Juhlissa

Nam!

Olin viikonloppuna juhlimassa ystäväni synttäreitä eräällä klubilla. Paikkaan oli järjestetty yksityistilaisuus puoleen yöhön asti, joten tilassa oli sopivasti ihmisiä. Tunnelma oli hilpeä ja musiikki loistavaa. Kun ihmiset alkoivat humaltua enemmän, tunsin olevani jotenkin irrallani siitäkin huolimatta, että minulla oli oikein mukavaa. Ei ulkopuolinen, vaan irrallinen. Minut otettiin koko ajan huomioon, mutta en osaa selittää miksi tunsin oloni sellaiseksi. Tunsin kulkevani tietynlainen harso ympärilläni, joka johtui siitä etten ollut nyt itse hiprakkaisten ihmisten hilpeilyn, hyppelehtimisen ja höpsöttämisen pehmeässä kehässä. Tutui, että jokin näkymätön suojelee minua. Se oli se harso. Oikeastaan minusta oli aika hauska seurata tilannetta sen kehän ulkopuolelta, vaikka tunsin samalla pientä haikeutta. Mieheni toi minulle ihanan makuisia, raikkaita alkoholittomia drinkkejä. Olisin voinut lipittää niitä toinen toistaan maukkaampia juomia loputtomiin.

Puolen yön aikoihin aloin tuntea vastustamatonta halua vaipua syrjälleni. Mieheni halusi jäädä vielä juhlimaan, joten menin samoissa juhlissa olevan ystäväni kotiin lueskelemaan ja nukkumaan siksi aikaa kunnes mieheni halusi lähteä kotiin. Oma kotimme on juhlapaikasta vajaan parinkymmenen kilometrin päässä, joten tuntui turhalta lähteä välillä kotiin ja sitten tulla hakemaan miestä. Meillä on muutenkin tapana hakea toinen yöriennoista, jos olemme ulkona eri aikaan. Samalla säästää kalliit taksirahat, eikä tarvitse jonotella taksia tai bussia levottomilla aamuyön tunneilla. Oloni tuntui ystävän luona mukavalta, olin vain sadan metrin päässä juhlapaikasta. Makasin viltin alla ja kuuntelin sateen ropinaa, lueskelin ja lopulta nukahdin kissa kainalossa. Parin tunnin päästä mieheni ilmoitti olevansa valmis kotiinlähtöön, joten kävelin autollemme ja ajoimme kotiin.

Olen iloinen, että lähdin juhlimaan muiden mukana, vaikka en jaksanutkaan olla juhlissa montaa tuntia. Synttäreitä juhlinut ystäväni oli miettinyt etukäteen, haluanko ja jaksanko osallistua raskauteni takia, mutta ilman muuta halusin. Onhan se totta, ettei juhliminen ole ainakaan omalta osaltani nyt maailman villeintä, mutta mielestäni on kuitenkin mukava mennä paikalle edes vähäksi aikaa. Vaikka sitten se ohut harso ympärilläni, jonka läpi katselen juhlakansan ilakointia hyvillä mielin.

Anna sen ohittaa meidät

Joskus unohdan koko sikainfluenssan, mutta uusien otsikoiden pompsahtaessa esiin alan taas pelätä. Jokainen uutinen tuntuu olevan astetta pelottavampi: "Nuoria aikuisia kuolee eniten sikainfluenssaan", "Yksi tehohoidossa". Joka puolella kyllä rauhoitellaan, että harva tarvitsee sairaalahoitoa ja että oireet saattavat olla hyvin lievät. Se lohduttaa kyllä läheisteni kannalta, mutta ensimmäisen kerran eläessäni pelkään myös itseni vuoksi, koska nyt kehoni kasvattaa toista elämää. Pöksyä. Alkuvaiheessa influenssavirus ja korkea kuume voivat aiheuttaa sikiövaurioita ja sikainfluenssan on todettu aiheuttavan odottaville äideille enemmän komplikaatioita. Niitä voivat olla esimerkiksi keuhkokuume tai ennenaikaiset synnytykset. Epidemian on ennustettu tulevan Suomeen syksyllä ja arvion mukaan noin joka kolmannes saa tartunnan. Minua pelottaa. Älä anna sen tarttua minuun tai mieheeni.

Etoo

Pari päivää on taas ollut vähän enemmän etova olo. Iltaisin on vaikea ajatella, mitä sitä söisi. Yöh..
Onneksi aamut ovat edelleen helppoja. Nyt olen muutaman päivän ajan tuntenut selvästi vatsani jo aamulla ja iltaisin vielä selvemmin. Aika hauskaa! Yöunet ovat olleet pari viikkoa todella syviä, mikä on mahtavaa. Ihana herätä aamulla kun tajuaa nukkuneensa todella makeasti. Viime yönä tosin heräsimme mieheni kanssa molemmat kunnon ukkoseen. Salamat välkkyivät aika tiuhaan ja satoi aivan kaatamalla. Oli kodikkaan tuntuista olla peiton alla ja nukahtaa uudelleen siihen jyrinään.

Ja nyt kampaajalle, parin kuukauden tauon jälkeen. Ah, ihanaa! Saa hieman piristystä ulkonäköön. Ja iloisena olen todennut, että ihoni on toistaiseksi rauhoittunut ja on nyt jopa todella hyvä.

Kauniita kuvia

Kaunista?

Äiti kertoi isomummini joskus sanoneen, että raskaana olevan täytyy katsella kauniita kuvia, jotta tulee kauniita lapsia. Minua hymyilyttää vanhan kansan uskomukset, minusta niissä on jotain ihanaa. Ja tottakai noudatan aina niitä, taikauskoinen kun olen. En jätä laukkua lattialle, en anna peiliä lahjaksi, en halaa toista kynnyksen yläpuolella, en ojenna suolasirotinta suoraan toisen käteen... Näitä riittää. Aloin pohtia tuota kauniiden kuvien katselua, sillä joka paikassa kirjoitetaan, että odottavan äidin tunteet ovat tärkeitä lapselle. Toki kun äiti voi hyvin henkisesti, myös pienellä ihmistaimella on paremmat oltavat. Kiinassa odottavat äidit varaavat joka päivä hetken meditoidakseen, mikä onkin loistava tapa pitää stressiä loitolla. Ehkä tällä kauniiden kuvien katselullakin on jonkinlainen meditoiva vaikutus etenkin meille, jotka rakastamme kuvia.

Mutta mikä sitten on kaunis kuva? Tarkoittaako se yhteiskunnan yleisesti mieltämää "kauniin kuvan mallia", vai yksittäisen katsojan mielestä kaunista. Esimerkiksi omasta mielestäni kaunista ei ole pelkästään harmoninen maisema, kukat tai muuten seesteiset näkymät. Kun näen erilaisia pintoja, kuten ruostetta, pidän sitä kauniina. Lohkeillut maali voi olla kaunista. En ajattele niitä katsellessani, että hyi, tuo auto on pilalla tai että tuon talon seinä kaipaa maalaamista. Lumoudun pienistä yksityiskohdista. Sanonta "kauneus on katsojan silmissä" pätee siis tässäkin.

Kirpeän raikasta

Maanantai jälleen. Nämä viikothan suorastaan vilisevät silmissä! Huomenna tulee täyteen 13 viikkoa, mikä tuntuu uskomattomalta. Vastahan katselin 8. viikon tietoja neuvolasta saamastani opaskirjasta. Kun seuraava viikko lähenee, luen opuksesta jo uutta viikkoa koskevat tiedot, enkä malta olla lukematta vielä viikon eteenpäinkin. Eilen illalla tunsin kohtuni jo ihan selvästi tunnustelemalla. Samoin pelkästään lattialla selinmakuulla maaten tunnen selvästi sen lievän painon. Hauskaa seurata, miten nopeasti kaikki muuttuu.

Tänään vietin koko aamun labrassa erilaisia kokeita varten. Viikon päästä tapaan sisätautilääkärin ja kätilön. Minut halutaan tavata erikseen sydämentahdistimeni vuoksi, mikä on tietenkin ihan hyvä asia siitäkin huolimatta, etten usko käynnillä tapahtuvan mitään muuta kuin haastattelua. Siellä halutaan tietenkin pelata varman päälle kun odottava ei ole täysin "standarditapaus." Tuleehan siitä minullekin turvallisempi olo kun kaikki mahdollinen otetaan huomioon.

Syksy alkaa tehdä tulojaan. Rakastan tätä aikaa vuodesta kun ilma alkaa viiletä ja aamut ovat kirpeän raikkaita. Ja sitä kun saa laittaa syystakin päälle, huivin kaulaan ja imeä itseensä viileän auringon tuoksua. Tunnen koko kehoni täyttyvän energiasta – niin käy joka vuosi. Pidin syksystä viime vuonnakin, vaikka juuri tähän aikaan elin henkistä ja fyysistä toipumisen aikaa. Miten samat vuodenajat voivatkin olla niin erilaisia vain vuoden erotuksella. Vaikka sitä nyt tunteekin erityisen suurta onnea, samalla sitä ajattelee ikään kuin kävelevänsä veitsenterällä. Niin pienestä kaikki on kiinni.

Tehoton laite?

Tämä aamu on ollut aika jännittävä, jopa hieman stressaava. Kävin neuvolalääkärillä, joka kuunteli sydänääniä. Tai yritti. Jonkin aikaa siinä kokeiltuaan hän tokaisi, ettei saa niitä nyt kuulumaan, "mutta älä ole huolissasi, tuo meidän laite ei ole kamalan herkkä ja sinulla kuitenkin on jonkin verran noita vatsanpeitteitä, joten aina ne eivät vielä tässä vaiheessa kuulu. Ja jos raskaus menee kesken alkuvaiheessa, on syynä useimmiten jokin kehityshäiriö, niinkuin sinulla viime kesänä tapahtuikin! Mutta jos viime viikon ultrassa kaikki oli hyvin, sinulla on nyt ihan hyvin asiat." Aluksi jopa yllätin itseni ottamalla tilanteen niin rauhallisesti, mutta kun tajusin että minun pitää odottaa seuraavaan neuvolakäyntiin syyskuun loppuun asti, aloin hieman hätääntyä mutta pystyin hillitsemään itseni yllättävän sankarillisesti. Päässäni alkoi kuitenkin velloa epätietoisuuden ajatus. Enhän minä voi odottaa kuukautta tässä epävarmuuden tilassa! Ihmetytti myös lääkärin varma lause siitä että kaikki on hyvin. Miten sen voi sanoa noin varmasti, vaikka hän ei ollut saanut mitään kuulumaankaan? Viikossahan voi tapahtua vaikka mitä! Samalla alkoi ärsyttää koko doppler-laite. Miksi odottavia äitejä stressataan sillä helkutin vehkeellä, jos se on kerran niin tehoton? No hyvä on, tottakai sitä täytyy käyttää ja parempi sekin kuin ei mitään, mutta kaltaiseni helposti stressaava ihminen saa moisesta ihottumaa. Seuraavalla kerralla jännitän varmasti vielä enemmän, vaikka tietenkin kuuluvuus paranee sikiön kasvaessa.

Ulkona soitin heti miehelleni, joka kuuli jo äänestäni että joku jännittää. Kerrottuani tilanteen hän kehotti minua menemään heti yksityiselle, jossa olin käynyt myös varhaisultrassa. Sain mahtavalla onnella peruutusajan tunnin päähän, johon arvelin ehtiväni. Ihana lääkärinainen, jonka vastaanotolla olin kaksi kertaa aiemminkin ollut, oli tavalliseen tapaan iloisella tuulella. "Hienoa, sinä ehditikin oikein hyvin. Olisin kyllä odottanut, jos olisit myöhästynyt." Minun ei tarvinnut selitellä tilannetta sen enempää, vaan hän ymmärsi heti miksi olin tullut. "Kyllä tässä vaiheessa pitäisi jo sydänäänet saada kuulumaan ja jos ei saa, neuvolan pitäisi pyytää sinut takaisin vaikka seuraavalla viikolla. Ei tilannetta saa jättää tuolla tavalla kesken, sillä koska et tunne vielä sikiön liikkeitä, sinun täytyy saada olla varma että kaikki on hyvin. Neuvola toimi tässä nyt väärin ja sinä oikein." Sitten ultrattiin ja helpotus oli suunnaton, kun Pöksy liikkui ja sydän sykki juuri niin kuin pitikin.

Lääkäri sanoi tarkastuksen jälkeen, että olisi ottanut minut vastaan tänään joka tapauksessa vaikka illemmalla, jos tätä peruutusaikaa ei olisi ollut, sillä hän ymmärsi oikein hyvin jos tällaiset tilanteet pelottavat. Hän sanoi myös, että jos tarvitsen vielä nopeaa lääkäriaikaa ja jos tuntisin oloni epävarmaksi, minun tulisi vain soittaa ja sanoa vastaanottotytöille, että minulle on luvattu että pääsen pikavastaanotolle niin hän laittaa minut aina johonkin väliin tai viimeistään ilta-ajalle. Melkein halasin sitä ihanaa naista, niin mukavalta tuo kaikki kuulosti. Tiedän hänen olevan todella suosittu lääkäri, jolle ajan saaminen ei yleensä niin vain onnistu, mutta siitäkin huolimatta hän on halunnut auttaa minua heti kun tarvetta ilmenee. Kaiken kukkuraksi minulta ei veloitettu edes normaalia käyntimaksua, ainoastaan toimistomaksu.

Kun tulin töihin, en pystynyt oikein keskittyä mihinkään vähään aikaan, niin jännittävä tämä aamu on ollut. Orastava pelontunne kääntyi onneksi helpotukseksi. Näitä tilanteita tulee varmasti odotusaikana monia, mutta eletään nyt yksi kerrallaan ja nautitaan tästä helpotuksen tunteesta.

Onko ketään kotona?

Tänään on tuntunut erityisen epätodelliselta, että vatsassa oikeasti asustaa joku. Aamuisin ei ole tuntunut oikeastaan mitään, mutta iltaa kohden vatsa turpoaa ja koko lantion alue tuntuu jännältä. Eilen olin tuntevinani jo pientä kasvua kun tunnustelin vatsaani selinmakuulla. Tai sitten kuvittelen vain. Elämme jännittäviä aikoja. :)

12+

Tänään on täynnä tasan 12 viikkoa. Oireet ovat alkaneet hieman helpottaa, etenkin rintojen aristus. Tilalle on tullut ajottain juiliva päänsärky. Pahoinvointia minulla on oikeastaan enää myöhemmin iltapäivästä iltaan, mikä on tietenkin hienoa työn kannalta. Olen joskus kuitenkin työpäivän jälkeen niin poikki, että olisin valmis menemään melkein heti sänkyyn. Olen lukenut viime aikoina erityisen paljon. On ihanaa mennä peiton alle kaikessa rauhassa kirjan kanssa ja nukahtaa siihen.

Eräs, jopa hieman koomisia piirteitä saanut "oire" on herkkä mielentila. Esimerkiksi eräänä päivänä luin ystävältäni saamaani sähköpostia ja liikutuin. Siinä ei edes ollut mitään, minkä pitäisi itkettää. Eräänä iltana katsoin ehkä maailman huonoimmasta päästä olevaa komediaa, joka kertoo kahdesta blondisiskoksesta. Kun he saivat pikku koirat, purskahdin itkuun. Ja sen jälkeen nauruun. Mieheni tokaisi liikuttuvuuteni olevan hellyttävää ja hassua. Olen muuten ollut koko kesän superlauhkea. Yleensä minulla on tiukka mielipide melkein kaikkeen, mutta nyt en stressaa pienistä, vaan vellon tyytyväisenä pehmeässä pikku maailmassani ja olen suurimmaksi osaksi erinomaisella tuulella.

Torstaina menen neuvolalääkärin vastaanotolle. Minun täytyy kysyä neuvoa raskauden myötä puhjenneeseen ihottumaan. Niin voimakkaita oireita minulla ei ole ollut sitten teini-iän, vaikka jatkuvasti joudun ihoani tarkkailemaankin. En uskalla käyttää kortisonivoidetta samaan tapaan kuin ennen raskautta, joten ihottuma on saanut elää kuin elo pellossa. Se tuntuu tosi ikävältä. Koko aikuisiän olen saanut nauttia suhteellisen hyvästä ihosta pitämällä rutiinit yllä, mutta nyt se tuntuu taas näyttävän minulle kuka määrää. Olen syönyt hyvin vähän mitään, minkä pitäisi villitä ihottumaani ja pesuaineet ovat samoja mitä olemme viime vuosina käyttäneet. Tämän lisäksi yskänrokkoepidemia on vallannut minut. Normaalisti saan "rusinan" huuleen suunnilleen kerran vuodessa. Nyt on menossa jo kuudes tämän kesän aikana. Tiedän kyllä, että raskaus voi villitä herpestä ja en ole vielä ihan varma mitä uskallan siihen laittaa.

Suostuukohan lääkäri kuuntelemaan Pöksyn sydänääniä, vai onko se vain neuvolatätien hommaa? Samassa paikassa se vastaanotto kuitenkin on, joten miksei suostuisi. Olisi ihana kuulla Pöksyn sydäntä.

Tasan vuosi

Sitten kului tasan vuosi ensimmäisestä tärpistämme. Taas olimme juhannuksen jälkimainingeissa kun tein positiivisen raskaustestin. Tällä kertaa se reagoi heti seuraavana päivänä kuukautistien pois jäämisestä. Olin jättänyt jokin aika sitten hormonilääkkeet pois jotta näkisin, miten oma kiertoni toimii. Näköjään ihan hyvin. Olimme tietenkin molemmat hyvin onnellisia ja tällä kertaa tunne oli ihan erilainen. Ei niin varovainen, vaikka pelko uudesta keskenmenosta kummittelikin. Tällä kertaa puhuimme, että turhaan sitä jarruttelee omia tunteitaan. Iloitaan nyt täysillä, sillä jos jotain sattuu, pettymys on silti yhtä suuri. Sehän nähtiin viime kesänäkin kun toppuuttelimme intomme kanssa. Nyt siis reilusti vaan ilo esiin.

Halusin kuitenkin tällä kertaa käydä varhaisultrassa, sillä en halunnut elää piinassa koko kesää. Halusin varmuuden edes siitä, että siellä on oikea alku, joka kasvaa oikeassa paikassa. Kun näin sydämen sykkeen ja pienen alkion kohdussani, en tiennyt miten päin olla. Minua hymyilytti; alkio näytti aivan pökäleeltä, josta hellittelynimi "Pöksy" saikin alkunsa. Pöksy kuulosti meistä hellyttävältä, eikä kukaan tajuaisi sen alkuperää.

Ultran jälkeen tunsin oloni rauhalliseksi ja toiveikkaaksi siitäkin huolimatta, että elimme varhaisraskautta. Ehkä tämä sittenkin onnistuu! Myös lisääntyneet raskausoireenikin tuntuivat suorastaan juhlalta. Hykertelin mielessäni kun tuli paha olo, vatsasssa tuntui repäisykipuja ja rinnat aristivat. Tosin olen päässyt aika vähällä.

Jälleen kesälomani ajoittui loistavasti. Kun väsytti, lepäsin. Kun etoi, ei tarvinnut mennä mihinkään. Mieheni on ollut erityisen ihana. Hän laittaa yleensä muutenkin ruoat, mutta nyt etenkin. Hän on hoitanut myös keittiön siivoukset, sillä koko huoneeseen meno on saanut minut voimaan huonosti. Koko kesä on mennyt mainiosti ja raskauden alku on tuntunut ihanalta, ihan erilaiselta kuin edellisenä kesänä. Paljon todellisemmalta.

Ensimmäinen neuvolakäyntimme oli pettymys. Oma neuvolantätimme oli vuorotteluvapaalla, joten pääsisimme hänen vastaanotolleen vasta syksyllä. Sijaisena toimi noin 12-vuotiaan näköinen tyttö, joka lässytti meille kuin pienille lapsille. Kyllä minulle saa lässyttää, mutta mieluummin minua vanhempi henkilö. Tyttö vaikutti epävarmalta ja niin säikyltä, että hän saattaisi sukeltaa verhon taa piiloon minä hetkenä hyvänsä. Hän halusi meidän täyttävän uudestaan kaikki sata lomaketta, jotka "kyllä löytyvät sinun edellisen vuoden tiedoista, mutta täytä nyt kuitenkin" hän sirkutti. Mielestäni se oli täysin turhaa ajan ja paperin haaskausta, sillä mikään tiedoistani ei ollut muuttunut. En kuitenkaan pistänyt vastaan, vaan täytin paperit kiltisti. Lisäksi hän aloitti käynnin puhumalla aluksi pelkästään ongelmatapauksista. Miten haluan että minulle ilmoitetaan, jos veriseulassa löytyy jotain? Jos kaikki nyt menee hyvin niin seuraava neuvola-aika on syyskuussa. Jos ja jos. Ymmärrän, että nämäkin asiat täytyy käydä läpi, mutta mielestäni hän korosti liikaa ja liian kauan noita ongelmatilanteita. Etenkin kun olimme jo "haavoittuneet" edellisen kesän kokemuksesta ja täysin tietoisia kaikenmaailman riskeistä. Omalla neuvolantädillämme oli ihan toisenlainen asenne. Hän kehotti meitä nauttimaan ja unohtamaan huolet kun itse aloitin jossittelun viime kesän käynnillä.

Sijaistyttö jutteli pääosin minulle, eikä juurikaan huomioinut miestäni. En yhtään ihmettele, jos miehet tuntevat olonsa ulkopuoliseksi joillain vastaanotoilla. Ymmärrän, että jokaisen täytyy aloittaa jostain ja kaikkea ei heti aluksi osaa ottaa huomioon, mutta hän oli persoonanakin sellainen vässykän oloinen, joka ei uskalla käyttää omaa päätään. Lähtiessämme vastaanotolta meitä nauratti, koska tyttö oli joiltain osin jo melko koominen. Jos hän olisi ollut pysyvä terkkarimme, siinä tapauksessa huvituksen tilalla olisi ollut puhdasta ärtymystä.

Vaikka tämä raskaus on tuntunut erilaiselta ja varmemmalta, silti jännitti vietävästi, kun kävimme mieheni kanssa ensimmäisessä "virallisessa" ultrassa viime perjantaina. Raskausoireeni olivat jo jonkin verran hellittäneet, joten pelkäsin sen olevan huono merkki.

Vatsassa asusti kuitenkin vilkas pikku olento, joka vaikutti täysin normaalisti ja sopusuhtaisesti kasvaneelta. Meidän tulitikkurasian kokoinen Pöksy. Toisen hurja viuhtominen, potkiminen ja pyöriminen näytti uskomattomalta. Se todella kasvaa minun sisälläni! Olimme molemmat liikuttuneita. Kätilö oli todella miellyttävä ja rauhallinen nuorehko nainen, joka selosti hyväntuulisena koko ajan missä mennään, eikä mumissut omaan "partaansa", kuten joillain on tapana. Hän toisti arvatenkin usein sanottua fraasia kovasta linssiluteesta, joka ei oikein suostunut kuvan ottamisen ajaksi kääntymään sivuttain, vaan tarjosi itsestään näkymää edestä päin. Se oli meistä silti hauskaa. Niskaturvotus mitattiin normaaliksi (0,8), mikä oli myös ihana uutinen. Lähdimme vastaanotolta leveästi hymyillen. Ultran jälkeen julkistin tiedon esimiehilleni, jotka olivat uutisesta iloisia.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 12 vuotta, joista naimisissa viisi. Olemme surustelleet ensimmäisiä kertoja jo teini-iässä. Suhteemme on ollut onnellinen, vaikka jokaisessa pitkässä suhteessa, niin kuin tässäkin, vaikeitakin aikoja on ollut. Nyt olemme eläneet jo monta vuotta ns. "helppoa aikaa", jossa huomaa suhteen tuntuvan helpolta, eikä toisen seurasta meinaa saada tarpeekseen. Tuntuu hienolta kun suhde voi hyvin, siksi raskauden ajoittuminen tähän hetkeen on paras mahdollinen. Kun tein tämän toisen positiivisen raskaustestin, heitin miehelleni, että onko hän valmis viemään suhteemme seuraavalle tasolle. Mieheni vastasi uskovansa olevan pikkuhiljaa valmis sitoutumaan.

Olemme välttyneet suuremmilta "no koskas teillä kuuluu pikku jalkojen tepastelua" -kyselyiltä, jopa häidemme jälkeisenä vuotena, joten olemme saaneet olla suhteellisen rauhassa. Kuitenkin kaikki sukulaisemme varmasti toivovat myös meille lapsia. Alamme olla perheidemme sisaruksista viimeisiä, joille ei pikkuisia ole vielä siunaantunut, mutta on mukavaa kun kummankaan sukulaiset eivät jankuta asiasta. Ensi viikonloppuna olemme menossa tapaamaan mieheni veljiä. Kokoonnumme parin kuukauden välein aina vuorotellen kunkin perheen luokse viettämään viikonloppua. En malta odottaa, että pääsemme kertomaan heille Pöksystä.

No niin, tässäpä ajatuksia tältä päivältä.
Tässä vaiheessa toivotan sinut sydämellisesti tervetulleeksi elämään kanssamme näitä jännittäviä aikoja!

Historiaa meistä

Olen siunatussa tilassa. Odotan lasta. Olen raskaana. Tiinenä. Paksuna. Ja se on ihanaa!
Aloitan kertomalla hieman historiaa, joten ensimmäisestä kirjoituksesta tulee pitkä.

Olemme mieheni kanssa toivoneet perheenlisäystä jo jonkin aikaa. Ennen joulua 2007 päätimme jättää ehkäisyn pois, mutta kuukausi toisensa jälkeen saimme pettyä. Kärsimättömänä ihmisenä aloin jo olla tulisilla hiilillä, mutta mieheni koetti rauhoitella. Ei stressata vielä, kaikki onnistuu varmasti, hän lohdutti. Toki tiesin faktat: puolesta vuodesta kahteen vuoteen on täysin normaali aika, ennen kuin saattaa mitään tapahtua, mutta kai sitä uskoo olevansa jotenkin erityinen. Osallahan onnistaa heti, jollain vähän myöhemmin ja toisilla vähän autettuna. Toisilla ei ollenkaan. Ajattelin salaa itsekkäästi, että emmehän me nyt joudu painimaan tämän asian kanssa kauaa. Tottakai meillä tärppäisi ihan heti.

Melko pian sitten tärppäsikin, etenkin näin jälkeen päin ajateltuna. Kun kuukautiset jäivät puolen vuoden yrittämisen jälkeen pois, raskaustesti ei näyttänyt mitään. Ei kolmenkaan päivän päästä. Viikon päästä päätimme tehdä vielä testin, mutta olin jo valmiiksi negatiivinen. Ei siellä kuitenkaan ole mitään! Kotona kuitenkin saimme yllättyä, sillä testiin ilmestyi heikko viiva. Tein uuden testin seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Viiva vahvistui, mikä oli tietenkin hyvä merkki. Ensimmäinen neuvolakäynti oli heinäkussa jo rv 7, sillä "tätimme" oli jäämässä lomalle. Hän halusi tavata ennen sitä. Käynnillä ei tullut minulle juurikaan uusia asioita; tiesin jo ennestään paljon raskaus- ja vauva-asioista. Jo lapsena minua kiinnosti valtavasti äidin 70-luvun raskausopas ja tutkin muutenkin ihmisen terveyteen liittyviä kirjoja. Lisäksi sisareni lapset ovat minulle tärkeitä ja olen hoitanut heitä vauvasta alkaen. Hyvää harjoitusta. Niinpä neuvolassa mikään tieto ei juurikaan yllättänyt. Ensimmäinen käynti oli kuitenkin positiivinen kokemus. Oma tätimme oli todella ihana, alle 50-vuotias nainen, joka tuntui keskittyvän sekä minuun, että mieheeni melkolailla tasapuolisesti. Jutustelimme pari tuntia ja kirjoitimme tietoja ylös. Seuraava tapaaminen sovittiin alkusyksyyn, jota ennen kävisin ultrassa. Siihen tuntui olevan ikuisuus kun en tiennyt, onko siellä mahassa oikeasti joku.

Kesäloma tuli loistavaan aikaan. Saimme kypsytellä ajatusta omissa oloissamme. Oireita ei juurikaan ollut, mutta eihän kaikilla olekaan. Olen aina ollut hyvin harvoin pahoinvoiva ihminen. Voin istua missä tahansa kulkuneuvossa miten päin hyvänsä ja vaikka lukea tai piirtää samalla. Voin mennä huvipuistolaitteeseen vaikka seitsemän kertaa peräkkäin saamatta itseäni huonovointiseksi. En kärsi merisairaudesta, enkä krapulasta. Usein kaltaiselleni ihmiselle siis ennustetaan mahdollisesti hieman lievempää pahoinvointia raskausaikana. Siksi ajattelin, että oireiden vähyys on aivan normaalia.

Kun palasin töihin, ultraan oli aikaa vielä kaksi viikkoa. Ensimmäisenä päivänä kuitenkin heräsi omituinen tunne, että kaikki ei olekaan hyvin, joten varasin seuraavaksi päiväksi ajan yksityiseen ultraan. Kun lähdin töistä vastaanotolle, siivosin pöytäni jo varmana siitä, etten palaa enää sinä päivänä takaisin. Jotenkin tiesin, vaikka mitään muita siihen viittaavia oireita ei ollut. Lääkäri totesi sen mitä pelkäsin: alkio oli menehtynyt. Olin kantanut vatsassani kolmisen viikkoa kuollutta ihmisen taimea. Tieto järkytti, mutta ei yllättänyt. Menimme mieheni kanssa suoraan kotiin peiton alle itkemään ja lohduttamaan toisiamme. Vaikka raskaus oli hyvin alussa mennessään kesken, pettymys ja suru olivat silti valtavat. Muistan, että tunsin oloni myös jollain tavalla petetyksi.

Hoidot aloitettiin parin päivän päästä. Ensin kokeiltiin lääkkeellistä tyhjennystä, mikä ei tepsinyt ollenkaan. Sitten kaavintaan. Aluksi kaikki vaikutti olevan kunnossa, kunnes parin päivän päästä sain kuumeen ja koko kehoni kipeytyi. Tiesin mitä se tarkoitti, joten kiidimme heti päivystykseen. Siellä todettiin kohtuni tulehtuneen, sillä kaikkea "materiaalia" ei oltu saatu toimenpiteessä pois. Jouduin uuteen kaavintaan, mutta tällä kertaa minua ei uskallettukaan nukuttaa, sillä sain omituisen allergiareaktion antibiooteista, joita aloin saada heti osastolle mentyäni. Vakuutin, että kaikki nukutukset ovat sujuneet aina hyvin. Halusin epätoivoisesti olla tiedottomassa tilassa tämän epämiellyttävän toimenpiteen aikana. Ei auttanut, lääkärit pysyivät tiukkana, joten spinaalipuudutus laitettiin. Tuntui surulliselta maata täysissä sielun ja ruumiin voimissa jalat ylhäällä, kroppa täysin tunnottomana lantiosta alaspäin tämän surkean tapahtuman aikana. Viimeinen hoito kuitenkin auttoi.

Kun alkuvaikeuksista päästiin, viikkojen kuluessa kehoni ja mieleni koheni ja kun jälkitarkastuksessa kerrottiin kaiken olevan hyvin, ajattelin että kyllä se tästä. Aloimme yrittää uudestaan parin kuukauden päästä, kun ensimmäiset kuukautiset olivat takana. Loppuvuodesta tilani koki täyskäännöksen, kun kiertoni meni sekaisin ja olin todella räjähdysherkkä. Uskomatonta, miten hormonit voivat vaikuttaa niin moneen asiaan. Olen elänyt aina melkoisen tasaisten hormonien kanssa, joten kaikki tämä oli minulle uutta, sekä henkisesti että fyysisesti. Luulin saaneeni jonkinlaisen kolmenkympin kriisin, mutta jälkeenpäin tajusin, että kehoni se minulle tepposen teki.

Tammikuussa 2009 menin uudelleen lääkäriin ja sain reseptin hormonitoimintaa tasoittaville lääkkeille, jotka auttavat monia hedelmöitymisen kanssa. Lääkärinä oli ihastuttava kuusikymppinen suomenruotsalainen herrasmies, joka lohdutti: "tänä päivänä on niin paljon keinoja, että kyllä sinä lapsen tulet saamaan. Ota näitä lääkkeitä nyt muutama kuukausi niin saadaan se sinun ovulaattio (huom. kaksi t:tä) kuntoon." Alettiin mennä jo pitkällä keväässä, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Elin henkistä vuoristorataa. Kuukautisten ilmestyminen oli välillä ihan ok, mutta välillä menin siitä täysin hajalle. Onneksi koko kevät oli täynnä mukavaa ohjelmaa, mikä auttoi ajattelemaan muutakin. En halunnut pyöriä ainoastaan lapsiasian ympärillä, sillä mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä todennäköisemmin tulokset viipyvät. Omien ajatusten ohjailu on kuitenkin vaikeaa ja vaikka asian saisikin hetkeksi mielestään, se jää silti alitajuntaan kytemään.

Koko keskenmenoa seuranut syksy ja kevät 2009 olivat minulle kovaa itseni kasvattamisen aikaa. Pedanttina ihmisenä pidän siitä, että hallitsen tilanteen. Nyt piti kuitenkin yrittää tottua ajatukseen, että joihinkin asioihin en voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Mieheni oli valtavan suuri tuki, mutta silti nainen on tällaisessa tilanteessa vähän yksin siitäkin huolimatta, että menetetty lapsi on myös miehen, jota hän yhtälailla suree. Nainen kuitenkin kokee asian myös fyysisesti, mikä voimistaa sitä kaikkea.

Ystävien vauvauutisista koin ristiriitaisia tunteita: olin aidosti hyvin onnellinen, mutta samalla ahdistunut, sillä parhaassa tapauksessa niitä saattoi tulla viikon aikana seitsemän. Onneksi läheisistä lapsista ei tullu minulle mörköjä, mutta mitä "kaukaisempi" ystävä oli kyseessä, sitä enemmän uutiset saivat minut pois tolaltani (onneksi ei kuitenkaan läheskään joka kerta). En tiedä miksi se oli niin päin, mutta parempi niin. Tupakoivia, odottavia äitejä minun teki ja tekee edelleen mieli mennä läpsimään. Pahinta oli mennä sairaalaan keskenmenohoitoihin kun pääoven edessä notkui muutama teini-ikäiseltä näyttävä odottaja rööki huulessa.

Onneksi suhde mieheni kanssa pysyi koko vaikean ajan loistavana. Mikäli mahdollista, tulimme vuoden aikana jopa läheisemmiksi toisillemme.