 15), mikä muistutti hyvin paljon keskenmenohoidoissa saamaani spinaalipuudutusta: ensin pikkuisia puudutuspiikkejä ihon pinnalle, jonka jälkeen tuikattiin varsinainen potti. Pistos ei varsinaisesti sattunut, mutta tuntui hyvin epämiellyttävältä. Mieheni sanoi jälkeen päin, että meinasi alkaa itkeä tämän toimenpiteen aikana, niin pahalta hänestä tuntui puolestani. Kätilö sanoikin, että tukihenkilöt kokevat usein juuri puudutustilanteen pahemmaksi kuin esimerkiksi ponnistusvaiheen.

Puudute alkoi vähitellen vaikuttaa ja kehoni valtasi uskomattoman ihana, pumpulinen olotila. En tuntenut kipua ja jalat olivat lämpimät. Jutustelimme kätilön kanssa kaikenlaista. Kyselin, missä vaiheessa tällainen puudute yleensä otetaan kun olen täysin tietämätön näistä ajoituksista. Hän sanoi että sitä pyydetään usein jo 1-3 cm:n avautumisvaiheessa, mutta sitä ei kuitenkaan voida niin aikaisin laittaa, sillä se voi hidastaa synnytyksen etenemistä liikaa, jopa pysäyttää sen kokonaan. Varmistin vielä jo etukäteen, onko sitä ihanaa ainetta mahdollista saada lisää kun vaikutus lakkaa. Kätilö sanoi että ilman muuta, ellei ponnistusvaihe ala olla jo niin lähellä ettei ehdi.

Puudutteen lisäksi aloin saada tipan kautta oksitosiinia, jotta supistukset etenisivät hyvässä vauhdissa. Annostus aloitettiin pienellä määrällä, jonka jälkeen sitä käytiin kasvattamassa pari kertaa. Pari tuntia leijuin täydellisessä olotilassa, torkuinkin, mutta sitten aloin tuntea uskomattoman kovaa painetta takapuolessani ja häpyluussani. Sitten puudutteen läpi alkoi tulla myös kipu, mikä voimistui kamalaa vauhtia ja tuntui ihan erilaiselta kuin aikaisemmat supistukset. Tilanteeseen vaikutti aika paljon myös nyt jo suurella annoksella tippuva oksitosiini, joka tekee supistuksista usein voimakkaampia. Nyt juiliminen oli kaikissa mahdollisissa paikoissa, erityisesti takapuolessa ja häpyliitoksessa.

Viiden akoihin pyysin saada toisen annoksen puudutetta kätilöltä, joka siinä vaiheessa oli jo aika tiiviisti kanssamme järjestellen tavaroita kuntoon varsinaista h-hetkeä varten. Kipu alkoi tulla jo todella voimakkaaksi ja puudutteen vaikutus alkoi hiipua dramaattisesti. Kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen ja totesi sen olevan 8-9 cm, eli loppusuoralla mentiin. Ponnistusvaiheen alkaessa kohdunsuun täytyy olla auki 10cm, joten vielä ehdin saada toisen puuduteannoksen. Vähän ennen kuutta sanoin kätilölle, että nyt tekisi mieli ponnistaa. Ei mitenkään sellainen pakottava tarve, mutta tekee kuitenkin. Hän katsoi tilanteen ja innostui: "joooohohhooooooo, täällähän on ihan loistava tilanne! Minä käyn sanomassa tuonne että me aletaan nyt hommiin ja pyydän kandin paikalle. Sinä voit sillä aikaa vähän jo harjoitella ponnistelua kun tulee supistus."

Siinä sitten odottelimme hieman jännittyneenä ja tokaisin miehelleni että se on menoa nyt. Tunne oli vähän samanlainen kuin vuoristoradassa alkunousun jälkeen, jolloin on hetki täysin tyyntä ennen ensimmäistä alamäkeä. Sitten kuulin huutoa. Se oli kova, itkuinen huuto. Ja sitten kuulin taas huutoa, tällä kertaa toisesta suunnasta. Se kuulosti puhtaalta tuskan huudolta. Alkoi pelottaa. Kun kätilö tuli takaisin, sanoin hieman jännittäväni noiden huutojen vuoksi. Hän lohdutti: "täällä käy paljon ihmisiä monesta kulttuurista ja heillä on ihan erilainen tapa käsitellä kipua. Joissain kulttuureissa huuto kuuluu asiaan vaikka kipu ei olisikaan kova. Se on heidän tapansa rentoutua. Suomalainen taas ei huuda ellei ole kyseessä ääritilanne." Rauhoituin hieman. Oli hänen sanomansa sitten totta tai ei, se oli minulle yhdentekevää – pääasia että se auttoi.

Kandi tuli paikalle ja sänkyni nostettiin korkealle. Mieheni siirtyi ihan viereeni istumaan ja silitteli käsivarttani. Se pieni kosketus tuntui rauhoittavalta: hän oli siinä minua varten. Minua kehotettiin asettamaan jalat kätilön ja kandin lonkille ja pitämään itseäni reisien takaa kiinni. "Ja sitten ponnistat niinkuin ummetuksessa ponnistaisit kakkaa."

Sitten mentiin.

Supistuksen tullessa ponnistin minkä jaksoin. Kuulin kannustavia sanoja ja sain siitä lisäpuhtia. Ajattelin mielessäni, että nyt hoidetaan tämä pois alta pian. Olin ajatellut etukäteen, että ponnistaminen on varmasti todella raskasta, mutta se olikin yllättävän helppoa. Puuduteen vaikutus oli vielä täydellinen, joten pystyin keskittymään tapahtumaan täysillä. Ponnistin silmät kiinni päästämättä pihaustakaan, jolloin sain keskitettyä kaikki voimat lapsen ulos työntämiseen.

Ja välillä taas henkeä.

Totesin että kylläpä tämä on raakaa puuhaa ja ympärillä naureskeltiin. Kun pää oli jo näkyvissä, saliin tuli "lisäkädet" eli kolmas henkilö, joka tuli avustamaan näytteiden otossa sun muissa asioissa. Sisään tullessaan hän jauhoi leipää ja pyysi sitä anteeksi. Toivotin hänelle hyvää ruokahalua vaan ja taas hohotettiin ympärillä. He sanoivat olevansa jo niin tottuneita kaikkeen, että syöminen onnistuu joka paikassa. Kaikin mokomin, ajattelin. Sitten jatkettiin taas. Kun pää oli jo melkein ulkona ("tällä on ainakin tukkaa!"), totesin, että "ihan kuin mulla olisi jotain ylimääräistä tuolla haarojen välissä". Jälleen kuulin hirnumista ympärilläni ja toruin itseäni: enkö koskaan voi pitää päätäni kiinni, edes tällaisessa tilanteessa. No, huumori auttaa melkein kaikkeen ja nyt sitä irtosi, koska epiduraalin ansiosta minuun ei varsinaisesti sattunut. Sitten pää oli ulkona ja vuorossa olivat olkapäät. Se oli kyllä ehdottomasti eniten kiristävä tilanne, mutta oli onneksi hetkessä ohi. Sitten yht´äkkiä Pöksy olikin kokonaan ulkona. Ja huusi. Vauva huusi sellaisella volyymilla, että minua alkoi naurattaa. Onko tuo todella se, joka oli vielä äsken vatsassani? Tuo, josta tulee ääntä? Onko se ihan oikeasti meidän? Tunnetta ei voi kuvailla mitenkään, niin ihanalta ja oudolta se tuntui. Nyt se pitkä, mutta samalla kamalaa vauhtia mennyt odotus on ohi. Tunsin liikutusta, helpotusta ja suunnatonta onnea. En voinut lakata hymyilemästä. Pöksy syntyi 18 minuutissa, klo 18.18, mikä oli kätilön mukaan nopein ensisynnytys missä hän oli ollut.

Mies meni katkaisemaan napanuoraa (kuulemma kuin kumiputkea leikkaisi tylsillä saksilla) ja näki vauvan ennen minua. Kätilö, kandi ja mieheni hössäsivät vauvan kanssa ja minä odottelin jo malttamattomana, pikkuisen näkemistä. Sitten sain Pöksyn rinnalleni ja olin räjähtää onnesta. Meillä on lapsi ja bonuksena vielä maailman kaunein (kaikkihan ajattelevat omistaan näin).

Siinä me olimme kolmestaan: mieheni, minä ja Pöksy. Se hetki oli niin täynnä rakkautta, liikutusta ja hellyyttä, että sitä olisi voinut kosketella. Samaan aikaan toisessa "päässäni" vallitsi hieman erinäköinen todellisuus: kätilö ja kandi työskentelivät vatsani kimpussa ja yrittivät saada jälkeisiä syntymään. Kun istukka oli ulkona 18 minuuttia Pöksyn syntymän jälkeen, kätilö kysyi olemmeko kiinnostuneita näkemään sen. Tottakai olimme, joten saimme esittelyn. Oli aika mielenkiintoista nähdä tämä mystinen "elin" ihan konkreettisesti. Sitten oli vuorossa muu jälkityö, kuten parin tikin asentaminen, kohdun huolellinen paineleminen, jne.

Kandi tuntui olevan tohkeissaan hyvin mennestä synnytyksestä ja uudesta tulokkaasta. Hän kävi välillä puhelemassa rinnallani olevalle vauvalle. Sitten sain mennä pikaiseen suihkuun, jonka aikana mieheni ja kätilö ottivat Pöksystä mittoja ja pukivat vaatteet päälle. Raukka oli niin pieni, että kaikki vaatteet melkein pyörivät vauvan päällä. Pöksyn strategiset mitat olivat 48 cm ja 2944 g. Täysien pisteiden tyttö.

Tunsin oloni hiukan huteraksi, mutta muuten hyväksi. Kun palasin suihkuraikkaana saliin, menin takaisin makuulle katselemaan miehen ja kätilön puuhia. Vaistomaisesti aloin silitellä vatsaani, kuten aina iltaisin Pöksyn potkiskellessa. Mutta eihän siellä enää ketään ollut, vaan se mukeltaja oli nyt hoitopöydällä kätilön kanssa! Tunne oli aika hämmentävä.

Sen jälkeen saimme jäädä saliin vielä kolmestaan. Me, joka on nyt perhe. Tunnelma oli liikuttava ja herkkä. Katselimme mieheni kanssa toisiamme ja pienen pientä tyttöämme. Otin tuntumaa imetykseen, joka ei sujunut ollenkaan.

Sitten saimme mieheni kanssa ruokaa. Olin käytännössä ollut syömättä edellis illasta alkaen (aamuyöstä yksi viili ennen laitokselle lähtöä), joten nälkä oli kova. Ja jano. Söimme hyvällä ruokahalulla isoja annoksiamme (spagettivuokaa, leipää, maitoa, mehua, banaania..). Sitten mieheni lähti ilmoittamaan perheille Pöksyn syntymästä ja kätilö tuli juttelemaan kanssani. Hän sanoi, että voin milloin tahansa ottaa yhteyttä sairaalaan, jos synnytyksessä jäi jokin asia mietityttämään. Vastasin, että ainakaan tällä hetkellä mikään asia ei mietitytä, saimme häneltä niin hyvää ohjeistusta ja kaikki asiat kerrottiin selkeästi. Meitä kohdeltiin todella ihanasti. Sanoin, että kaikki oli mennyt paremmin kuin olin ikinä toivonut. Kiitin vielä kätilöä, olin aidosti todella onnellinen, että saimme juuri hänet. Hän kiitti myös meitä: "Teidän kätilönä oli ihana olla ja tämä synnytys oli ihan täydellinen. Olet hyvä synnyttäjä, joten tervetuloa uudestaan." Tuntui ihanalta kuulla tuollaisia sanoja.

Kun mies palasi, kätilö lähti saattamaan meitä osastolle. Tuntui juhlavalta kärrätä Pöksyä käytäviä pitkin hissiin ja sieltä osastolle. Kello oli tässä vaiheessa noin 22, joten olimme olleet synnytyssalissa Pöksyn syntymän jälkeen vielä melkein neljä tuntia. Kaikkiaan salissa tuli vietettyä nelisentoista tuntia. Siinä ajassa jokainen juliste, kyltti, lappu, piuha, purkki, purnukka ja kaakelin halkeama kävi hyvin tutuksi.

Minulle jäi synnytyksestä hyvä mieli ja olen onnellinen, että kaikki meni niin hyvin. Mieheni oli synnytyksessä ihanteellinen tuki. Hän oli koko ajan hyvin rauhallinen ja oli valmis auttamaan kaikin tavoin. Hän rohkaisi ja kannusti, eikä tuputtanut apuaan liikaa. En olisi mistään hinnasta halunnut olla siellä ilman miestäni. Jo pelkästään oman rakkaan läsnäolo antaa lisävoimaa.

Pöksy syntyy 1/2

Keskiviikkoiltana 24.3. noin klo 22 supistukset alkoivat säännöllistyä. Ensin ne tulivat 15 minuutin välein ja sitten ne tihenivät melko pian 10 minuuttiin. Tiesin jo siinä vaiheessa, etten pystyisi nukkumaan. Kun mieheni oli painumassa puolen yön aikoihin pehkuihin, tunsin oloni avuttomaksi, koska tiesin että hetken päästä hän kuorsaa ja minä jään yksin kipuineni. Mutta turha siinä on molempien alkaa valvomaan kun ei tiedä ovatko nämä tosijuttuja vai vasta pikku härnäämistä.

Supistukset olivat kipeitä, mutta ei sietämättömiä. Menin mieheni mukana sänkyyn, mutta aina supistuksen alkaessa nousin pystyyn ja lähdin kävelemään ympäri kämppää. Oli kamala tarve käydä pissalla koko ajan. Sitten miehenikään ei enää saanut unta, vaan alkoi kellottaa supistusten väliä. Ne kestivät keskimäärin 40 sekunnista yli minuuttiin. Kolmen jälkeen poltot tulivat jo 7 minuutin välein ja mieheni siirtyi makkarista olohuoneeseen katselemaan jääkiekkoa ja samalla ottamaan aikaa. Hän ei varmasti muista siitä pelistä mitään. Siinä vaiheessa alkoi olla jo selvää, että mieheni ei menisi aamulla töihin. Neljältä soitin sairaalaan kun supistukset tulivat 5 minuutin välein kysyäkseni, pitäisikö meidän tulla jo. Ystävällinen kätilö sanoi, että kun tunnen oloni sellaiseksi että tarvitsen jo heidän apuaan, sitten tervetuloa vaan. Kävimme molemmat suihkussa ja pakkailin sairaalakassiin loppuja tarvikkeita. Lähdimme matkaan viiden maissa. Ulkona oli kirpeä ja kirkas pakkasaamu ja muistan ajatelleeni, että palaan tänne seuraavan kerran vähän erilaisessa elämäntilanteessa. Mieheni talutti minua liukkaalla pihalla, aivan kuten hän oli tehnyt koko talven. Supistusten tultua oli käveltävä hitaasti.

Teillä ei juuri autoja ollut, joten olimme Naistenklinikalla kymmenessä minuutissa. Mieheni olisi ajanut minut oven eteen, mutta halusin vielä haukata raitista ilmaa (hikoilin) ja kävellä mieheni kanssa sisälle samaan aikaan. Saimme auton hyvään paikkaan ja menimme nukkumatilassa näyttävään taloon sisälle. Synnytysosastolla oli hiljaista siitäkin huolimatta, että siellä ilmeisesti oli aika monta synnyttäjää. Tunnelma siellä oli jotenkin levollinen ja ainoat äänet tulivat kopissaan nauravista kätilöistä. Ilmoittautumispisteen vieressä näimme pienen keskosen, jota parhaillaan kärrättiin osastolle. Tunsin sydämeni murskautuvan. Meidät otettiin vastaan ja pyydettiin odottamaan hetken odotustilan sohvilla. Kävelin aulassa ympäriinsä supistusten vallassa ja katselin tauluja. Seinällä oli suuri taulu, jossa jokaisen viikonpäivän kohdalla oli pikkuruinen hylly. Niille oli asetettu kuohuviinipullon korkkeja merkkaamaan, kuinka monta lasta minäkin päivänä sillä viikolla oli syntynyt. Edellisinä päivinä oli toistakymmentä, mutta nyt torstaiaamuna oli vasta kolme, olihan kello vasta 5.30. Korkkien ympärillä oli joko vaaleanpunainen tai vaaleansininen rusetti merkkaamassa tyttöä tai poikaa. Pohdin, päätyykö meidän Pöksy sen päivän hyllylle.

Hetken odoteltuamme mukava kätilö haki meidät tutkimushuoneeseen, jossa alettiin ottaa käyrää vauvan sykkeestä ja supistuksistani. Kohdunsuun tilanne katsottaisiin sitten kun käyrää oltiin tarpeeksi mittailtu. Tutkimuspöydällä maatessani vajosin supistusten välissä jonkinlaiseen horrokseen. En osaa tarkalleen sanoa kuinka kauan siinä olin, mutta arvioisin että käyrää otettiin reilun tunnin. Mittausten jälkeen kätilö totesi kohdunsuun olevan auki 3cm, mikä oli kuulemma jo todella hyvä tilanne. "Kyllä tämä tästä synnytykseen menee, joten minä tuon sulle vaatteet ja ohjaan teidät huoneeseen". Sain vaaleansinikukallisen yöpaidan ja sitten pääsimme suoraan synnytyssaliin. Se oli suuri huone, jossa oli sängyn lisäksi keinutuoli, nojatuoli, pieni telkkari, radio ja leppoisan tunnelman luomiseksi pieni pöytälamppu. Seinät olivat vihreää laattaa. Minut kytkettiin jälleen sydän- ja supistuskäyrälaitteeseen (en muista sen virallista nimeä) ja pääsin kävelemään johtojen kanssa ihan mukavasti sängyn päädyn ympäri keinutuolille.

Olin saanut siskoltani hyvää ohjeistusta ennen synnytystä: hän kehotti minua pysymään pystyssä niin kauan kuin mahdollista, sillä se helpottaa kipuun ja auttaa synnytystä etenemään hyvässä vauhdissa. Huomasin ohjeen olevan todella hyvä, sillä supistukset sattuivat paljon vähemmän seisaallaan kuin makuuasennossa. Sitä ei heti uskoisi, sillä ihminen hakeutuu usein kiputilassa makuulle. Tykkäsin käppäillä hiljakseen eestaas tai heijata itseäni jalalta toiselle. Jotkut supistukset tuntuivat siedettävämmiltä kun nojasin käsillä sänkyyn ja heijasin itseäni puolelta toiselle. Poltot vaihtelivat: osa oli paljon laimeampia kun taas toiset aika kipakoita. Mitkään eivät kuitenkaan ollut vielä tässä vaiheessa niin pahoja, että olisin tarvinnut ehdottomasti jotakin kivunlievitystä. Supistuksen pahin paikka ei ollut vatsassa, vaan kivun säteily reisiin, lantiolle ja häpyluuhun. Kun kipu yltyi, menin aivan hiljaiseksi ja purin hammasta yhteen silmät suljettuina. Mieheni sanoi jälkeenpäin, että näki koska minuun todella sattui vaikka en päästänyt ääntäkään. Supistelujen ohessa muistin erään lukemani hengitysohjeen, jossa kehotetaan pyrkimään mahdollismman lähelle hengitystapaa, jolla hengittelisi vaikkapa elokuvaa katsellessa. Ei mitenkään jenkkileffamaisesti puuskuttaen, vaan mahdollisimman hiljaa ja rauhallisesti. Se auttoi huomattavasti. Kuvittelin myöskin supistuksen olevan kohti siirtyvä seinä, jota yritän parhaani mukaan kaikin voimin työntää takaisinpäin. Toinen mielikuva olivat lämpimät kädet, jotka puristavat kohtuani sivuiltapäin. Nämä ajatukset auttoivat keskittymisessä.

Kätilö kävi aina välillä katsomassa tilannettamme ja kerroin kaiken olevan ihan hyvin. "Sä olet ollut tosi reipas" kehuttiin. Ajattelin, että ei tässä nyt vielä niin pahoja kipuja ole ollut, että tässä erityistä urheutta tarvittaisiin. Tai sitten kipukynnykseni on tosi korkea. Jossain vaiheessa huoneessa kävi kandi, joka pyysi päästä mukaan synnytykseen. Toivotin hänet tervetulleeksi.

Mieheni otti torkkuja nojatuolissa ja telkkarista tuli taas joku jääkiekkomatsi. Minä käveleskelin ympäri sänkyä ja heijasin välillä keinutuolissa. Tuntui hyvältä kun hän oli siinä minun kanssani. Aloin olla aika väsynyt, sillä olin käytännössä kävellyt melkein koko ajan edellisyöstä lähtien. Kuitenkin jalkeilla olo tuntui parhaalta. Mieheni yhä nukkuessa aloin katsella TV-Shopista iäisyyden pituista Zumba-mainosta. Ajattelin, että on tämä kanssa huvittavaa: minä täällä tuskissani maha pystyssä katson treenivideoiden timmikroppaisia naisia ja kuuntelen loputonta ylistystä tästä maanmainiosta lajista. Jonkinlainen aivopesu minulle tapahtui, sillä melkein teki mieleni alkaa Zumbata supistusten välissä. Vähän väliä seinien takaa kuului rääkäisyjä kun uusia vauvoja syntyi talviseen Suomeen.

Jossain vaiheessa, ennen keskipäivää, supistukset harvenivat ja lievenivät, joten pelkäsin että koko juttu hidastuu kamalasti tai jopa pysähtyy kokonaan ja joudun osastolle odottelemaan. Tässä vaiheessa kohdunsuuni todettiin kuitenkin olevan auki jo 5 cm, mikä oli kätilönkin mielestä ihme, sillä siltä "ei päälle päin vaikuttanut, olet ollut kyllä tosi reipas". Olin mielissäni että olin auennut niin paljon ja näin suhteellisen helpolla, sillä jos supistukset jatkuisivat mahdollisimman pitkään tämän kaltaisina, se kaikki tuntui mahdolliselta. Tiesin kuitenkin, että 7-8 cm:n kohdalla avautuminen koetaan usein tuskallisimmaksi, joten odottelin jännityksellä tulevaa.

Minut irrottettiin "hihnoista" ja lähdimme mieheni kanssa kävelemään kerrosta ympäri ja hakemaan lisää supistuksia. Ei tarvinnut kauaa odottaa kun ne alkoivat taas voimistua. Palatessamme takaisin huoneemme ovelle, joku ohi kävelevä kätilö huikkasi, että "jaahas, sitä yritetään edistää synnytystä." Sisällä soitin kätilömme pyynnöstä kelloa merkiksi että olimme palanneet takaisin. Kun hän tuli huoneeseen, kerroin voivani haluta kokeilla nyt sitä paljon puhuttua ilokaasua. Ohjeet saatuani jäin odottelemaan supistusta. Vehkeestä lähti kova kohina.

Kehotin miestäni lähtemään lounaalle, joten hän meni nauttimaan sitä läheiseen Namaskaariin. Sitten kokeilin ilokaasua. Ensimmäinen humaus tuntui ihan mukavalta, mutta sen jälkeen siitä ei paljon hupia ollut. Kokeilin sitä ehkä kolme neljä kertaa, mutta en kokenut siitä olevan mitään apua kipuun. Ilokaasua otetaan siten, että kun tuntee supistuksen lähestyvän, maskista vedetään rauhallisesti kaasua (nenän kautta sisään, suun kautta ulos) niin kauan kun supistus jatkuu. Kun kipu hellittää, maski otetaan pois ja nautiskellaan leijuvasta olosta. Tuntuihan se jälkitila ihan hauskalta, mutta mitä iloa siitä silloin on kun supistus on ohi ja olo helpottaisi ilman kaasuakin? Muutaman kerran jälkeen siitä tuli myöskin huonolla tavalla pönttö olo, joten päätin jättää koko jutun sikseen.

Mieheni poissa ollessa supistukset alkoivat käydä vähän kipeämmiksi. Kandi kävi uudestaan kyselemässä vointiani ja ihmetteli, eikö minulla ollut vieläkään mitään kivunlievityksiä. Vastasin että ilokaasua kokeilin, mutta muuta en tähän mennessä ollut kokenut tarvitsevani. Kun mieheni palasi lounaalta, sisään asteli melkein samaan aikaan toinen kätilö, joka esitteli itsensä ja kertoi tulevansa edellisen sijaiseksi. Aamuinen kätilömme oli joutunut johonkin äkilliseen kokoukseen, joten hän olisi nyt tilalla. "Kovasti lähetti terveisiä ja harmitteli kun ei ehtinyt tulla sanomaan heihei. Ja kovasti kehui että sä olet ollut tosi reipas". Ihmettelin miksi tätä toisteltiin jatkuvasti, mutta siinä olotilassa noista sanoista sai lisää voimaa. Tämä kätilö oli suunnilleen ikäiseni, hyvin varman oloinen ja ystävällinen nainen. Hän jätti meidät taas kaksistaan ja ilmoitti tulevansa jonkin ajan kuluttua katsomaan kohdunsuuni tilannetta.

Jatkuu..

Niin siinä sitten kävi

Merkit olivat sitten tosijuttuja, koska sairaalaan lähdettiin torstaina aamulla klo 5.00.

Ota mukava asento, sillä seuraavissa kertomuksissa koko paketti.