Penaalin terävin kynä? Hah!

Olen kuuluut joskus mainittavan, että odottavan äidin älykkyysosamäärä ja keskittymiskyky laskevat. Asia palautui mieleeni ihan äskettäin, sillä nyt tiedän mistä puhutaan. Olen nimittäin saanut maistaa tätä ilmiötä. Oma pehmeäpäisyyteni suorastaan naurataa minua, mutta samalla myös kauhistuttaa. Miten ihmisen pää voikin muuttua itselleen niin vieraaksi? Sitä vaan ajattelee että voi taivas, en minä nyt näin hölmö voi olla! Eilinen päivä vei ehkä ennätykset. Tein päivän mittaan todella hölmöjä (joskaan en vakavia) pikku virheitä, vaikka yritin toimia kaikessa kuten tavallista. Siitä huolimatta, että yrittäisi kaikin voimin keskittyä, asiat vain valuvat käsistä. Joskus olen ihan varma, että sähköpostiviesteihin on jälkeen päin lisätty tietoa, jota ei taatusti ensimmäsiellä kerralla siinä ollut. Eihän minulta nyt tuollaista lausetta voi jäädä huomaamatta! Tai että joku muuttelee töitäni sen jälkeen kun olen ne tarkistanut sata kertaa. Ei varmasti tuo viiva ollut tuossa vielä viimeksi kun tarkistin! Ja välillä tuntuu että minulle puhuva ihminen selittäisi jotain ihan muuta kieltä. Sitä vaan nyökyttelee tietäväisen näköisenä samalla kuunnellen päässään lauseita: "suu liikkuu, eli se varmaan kertoo minulle jotain. Keskity. Lallalllaaaa ja lallalllaaa." Onneksi kaikki sitten lopulta menee perille. No, onneksi pääni ei ole näin vieras ihan koko aikaa, vaan minut aika-ajoin kaappavat humanoidit antavat minun olla välillä omana itsenänkin.

Kerran kutsuin ystävääni ihan toisella nimellä. Syy on täysin mystinen.

Kävimme viime viikonloppuna mieheni kanssa viemässä varastoon kasan tavaroita. Kun olimme tulossa takaisin käytävään, (johon pääsee lukitun oven kautta) jäin seisomaan oven eteen odottavaisena. Mies katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja tokaisi, että "avaatko sinä sen oven?" Minä siihen tiuskaisemaan, että "miten muka??" Miestä nauratti: "käännät vaan tätä lukkoa."

Olenhan minä kulkenut ovesta vaikka kuinka monta kertaa, mutta nyt ei vaan välähtänyt, että tällä puolella oven avaamiseen ei edelleenkään tarvita avainta. Totesin että olin vain jäänyt odottamaan, että mies kaivaa taskustaan avaimet ja avaa oven. Näin jälkikäteen kerrottuna tilanne ei kuulosta niin huvittavalta, mutta saimme asiasta aika makeat naurut.

Näistä älynväläyksistäni on tullut miehelleni loistavaa hupia: hänestä on aina hauska kuulla, mitä kaikkea olen päivän mittaan keksinyt.

Hehkuva kuivis

Ihoni (erityisesti kasvot) on kuin Gobin autiomaa. Niistä ei saisi kosteutta hieromallakaan. Luin, että odottavilla normaalisti rasvainen iho voi olla vieläkin rasvaisempi ja kuiva vieläkin kuivempi. Jep, tämän olen nyt saanut huomata. Tosin onhan atooppinen ihottumani myös palannut, mutta kuivuus on nyt oikein huipussaan. Olen aina käyttänyt haasteellisen ihoni vuoksi laadukasta kosmetiikkaa, mutta olen saattanut pihistellä esim. puhdistustuotteiden kohdalla ja käyttää jotain, minkä ihoni vaan hyväksyy. Nyt normaalisti hyvin sopineet tuotteet eivät näytä riittävän iholleni, joten kävin viime viikonloppuna täydentämässä varastoa mm. laadukkaammalla puhdistusvaahdolla ja superkosteuttavalla yövoiteella. Näiden tuotteiden ostosta sain kaupan päälle saman merkin pussukan, joka sisälsi ihanan tahmean huulikiilteen, kuorintavoiteen, aurinkopuuterin, pienen yleisvoiteen ja itseruskettavan voiteen. Olin aivan hössissäni, sillä niistä suhteellisen isoista kylkiäisputeleistakin riittää pitkäksi aikaa. Nyt ihoni on ollut ihottumaton, mutta edelleen kuiva. Onneksi jo astetta vähemmän, sillä kuitenkin tuntuu jo ihan hyvältä. Olen lisäksi ostanut Babyoilia, jolla voitelen vartaloni suihkun jälkeen. Ehkä näillä saan ihoni taas lähemmäs tasapainoiseen tilaan.

Sain tänään lounaalta palattuani kehuja noin 60-vuotiaalta atk-mieheltämme. Hän tokaisi, että "kylläpä sinä hehkut tänään. On oikein ilo vanhan miehen silmälle." Kiittelin kohteliaasti päiväni piristävästä kommentista. Hän jatkoi, että "ihan oikeasti, tarkoitan sitä." Olipa se kivasti sanottu. Ryntäsin heti vessaan katsomaan, näytänkö jotenkin erilaiselta kuin aamulla, mutta samat kasvot peilistä katselivat.

Hassua muuten, miten väsymys voi iskeä sekunnissa. Maanantaina neuvolassa sanoin, että oloni on ollut tosi energinen. Nyt parin viimeisen päivän aikana olen suorastaan tyrmistynyt siitä, miten paljon töiden jälkeen on väsyttänyt. Sama juttu tänään lounaan jälkeen: olisin voinut nukahtaa pystyyn. Seuraavaksi on mielenkiintoista tietää, miten hemoglobiiniarvoni on muuttunut. Neuvolan täti kehotti minua siirtymään kahden vitamiinitabletin päiväannokseen, sillä D:täkin tarvitaan kohta. Asia ymmärretty.

Komeutta joka puolella

Nyt on ilmeisesti meneillään jotkut komeiden miesten kokoontumisajot. Näen jatkuvasti todella hyvännäköisiä äijiä syystakeissaan. Mihin tahansa käännän pääni, siellä on taas yksi. Mieheni väittää tämän johtuvan hormoneista ja kuuluvan tähän raskausvaiheeseen. Voihan se olla, mutta silti miehet ovat mielestäni ihan oikeasti todella komeita ja niitä on paljon enemmän kuin ennen! Miehellä on hauskaa näiden juttujeni kanssa. No niin minullakin, mutta oli syy mikä tahansa, onhan se nyt hauskaa kun työmatkoja piristää hyvä silmänruoka! Onneksi olemme aina puolin ja toisin voineet puhua tällaisista asioista ilman mustasukkaisuutta. Kaikkihan katsovat toisia ihmisiä, väittivät he puolisolleen mitä tahansa. Ja yhdessä on vielä hauskempaa katsella.

Hellyyspuuskia

Huomasin illalla töistä tullessani, kuinka miestänikin oli jännittänyt aamuinen neuvola. Hän ei yleensä koskaan touhota jännityksensä kanssa tai stressaa etukäteen liikoja, vaan haluaa ottaa rauhallisesti niin kauan kun tulee lisätietoa. Ihailtavaa. Itse sanon helposti ääneen, jos pelottaa. (Tosin sitten kun pelottaa melkein liikaa, menen ihan mykäksi.) Tällä kertaa kuitenkin huomasin, että häntä oli jännittänyt tavallista enemmän ja se ilmeni illalla tavallista runsaampina hellyydenosoituksina.

Mies oli ihan hössissään ja makasi korva vatsallani monta kertaa illan aikana, vaikka hän hyvin tietää, ettei siellä vielä mitään tunnu ulos päin. Hän komensi minua näyttämään vatsaa ja hymyili leveästi kun nostin paitaani. Vatsa ei todellakaan näy vielä ulospäin, mutta hauskaa se höpsötys oli silti.

Olemme muutenkin kovasti hellyyttä osoittavia, mutta tosiaan nyt sain osakseni huomiota tavallista enemmän. Näistä "ylimääräisistä" asioista tietää heti, että miestäkin on jännittänyt ja että hän tuntee olonsa huojentuneeksi taas hetkeksi aikaa. Ihana huomata, että toinen iloitsee asiasta yhtä paljon, vaikka ei fyysisesti pääse lapsen odotukseen niin lähelle kuin minä.

Kysyin leikilläni, olivatko sydänäänet kuulostaneet enemmän tytön vai pojan ääniltä. "No selvästi pojan!" kuului vastaus. Olemme molemmat ihan varmoja, että Pöge on poika, mutta olemmehan ennenkin nähneet, että vanhempien "varma tieto" osoittautuukin ihan toiseksi. No, kohtahan me saamme sen ehkä tietää. Mutta saatteko te, sen näkee sitten. Hehheh! Kokemusta meillä molemmilla on enemmän tytön hoidosta, joten pojan saaminen toisi tietenkin uutta perspektiiviä. Olemme kuitenkin jo pelkästä vauvan odotuksesta niin innoissamme, että kumpikaan sukupuoli ei ole enemmän "jeeeeee". Mielenkiintoista on vain saada tietää, osuuko oma tunne oikeaan.

Ostin eilen Suomalaisen vauvakirjan. Sisältö on mielestäni kattava ja kirjoitustapa asiallinen, selkeä, eikä liian lässyttävä. Kirjasta välittyy maalaisjärjen ääni. Siinä käsitellään mm. odotusaikaa, synnytystä, vauva-aikaa, leikki-ikää, sekä äitiyteen ja isyyteen liittyviä asioita. Mukavana höysteenä kirjassa oli jokaiseen juttuun liittyviä lyhyitä kertomuksia naisten omakohtaisista kokemuksista, joita on aina mielenkiintoista lukea. Kaikenlisäksi opus on visuaalisesti onnistunut. Kaiken kaikkiaan siis hyvä hankinta.

Laukka-laukka-laukka

Aamulla oli se pitkään odotettu neuvola-aika. Mieheni oli mukana, mikä tuntui ihanan turvalliselta. Tällä kertaa saimme mennä jo oman tätimme vastaanotolle, jonka luona olo tuntui heti paljon turvallisemmalta; hänellä on niin varmat ja rauhalliset otteet. Olen onnellinen, että juuri hän on meidän terkkari. Ensi töikseen hän onnitteli meitä suu leveässä hymyssä. Sitten katsottiin joka kerralla otettavat valkuiais- sokeri-, paino- ja verenpainearvot. Paino on tosiaan hieman tippunut ensimmäisestä käynnistä ja täti oli siihen oikein tyytyväinen, sillä minulle ei painoa juurikaan saisi ylimääräistä tulla. Olen itsekin tosi tyytyväinen, etten ole lähtenyt turpoamaan kuin sieni. Pikkuhiljaa painoa saa alkaa tulla, mutta ei kiirettä vielä. Hemoglobiinia hän ei nyt edes ottanut, sillä se otettiin vasta kolmisen viikkoa sitten ja arvot olivat loistavat. Siltä olo on tuntunutkin. Verenpainekin oli normaali. Mittaus tehtiin kaksi kertaa, sillä ensimmäisellä keralla se oli hieman korkeampi; jännitin sydänäänten kuuntelua niin paljon, että otsanikin oli jo ihan hiessä.

Sitten alettiin etsiä sydänääniä. Sanoin olevani jännittynyt, sillä niitä on yritetty kuunnella pari kertaa aikaisemmin ja mieheni lisäsi samaan syssyyn, ettei ääniä olla saatu vielä kuulumaan. Täti tokaisi siihen puoliksi leikillään, että "ahaa, nyt tulikin sitten paineita." Ei niitä tarvinnut kauan etsiä kun korvia hivelevä laukkaääni pompsahti esiin. En olisi koskaan osannut kuvitella, että ne löytyvät melkein nivusesta! "Jesssss" tuuletti tätikin, kun tuminaa alkoi kuulua pikku laitteen kaiuttimesta. Tiheys oli 140 krt/ min ja tempo tasaisen vahva. Vähän kuulemma rauhallisempi, mutta oikein hyvä silti. Pöksy oli eilisiltana ihan vatsani oikealla puolella. Kun makasin selälläni, pienen pieni kumpu oli aivan vinossa. Sieltä puolelta ne äänet tänä aamuna löytyivätkin.

Mieheni oli jälleen ihan liikuttuneessa tilassa ja kehui, että "se onkin siitä kiinni, kuka kuuntelee". Täti myhäili, että sovitaan niin. Helpotuksen aalto vyöryi kehoni ylitse ja lakkasin puristamasta tutkimuspöydän reunoja. Tällainen jännittäminen on minulle uutta, sillä en ole koskaan ennen osannut pelätä tai jännittää mitään lääkärin tai hoitajan tutkimuksia tai leikkauksia vaikka kaikenlaisiin juttuihin olen joutunutkin. Kuten siskoni sanoi, tästä se huoli lapsesta alkaa, eikä sitä saa koskaan pois. Niinpä, tämä on vasta esimakua mitä se todella tulee olemaan.

Neuvolasta lähdön jälkeen maanantaiangstista ei ollut enää tietoakaan ja askel tuntui kevyeltä. Ei varmasti tarvitse edes mainita, että olemme yhtä hymyä. Mainitsinpa kuitenkin. Olo on kuin juhlapäivänä!

Hengitä..

Tänään iski kamala pelkotila. En ymmärrä. Koska minulla ei ole aikaisempia kokemuksia näin pitkältä, en voi verrata. En tiedä kuuluuko tämän tuntua tässä vaiheessa näin "ei miltään." Vatsa tuntuu taas hävinneen johonkin ja muutenkaan koko Pöksyn olemassaoloa ei edes tunne. Miltä sen pitäisi tässä vaiheessa tuntua? Miksei kukaan voi kertoa minulle nyt heti, onko kaikki kunnossa?

Kumpi?

Monet ovat kysyneet meiltä, haluammeko saada sukupuolen selville. Kumpikin meistä haluaa. Osa sanoo siihen että "joo niin minäkin haluaisin", mutta suurin osa kuitenkin hämmästelee syytä. Ei siinä minusta ole mitään ihmeellistä. Vaikka minulle on loppujen lopuksi aivan sama kumpi sieltä tulee, tottakai tieto silti kiinnostaa. Olen sitäpaitsi utelias tietämään, osuuko tunteeni oikeaan. Olen vastannut ihmettelijöille, että tässä odotusajassa on muutenkin kaikenlaista jännitettävää, että miksi alkaisin tällaista asiaa panttaamaan itseltäni, jos sen kerran saa selville. En ole mikään pitkällä jännityksellä mässyttelijä, vaan haluan tiedon itselleni niin niin pian kuin mahdollista. Tämä pätee oikeastaan kaikkeen. Jos on kyse tv-sarjasta tai elokuvasta, pyydän niitä nähneitä antamaan juonipaljastuksia. Halusin esimerkiksi tietää etukäteen, kuka Harry Potterin henkilöistä kuolee viimeisessä kirjassa. Paljastukset eivät siltikään laimenna kiinnostustani, eikä estä minua katsomasta kyseistä ohjelmaa tai lukemasta kirjaa. Tosin jossain tapauksissa en halua tietää etukäteen. Esimerkiksi silloin kun lopussa tapahtuu jotakin juonen kannalta hyvin yllättävää tai loppuratkaisu liittyy johonkin koko elokuvan läpi käsiteltävään salaisuuteen. Mutta olen joskus kyllä lukenut kirjan viimeisen sivun, ennen kuin olen päässyt edes puoleen väliin ja jatkanut lukemista hyvillä mielin. Lisäksi saatan katsoa vaikkapa Amerikan Huippumalli haussa -sarjan voittajan netistä seurattuani ohjelmaa vasta muutaman jakson ja katson silti sarjan jokaisen osan ihan samalla mielenkiinnolla. Tiedän, olen utelias. Siinä ei kai ole mitään pahaa. Jos olisin mies, minä olisin tietenkin kiinnostunut. Nainen on aina utelias, jos haluaa tietää asioita. :)

Pöksyn sukupuolesta vielä. Saamme tietää sen ensi kuun alussa rakenneultrassa (jos meille suostutaan kertomaan). Vaikka olenkin kiinnostunut (siis utelias) tietämään, en siltikään ajattele asiaa kovinkaan paljon. Tämä asia kun ei ole tärkeysjärjestyksessä ykkösenä omassa maailmassani. Haluan vain lapsen. Luin muutama päivä sitten naisten kirjoituksia omista kokemuksistaan tähän asiaan liittyen. Toki jokainen toivoo ihan pikkusen enemmän toista, mutta olin aika yllättynyt, miten tärkeää se oikeasti joillekin on. Osa heistä oli toivonut kiihkeästi esim. tyttöä, mutta kun saivat tietää odottavansa poikaa, he olivat joutuneet ihan kamalaan kriisiin ja suorastaan menettäneet kiinnostuksen koko lapseen. Ainakin joksikin aikaa. Osalla kylmät tunteet olivat jatkuneet jopa pitkälle lapsen syntymän jälkeen. Toivesukupuolen toteutuminen tuntuu toisilla olevan jo vähän liian raa-alla asteella. Joku kirjoitti, että hänen ensimmäinen lapsensa oli kuollut paria päivää ennen laskettua aikaa. Hän oli toivonut tyttöä ja tämä kuollut lapsi oli poika. Sittemmin hän sai kolme tyttöä. Hän sanoi, että mikäli tämä ensimmäinen olisi syntynyt elävänä, lapsi olisi luultavasti jäänyt ainoaksi, sillä "en olisi kestänyt ajatusta, että seuraavakin olisi poika." Joskus suorastaan pelottaa tämän kaltaiset ajattelijat. Väitän, että näin voimakkaasti sukupuolesta ajattelevilla on käsittelemättömiä asioita ja jopa jonkin asteista vihaa ei-toivomaansa suokupuolta kohtaan, jonka vuoksi hän yleistää inhonsa kaikkiin saman "lajin" edustajiin.

Painajaisia

Olen alkanut nähdä painajaisia. En Pöksyyn liittyen, vaan ihan muita juttuja. Viime yönä näin unta, että Soneran puhelinmyyjä ahdisteli minua ja kun kieltäydyin hänen tarjouksistaan toistuvasti, hän tuli ikkunamme taakse. Näin vain miehen silhuetin, joka oli kiivennyt tikkailla kyttäämään. Sitten joku toinen mies tuli nujakoimaan hänen kanssaan ja veti hänet omalle parvekkeelleen. Kerrostalo ei ollut sama, jossa nyt asumme, vaan paljon suurempi ja korkeampi. Kun näin että miehet hävisivät pervekkeelle, aloin pelätä että he jotenkin ponkaisevat sittenkin meidän puolelle ja huusin sisällä oleville miehelleni, äidilleni ja isälleni, että nyt pois ikkunan ääreltä ettei meille käy mitään. Samassa isäni kasvot valahtivat kalpeiksi ja hikisiksi ja hän vaipui alas tuoliin haukkomaan henkeään. Kiiruhdimme hänen vierelleen ja kysyin "onko se sydän?" Näin kun hän pudisteli päätään, jonka jälkeen heräsin.

En tiedä liittyvätkö painajaiseni jonkinlaiseen alitajuiseen jännitykseen. Vaikka oloni on ollut todella hyvä, positiivinen ja jossain määrin jopa luottavainen, ilman muuta taka-alalla on aina pieni jännitys. Ensi viikon neuvola-aika saattaa myös osaltaan vaikuttaa asiaan. Jännitän sydänäänten kuuntelua. Niitä on nyt yritetty saada kuuluviin kaksi kertaa: neuvolalääkärin vastaanotolla noin viikolla 12 ja seuraavan kerran kätilö kokeili kuunnella samalla kun kävin sisätautilääkärin vastaanotolla sairaalassa viikolla 14. Kummallakaan kerralla ei onnistanut. Toivon että nyt sitten lykästää. Mennäänhän silloin jo viikolla 16 + 6, joten ainakin paremmat mahdollisuudet on saada äänet kuuluviin. Pöge on tällä hetkellä noin 14 cm:n pituinen pötkylä ja painaa 100g-120g (riippuu siitä mistä tietoja lukee). Jossain sanotaan, että 16. viikkoinen sikiö olisi jopa 16 cm:n kokoinen, mitä on kyllä vähän vaikea uskoa. Hurjaa, miten nainen voi kasvattaa sisällään puoli metriä ihmistä 40 viikossa. Käytännössä ihan tyhjästä.

Rokote

Pitkään asiaa harkittuani, en todellakaan aio ottaa sikainfluenssarokotetta. Minulla on siihen mielestäni ihan hyviä syitä. Olen allerginen ja koska rokotetta ei olla ehditty testaamaan kunnolla, en halua riskeerata. Sain viime syksynä allergiareaktion jo pelkistä antibiooteista, joten mitä voi tapahtua tällaisen tuntemattoman lääkkeen kanssa? Kuuntelin viime viikolla erään lääkärin puhetta radiosta. Hän sanoi, ettei itse ottaisi ikipäivänä kyseistä rokotetta ja hyvin monet muut lääkärit ajattelevat samoin. Katselin aamulla sikainfluenssa.fi -sivustoa, jossa listattiin rokotteen yleisesti havaittuja haittavaikutuksia. Lista on melko vaikuttava:

Ainakin seuraavia haittavaikutuksia on havaittu yleisesti influenssarokotteilla:

• Hermoston häiriöt, päänsärky
• Ihon ja ihonalaiskerrosten häiriöt, hikoilu
• Tuki- ja liikuntaelimistön ja sidekudosten häiriöt, lihassärky, nivelsärky
• Yleisluontoiset ja annostuspaikan häiriöt, kuume, huonovointisuus, vilunväreet, väsymys, punoitus, turvotus, kipu, mustelmat, kovettuma
• Veren ja imunestejärjestelmän häiriöt, ohimenevä trombosytopenia, ohimenevä lymfadenopatia
• Immuunijärjestelmän häiriöt, allergiset reaktiot, jotka johtavat harvinaisissa tapauksissa sokkiin, angioedeema
• Hermoston häiriöt, neuralgia, parestesia, kouristuskohtaukset, myös kuumeiset kouristuskohtaukset, neurologiset häiriöt, kuten enkefalomyeliitti, neuriitti ja Guillain-Barrén oireyhtymä
• Verisuonistohäiriöt, vaskuliitti, johon liittyy erittäin harvinaisissa tapauksissa ohimeneviä munuaishäiriöitä.
• Ihon ja ihonalaiskerrosten häiriöt, yleistyneet ihoreaktiot, kuten kutina, nokkosihottuma tai määrittelemätön ihottuma.

Vaikka rokotteen tarkoitus on suojella kansaa, en silti halua alkaa koekaniiniksi noin vieraan lääkkeen kanssa, etenkään nyt kun kuulun riskiryhmään. Pelkkä ajatuskin puistattaa. Voihan se olla, että neuvolantädit alkavat moralisoida tai sitten ei. Onhan jokaiselle toki tulossa oma rokotteensa, joten olenko huono ihminen tai itsekäs jos kieltäydyn tästä oikeudesta? Ja jos käykin niin ikävästi, että saan viruksen, osoitetaanko minua sormella "mitäs me sanoimme" -tyypisesti? En tiedä, mutta oikeastaan on ihan sama mitä neuvolantädit tai muut ajattelevat. Mieluummin seuraan vielä sivusta, minkälaisia kokemuksia ihmisillä tästä tulee olemaan.

Merkkejä

Täytyy tosissaan kyllä pitää vielä taukoa noiden jauheliharuokien kanssa. Oloni vaan paheni ja illalla se tuntui samalta kuin vielä kesällä, pahimpina kuvotusaikoina. Lisäksi kerroin eilisessä tekstissäni, että vatsassani ei ole tuntunut oikeastaan miltään pariin päivään. Niinpä pyysin eilen taivaan isältä jonkinlaista merkkiä Pöksystä, joka oli tuntunut lymyilevän jossain piilossa. Iltaan mennessä, samalla kun olo paheni, tunsin taas selvästi että vatsassa kyllä asustetaan. Ja mikä ihmeellisintä, tuntuu että se kasvoi päivän aikana ainakin.. metrin. Iloitsin illalla tästä ilmiöstä ja vasta tänä aamuna tajusin todella saaneeni sen merkin. :)

Ei vielä jauhelihaa

No niin. Nyt mennään sitten viikolla 15 + 2. Pari päivää on ollut täysin omituinen, ei minkäänlainen olo. Toisin sanoen en ole tuntenut vatsassa mitään "ylimääräistä." Mitä nyt pari pienen pientä vihlaisua on tuntunut. Toki tuntemukset voivat vaihdella päivittäin. Paino on vain jatkanut laskemistaan, tosin melko hitaasti. Aika tavallista etenkin minun kaltaisellani pyöreäkulmaisella naisihmisellä. Näihin aikoihin sen pitäisi kuitenkin alkaa nousta hieman. Siis hieman.

Minua on alkanut ärsyttää odottavien tai pienten lasten äitien nettikeskusteluissa käyttämä "äitislangi" kun he lyhentelevät asiaan liittyviä sanoja tehden itsestään pätemisen ammattilaisia. Pahimpia ovat mm. raskautuminen, plussata, pinnis, äippä, eppari, suppari... AARGH! Miksei voi puhua ihan normaaleilla sanoilla? On ilmeisesti kamalan vaivalloista ja jopa epämuodikasta sanoa tai kirjoittaa sana ihan kokonaan. Ehkä eniten noista minua ärsyttää plussata, raskautua ja äippä. Ja auta armias jos joku kysyy, mitä mikin lyhenne tarkoittaa. Sieltä tulee oikea ivallinen kuoronauru ja olet suunnilleen kelpaamaton äidiksi jos et tiedä. Nämä ihmiset ovat pelottavia ja raakoja mielipiteineen. Nimimerkin takana on niin helppo olla ilkeä. Lisäksi karvani nousivat pari päivää sitten pystyyn kun luin juttuja curling-vanhemmista. En ymmärrä heitä ollenkaan. Monet luulevat tekevänsä lapselleen palveluksia passaamalla heitä kiireestä kantapäähän, mutta todellisuudessa vain vaikeuttavat heidän tulevaisuuttaan pärjätä omillaan. Siinä saavat sitten palvella niitä Pirkko-Pettereitään aikuisiälläkin ja juosta viivana apuun kun lapsi soittaa omasta kodistaan, ettei yletä ottamaan komerosta tonnikalapurkkia. Tai osaa sitoa kengännauhoja.

Nämä nettikeskustelut ovat hyvää viihdettä juuri siksi, että siellä on välillä oikeita korppikotkia toistensa kimpussa huutamassa pahasti jopa toisen kirjoitusvirheistä. Nämä asiat on hyvä jättää omaan arvoonsa, eikä ottaa liian vakavasti. Mutta samalla kuitenkin järkyttää, että toiset ovat niin tosissaan että melkein räjähtävät. Ja miten he ovat niin syvällä siellä omassa erinomaisessa itsessään, etteivät näe toisten tilanteita vaikka kuinka rautalangasta väännettäisiin.

No niin, asiasta toiseen. Kokeilin syödä tänään jauhelihaa. Minun on tehnyt toistuvasti sitä mieli, mutta pelkkä ajatus siitä että laitan sitä suuhun asti on aiheuttanut välittömän kuvotuksen. En ole pystynyt syömään tätä ruoka-ainetta koko kesänä, vaikka aika-ajoin tuleekin kamalia mielitekoja vaikkapa lihapulliin, spagettiin ja jauhelihakastikkeeseen, pizzaan jne. Tänään sitten marssin johtajan elkein kauppaan ja ostin ruokatiskistä lounaaksi lasagnea ja salaattia. Palasin töihin kuin olisin kantanut kassissa suurempaakin aarretta tai vähintääkin sen näköisenä, että olisin aikeissa tehdä jotakin luvatonta. Lämmitin ruoan ja aloin syödä. Ensitöikseni onnistuin roiskaisemaan päälleni kasan, jonka johdosta vaatteeni aromi on nyt melko pikantti. Ei välttämättä hyvä asia ihmiselle, joka yrittää vasta totutella takaisin jauheliharuokien ihmeelliseen maailmaan. No, pienestä pelästymättä jatkoin ruokailua. Lasagne oli hyvää ja pystyin nielemäänkin sen! Hetken lapioituani ateriaa suuhuni rennolla ranneliikkeellä, aloin kuitenkin tuntea huviretken lähenevän loppuaan. Harmitti ihan älyttömästi, sillä olsin halunnut jatkaa. Ruoan alas saaminen aloi kuitenkin osoittautua liian haasteelliseksi, joten puolet jäi syömättä. Kaikesta huolimatta tunsin voitonriemua: olinhan onnistunut noinkin hyvin! Täytynee kuitenkin vielä odotella seuraavaa kertaa kotvanen.

Ostin eilen odottaville (raskautuneille, hehee!) tarkoitetun monivitamiinivalmisteen, joka sisältää kaikki tarpeelliset vitamiinit. Katselin kotona purkin kylkeä ja totesin sen sisältävän myös rautaa. Viime viikolla lääkäri sanoi rautavarastojeni olevan "niin hyvät, että voisit jaella niitä vaikka muillekin." Kuulostaa hyvältä, eli siihen puoleen ei ainakaan toistaiseksi tarvitse kiinnittää huomiota. Mutta mitäs nyt kun noissa monivitamiineissa on rautaa? Ei kai se määrä nyt ole niin suuri, että siitä olisi haittaa jo hyvät rautavarastot omaaville odottajille? Päättelen maalaisjärjellä, että ei.

Pöksyn ensimmäinen lahja

Vatsaani on alkanut vihloa mojovasti viimeisen parin päivän aikana. Välillä vain pikkuisen, sillä tavalla nipistelee ja kutittaa. Eilen yritin tehdä näyttävää ja teatraalista tanssiliikettä mieheni huviksi kun nivusestani kuului: "hei et viitsisi.." Käsittämätön tunne, aivan kuin joku olisi vetänyt voimalla jostain jänteestäni. Tämä onneksi kuuluu asiaan kun kohtu kasvaa ja vihlonta todella voi ulottua nivuseen asti.

Viikonloppu oli mahtava. En poistunut perjantai-illan jälkeen mihinkään, vaan nautiskelin kotioloissa täysin siemauksin. Mieheni kävi kerran pikaisesti kaupassa ja videovuokraamossa. Ja juu, kyllähän minäkin kävin ulkoilemassa – parvekkeella. Kävin haistelemassa alkusyksyä ja ihmettelemässä sadetta. Eikös se lasketakin happihyppelyksi? Lauantaina uudistimme kotia syksyn piristykseksi. Se tarkoitti olkkarin ja makkarin huoneen järjestysten muuttamista. Luomisen tuskassa meni viisi tuntia, mutta lopputulos näyttää hyvältä. Iltaisin teimme hyvää ruokaa ja katselimme elokuvia. Ja minä tein tietenkin lempipuuhaani ja ahmin kirjaa. Kamala määrä energiaa.

Eilen innostuin ajatuksesta käydä kaikki kaapit raa-asti läpi ja heittää kirpputorille kaikkea turhaa. Ajattelin alkaa tuumasta toimeen jo tänään, enkä malttaisi enää olla töissä. Suurimmaksi haasteeksi muodostuu takuulla työhuoneen "remppakaappi", johon aloimme reilu kolme vuotta sitten muuttoremonttimme yhteydessä koota kaikkea siihen liittyvää. Kaappi sisältää kaikkea maalinjämistä pikku tapetin pätkiin ja miljooniin erilaisiin työkaluihin. Tänä päivänä siellä on kaikkea muutakin ja useista mussutusyrityksistäni huolimatta mieheni ei ole saanut aikaiseksi käydä komeroa läpi. Nyt se tapahtuu, vaikka se hirviö (kaappi, ei mieheni) kuinka ytittäisi esittää vastalauseita. Seuraava iso projekti on varaston läpi käyminen. Kun sen saa kuntoon, sisältä voi viedä talteen joitain isompia juttuja, jotka vievät vain turhaa tilaa. Hyödynnän tämän energiamäärän nyt täysillä niin kauan kuin sitä riittää. Mahtava tunne pursuta tällaista tarmoa!

Pöksy (nykyään tunnetaan myös nimellä Pöge) sai eilen ensimmäisen lahjansa. Rakas serkkuni oli hankkinut sille valkoisen, superpehmeän pupun, jota hän ei kuulemma malttanut olla antamatta jo etukäteen. Se todella oli suloinen ja halittava. Se on makuuhuoneessamme juhlapaikalla, puutuolilla istumassa ja odottamassa Pöksyn saapumista. Nyt vielä toistaiseksi se saa tyytyä minun ja mieheni seuraan.

Asiasta toiseen. Kun vauva alkaa kuulla vatsan läpi ulkomaailman juttuja, se on tietenkin mukava tutustuttaa musiikin hienoon maailmaan, etenkin kun äitinsä rakastaan musaa aika laidasta laitaan. Mutta: kuuntelen enimmäkseen sitä kuulokkeilla esim. työmatkalla ja töissä ja aikaa kertyykin helposti useita tunteja päivässä. Sen vuoksi iltaisin kotona tulee harvemmin enää laitettua musiikkeja päälle, paitsi tietenkin viikonloppuisin. Mutta mitäs hyötyä siitä kuulokekuuntelusta pienelle pötkylälle on? Eihän se nyt mitään tiehyitä pitkin voi kuulla sitä musiikkia, joka menee vain omiin korviini! Tässäpä pulmaa kerrakseen..

Bonuspalkinto

Minut on vallannut käsittämätön energiamäärä. Pari ensimmäistä viikkoa loman jälkeen olivat hyvin nihkeitä, eikä huvittanut tehdä mitään ylimääräistä. Nyt tuntuu että olen saanut bonuspalkinnon: voisin tehdä kaiken melkein nopennetussa tahdissa. Tästäkö ne kaikki puhuvat, että raskauden toinen kolmannes on mahtavaa aikaa? Tunnen oloni loistavaksi (lukuunottamatta yhä iltaisin vallitsevia kuvotusaaltoja) ja jopa tunnen sen vaikuttavan ulkonäkööni asti. En tiedä onko se todellista, vai yksi pehmeän pikku maailmani lisämausteita, mutta pääasia että itse kuvittelen niin. Miksi olo ei voisi tuntua elämässä aina tällaiselta?

Huumormiehiä

Miksi aina kun olen menossa lääkäriin tai johonkin muualle missä täytyy näyttäytyä alushousillaan, satun laittamaan jalkaan ne ainoat omistamani reikäkalsarit? Minulla on paljon samanlaisia mustia alushousuja, joista nappaan aina yhdet aamulla jalkaani. Havaitsen aina seuraavalla vessakäynnilläni laittaneeni juuri nämä nimenomaiset kappaleet jalkaani ja juuri niinä päivänä niitä ei pitäisi olla, vaan jotkut siistimmät versiot. Vaikka tuskin lääkäreitä nyt niin kamalasti kiinnostaa, mutta ei ole silti mukavaa tiedostaa itse tällaista asiaa. Kesän lopussa kävin kasvohoidossa, joka alkoi selkähieronnalla. Hoidossa makoiltiin pelkissä kalsareissa ja silloinkin minulla oli nämä kirotut päälläni. Joku kysyi minulta, miksen sitten heitä niitä pois. Se onkin hyvä kysymys, mutta aina päivän päätteeksi ottaessani vaatteita pois, unohdan koko asian ja heitän pikkuhousut taas likapyykkiin. Kierre on valmis.

Kävin eilen sisätautilääkärin vastaanotolla tahdistimeni vuoksi (niissä reikäkalsareissa). Hän oli viisissäkymmenissä oleva hoikka, pätevän ja asiallisen oloinen mieslääkäri mintunvihreissä Crocseissaan. Heti mennessäni huoneeseen, hän aloitti verbaalisen sarjatulen tentaten taustaani, sekä äitini ja sisareni terveydentilaa. Hän haluaa selvittää, mistä sydänvikani juontaa juurensa ja epäili, että tilanne saatta jouhtua äidistä. He sanoivat onkivansa paperini lastenkilinikalta. Ihmettelen, miksei niitä oltu pyydetty jo tuohon tapaamiseen, sillä olin antanut siihen luvan jo aikoja sitten. Siellähän ne perinpohjaiset tiedot olisivat olleet. Hetken aikaa siitä kuunneltuani sitä tiukkasanaista monologia tällaisesta odottavan äidin harvinaislaatuisesta tapauksesta, aloin jo puolitosissani epäillä oikeuttani tähän raskauteen. Melkein odotin sedän muodostavan sellaisia sanajonoja, kuten että raskauttani ei kannata jatkaa, sillä vaiva voisi perityä lapseeni. Tosin kardiologit eivät ole koskaan minua varoitelleet mistään, saati puhuneet koko perheensuunnitteluaiheesta, joten ajattelin sitten, että miksi minulle kerrottaisiin siitä vasta nyt kun viime kesänäkin oikein erikseen soitin kardiologille kysyäkseni, pitääkö minun alkaa johonkin "erityistoimiin" sydämeni vuoksi ja tulla edes näyttäytymään. Kuulemma ei.

No vihdoin mies sitten lausui, ettei tämä asia haittaa omaa raskauttani ja että omat ENA-vasta-aineeni ovat negatiiviset (äidin positiivinen ENA-vasta-aine saattaa johtaa tällaiseen totaaliblokki-sydänvikaan). No se oli mukava uutinen. Keskustelun edetessä huomasin äijän olevan ihan huumorimiehiä, eikä ollenkaan niin tiukka kuin alussa antoi ymmärtää. Sain uuden kontrolliajan raskauden loppuvaiheelle. Siihen tuntuu olevan pitkä aika, mutta ei sitten kuitenkaan. Syys, loka, marras, joulu, tammi. On siinä sittenkin kuukausi jos toinenkin.

14

Tänään on jo 14 viikkoa täynnä! Pöksy on nyt päästä pyllyyn noin 8,5 cm:n pituinen ja painaa pienen suklaapatukan verran. Tässä vaiheessa sitä toivoisi, että vatsa alkaisi jo näkyä. Mutta jos sanoisin tämän ääneen, moni saattaisi vastata että "kyllä sinä ehdit siihen vatsaan vielä kyllästyäkin." No tottahan se varmasti on, mutta tässä vaiheessa kun tuntee olonsa muutenkin tankiksi, sitä toivoisi että näkyisipä vatsa nyt selvästi, etteivät ihmiset näkisi minua pelkästään lihoneena. Mutta toisaalta, mitä väliä sillä on. Onneksi vaatemuoti on tällä hetkellä sellainen, että asuissa on mukava olla. Sukkikset tai legginsit ja mekko ovatkin olleet viime aikainen univormuni. Ei ainakaan kiristä mistään.

Jostain syystä juuri tänään olen huomannut töissä, että ihmiset siirtävät katseensa aika nopeasti vatsanseudulleni. Tosin täytyy myöntää, että päälläni oleva mekko myös saattaa hieman antaa harhaanjohtavan vaikutelman, mutta minua huvittaa ihmisten mietteliäät nopeat katseet. Saattaa olla että sana on myös levinnyt. Muttä mitäpä väliä silläkään on. En ole varsinasesti kulkenut kertoilemassa uutista, mutta asian tullessa ilmi olen toki auliisti myöntänyt asian. Jutut leviävät aika nopeasti, mikä ei tässä vaiheessa haittaa kun olen jo tullut kaapista ulos. No pääsenpähän itse helpommalla!

Päänsäryt ovat hellittäneet, mutta nyt olen saanut aika-ajoin inhottavia selkäsärkyjä. Tunnistan kyllä hormonaaliset säryt, sillä minulla on niitä normaalisti muutenkin, mutta eivät ne silti kivoja ole. Onneksi se ei ole jokapäiväistä. Ihan alkuvaiheessa pelkäsin niitä enemmän, sillä selkäsäryt voivat olla merkki keskenmenosta, mutta niitä voi toki kyllä olla muutenkin. Jokaisellahan on erilaisia oireita, joten turha ainakaan alkaa peilata omaa oloaan muiden juttuihin, etenkään mistään nettikeskusteluista, joissa vaan lietsotaan asioita.