Hyvältä kuulostaa

Soitin päivällä polille ja kyselin, onko normaalia että liman eritys on lisääntynyt (pari päivää jopa luulin, että olen alkanut tihkua lapsivettä) ja eilen muuttui väriltään punaisemmaksi. Vastaus oli kyllä. "Tässä tilanteessa kaikki väriskaalat ovat sallittuja, tosin sinistä en ole vielä nähnyt." kätilö naureskeli ja vahvisti epäilyni limatulpan irtoamisesta. Kun kuvailin supisteluja, hän virkkoi sen kuulostavan oikein hyvältä.

Supisteluja on tullut päivän mittaan epätasaisesti, mutta niitä on tullut kuitenkin useita. Pari vähän kipeämpääkin. Vatsani myöskin tuntuu ihan erilaiselta, joten epäilen että nyt on laskeutumistakin luvassa. Tosin silmällä sitä ei vielä huomaa: vielä vauva tuntuu majailevan suunnilleen jossain tuolla rintalastani korkeudella.. Pari päivää on pitänyt juosta vessassa noin minuutin välein, mikä vahvistaa myös epäilystäni kohdun laskeutumisesta. Enää en siis mielelläni lähde paikkoihin, joissa ei pääse välittömästi asioilleen.

Pöksy tuntuu innostuvan entisestään ja päivän agendana onkin tänään ollut mahdollisimman kovakouraista kenkimistä äidin kylkiluihin (perätilaan kääntyminen taisi siis olla vain turha pelko). Alkaa käydä päivä päivältä röyhkeämmäksi tuo meidän kahdeksanraajainen lapsemme, mutta onneksi potkut eivät ole edelleenkään olleet kipeitä. Hei lapsi, tule tänne ulkomaailmaan! Täällä on paaaljon enemmän tilaa potkiskella.

Huomenna minulla olisi neuvola, eikä mieheni pääse heittämään minua sinne, koska aika on vasta klo 10. Minun on siis tehtävä kävelyretki, joten aikaa täytyy varata hieman enemmän tässä vihlonta-pissatus-supisteluolossani. Lopussa on vielä sellainen kunnon tappoylämäki, mikä voi tuntua nyt aika mielenkiintoiselta rupeamalta. Mieheni ja ystäväni kyllä ehdottivat että ottaisin taksin, mutta jopa tässä tilassa tuntuu jotenkin hassulta tilata pirssi ja ajaa vain pari kolme kilometriä. Suomessa taksin arkikäytölle tuntuu olevan kamalan korkea kynnys, ellei satu suhaamaan paljon esimerkiksi työnsä puolesta. Vaikka nyt kun olen saanut mieheltänikin tällaisen ehdotuksen, saatan sen turvin ehkä käyttääkin tätä mahdollisuutta. Mutta vain, jos patikointi tuntuu pahalta.

Supistelua

Nyt niitä supisteluja on alkanut tulla. Heräsin viime yönä alavatsan pakottavaan tunteeseen ja oli pakko nousta jaloittelemaan. Se auttoi. Sama toistui taas jonkin ajan kuluttua. Ja taas. En nukkunut noin kolmen jälkeen enää ollenkaan. Alavatsan pakotukset ovat jatkuneet aamuyöstä lähtien, mutta aamulla ne olivat hieman laimeampia, minkä ansiosta sain nukuttua pari tuntia. Minuahan ei ole aikaisemmin supistellut juuri ollenkaan, ainoastaan muutama hetkellinen vatsan kovettuminen ja siitä seurannutta vihlontaa on tullut erilaisissa "repäisevissä" tilanteissa (nopea nouseminen, liian nopea kävely, raju aivastus..) ja ne tuntemukset ovat olleet muutenkin ihan erilaisia kuin nämä. Nyt niitä tulee lepotilassakin, ja välillä ne säteilevät lantiollekin. Hyviä merkkejä siis. Mutta pakostakin pistää ajattelemaan, että jos nämä tuntuvat jo nyt vähän inhottavilta, mitä se on sitten kertaa 1000? Glup. Parempi yrittää olla ajattelematta liikaa ja mennä tilanteen mukaan.

Kuulostellaan tilannetta.

Hyvä kiva bra

Tänään on kasassa 39 viikkoa. Olen sitä mieltä, että mukulamme on kasvattanut vähintään 8 raajaa. En enää oikeasti tiedä miten päin se lapsi siellä oikein on kun tuntuu että jalkoja ja käsiä on joka puolella. Lisäksi tänään tönimiset ovat tuntuneet ihan eri kohdissa kuin pitkään aikaan. Ethän vaan ole kääntynyt perätilaan? Poikkitilaan pyrkiminen on kyllä ollut niin aktiivistä viime päivinä, etten yhtään ihmettele jos pötkylä olisikin lopulta heittänyt voltin. Voi taivas sentään, kun se ei nyt vaan sotkeutuisi siihen piuhaansa.

Lisäksi havaitsin, että alavatsaani on ilmestynyt useita raskausarpia lisää. Onneksi ne ovat aika huomaamattomassa paikassa, joten siitä ei ole kosmeettista haittaa. Ellen sitten ala myöhemmin käyttää Britney Spears -tyyppisiä lantiohousuja, joiden vyötäröosio alkaa suunnilleen tuosta nivusten kohdalta.

Pakkasin tänään sairaalakassin osittain valmiiksi. Noudatan tätä ihan hyvältä tuntuvaa listaa, vaikka ihan kaikkea en koe niin tarpeelliseksi, esimerkiksi omien vaatteitten käyttöä sairaalassa. Ihan turhaa. Sairaalan vaatteet ovat mukavat päällä, eikä itselle tule pyykkiä. Omat tossut kyllä otan mukaan, koska sairaalan tohvelit meinaavat liukua aina pois jaloistani.

Vaikka sairaalassa kaikki näyttävät räjähtäneiltä ja niin oikeastaan kuuluukin, silti haluaisin tuntea oloni niin fressiksi kuin mahdollista, joten pidän yllä rutiinejani vielä tarkemmin: hoidan ihoani koko ajan, jotta se olisi mahdollisimman ihottumaton, värjään ripseni, nypin kulmistani hajakarvat entistä huolellisemmin, ajan säärikarvani ja bikinirajani useammin kuin yleensä talvella ja pidän huolta jalkapohjistani. Vaikka tällä kaikella ei ole sairaalassa oikeastaan mitään merkitystä sen kaiken keskellä, teen sen itseni vuoksi. Kaikki tällaiset päivittäiset kauneudenhoitorutiinit ovat minulle muutenkin rentouttavaa hommaa – ja nyt se on vielä hauskempaa kun on niin paljon aikaa keskellä päivääkin.

Vatsataudissa

Kävimme viikonloppuna kyläilemässä vanhemmillani ja sitten juhlimassa siskoni keskimmäisen tyttären 5-vuotis synttäreitä. Jäimme yöksi. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä heräsin vatsan nipistelyyn. Sitten sitä alkoi kaivertaa ja minua alkoi oksettaa. Siitä lähtien kävinkin vessassa aika tiuhaan, mutta en onneksi oksentamassa. Vatsa oli ihan vetenä, ei kivaa. Miehelläni alkoi tauti melkein samaan aikaan, mutta hänellä ei onneksi ollut samanlaista vatsakipua. Kotiin ajaminen oli aika tuskallista ja kun pääsimme perille kolmen aikoihin, meillä molemmilla oli jo kuumettakin. Menimme saman tien sänkyyn ja nukuimme putkeen melkein 18 tuntia. Mitä nyt siinä välissä vähän tankkasimme viilillä, mehulla ja pussikeitolla. Panadolilla sain kuumetta laskemaan, minkä ansiosta olo alkoi vähän helpottaa iltaa kohden. Soitin vielä varmuuden vuoksi äitiyspolille päivystykseen ja siellä sanottiin ettei tästä ole vaaraa vauvalle, huono olo on vain äidillä. Minua kehotettiin jatkamaan parantelua samaan malliin kuin olin tähän mennessäkin tehnyt.

Tänä aamuna olo on paljon parempi, mutta vielä heikko kun on ollut vain nestemäisellä ruokavaliolla. Pöksy piristyy kyllä joka kerta kun saan jotain syötyä. Nyt kun olen joutunut viettämään paljon aikaa makuuasennossa, vauva on jostain syystä taas ottanut tehtäväkseen tunkea itseään poikkitilaan, mikä tuntuu aika... no kohtu tuntuu melkein repeävän. Se auttaa yleensä heti kun nousen istumaan. Vatsa ei ole vielä laskeutunut, joten Pöksy ole vielä telakoitunut. Eihän se välttämättä laskeudukaan, mutta hyvä juttu on että lapsi on ollut raivotarjonnassa jo pitkän aikaa.

Huomenna on 39 viikkoa täynnä ja multiploituminen alkaa olla aika lähellä. Viikko pari, enintään kolme. Sitten tapahtuu mullistavia asioita ihmisen elämässä.

Perhevalmennus 2/2 ja pinnasänky

Pöksyn pinnasänky.

Tänään oli toinen perhevalmennus. Jälleen minua hymyilytti isomahojen kokoontuminen, se on kertakaikkiaan niin koomista. Nyt ryhmä oli paljon pienempi, mikä epäilemättä johtuu ajankohdasta: sessio pidettiin aamulla klo 8.30. Mieheni on tämän viikon talvilomalla, mikä tuntuu ihan juhlalta. Ihana viettää yhdessä aikaa keskellä arkea, hoitaa asioita ja ottaa rennosti. Eilen kävimme hemmottelemassa itseämme Krullan aamiaisella sen jälkeen kun mieheni oli käynyt ottamassa sikainfluenssarokotteen.

No takaisin asiaan. Oli ihanaa että mieheni pääsi lomansa ansiosta mukaan tälle aamuiselle perhevalmennusajalle. Eipä hän ole montaa neuvolakäyntiäkään jättänyt väliin, mutta tämä olisi kuitenkin kestänyt liian kauan jos töihin olisi ollut mentävä. Istunto kesti tälläkin kertaa puolisentoista tuntia ja nyt puhujana oli alle nelikymppinen, osaavan ja varman oloinen neuvolan täti. Suurimmaksi osaksi kävimme läpi imetykseen ja muihin käytännön asioihin liittyvää. Tuli siellä jotain uuttakin (lähinnä juuri imetyksestä), mutta suurimmaksi osaksi jutut olivat minulle aika selvää kauraa. Vaikka täti oli erittäin ammattitaitoinen ja mukavan oloinen, silti minua alkoi hieman siepata hänen tapansa puhua meille kuin pienille lapsille. No en antanut sen paljon häiritä.

Valmennuksen jälkeen päätimme lähteä Kierrätyskeskukseen katselemaan pinnasänkyjä. Sovimme, että nyt jos löytyy niin ostetaan saman tien. Iskimme silmämme heti pariin sänkyyn, joita sitten innoissamme tutkailimme. Kimppuumme hyökkäsi saman tien kaksi hauskaa vitsiniekkaa: "kanin häkkiäkö katselette?" Mieheni tokaisi siihen, että "joo, tälle" ja taputti vatsaani. Miehet (noin viisissä kymmenissä) hohottivat yhteen ääneen ja toinen innostui kertomaan olevansa hyvä vaipan vaihtaja, sillä sitä on tullut tehtyä paljon. Sitten he usuttivat meitä katsomaan juuri tullutta, paljon uudempaa pinnasänkyä. Katsoimme sitä ja totesimmekin sen ihan kivan malliseksi, joskin aivan liian suureksi ja uudeksi. Kriteerimme on ollut, että sänky olisi mahdollisimman yksinkertaisen mallinen ja siinä olisi hyvä näkyä käytön ja nimenomaan ajan jälki. Mieheni totesi hymyillen, että "taitaa olla vähän liian uusi", mikä sai miehet taas naureskelemaan. Valitsimme niistä kahdesta vanhemmasta pinnasängystä siromman, joka on pidennettävää mallia. Pienimmällä säädöllä se on söpö kuin mikäkin. Hinnaksi sovittiin huimat 25 €. Yksi miinuspuoli sängystä löytyy: pohjan korkeutta ei voi säätää, mutta me varmasti kestämme sen kuin miehet. On se muuten niin kivan näköinen paketti. Nyt pitää vaan hankkia patja, mikä ei taida olla kovin vaikea tehtävä. Miehet nimittäin innostuivat vielä neuvomaan, mistä sellaisen saisimme ja miten patjan saisi leikattua siististi sopivan kokoiseksi (mikäli ostopaikassa sitä ei tehdä valmiiksi). Kun kävelimme kassalle, he huusivat vielä peräämme onnitteluja koko sali raikuen.

Nyt sänky odottelee tuolla kunnon kuuraamista. Ja Pöksyä.

38 ja pientä pelkoa pyllyssä

Pöksyn kotiutukseen valitsemani vaatteet.

Pöge on nyt täysiaikainen. Valmis. Se voi syntyä mielihyvin milloin tahansa. Olisi juhlavaa, jos Pöksy olisi äitinsä tavoin tiukka deadlinen noudattaja, eikä vitkuttelisi tarpeettomasti. Johan siinä menettää malttinsa kaikki. Rakas tyttäremme myhäilee kuitenkin tyytyväisenä siellä mahassa kun kuulee meidän puheita ja päättää kasvattaa itseään vielä, että saan sitten viimeistään synnytyksessä maksaa helposta odotuksestani.

Katselen joka ilta Neloselta tulevaa Sairaala-sarjaa. Minua on aina kiinnostanut sen kaltaiset ohjelmat, joten olen koukuttanut itseni tähän ihan täysin. Pari päivää sitten kuitenkin menin pois tolaltani kun siinä näytettiin tavallista tuskallisempi synnytys. Vauva oli todettu suurikokoiseksi, mutta synnytystä yritettiin kuitenkin alateitse. Kun äidille asetettiin imukuppia, hän huusi tuskasta sellaisella äänensävyllä, mikä ei jättänyt mitään arvailujen varaan, ja puristi happimaskia tärisevin käsin. Ikinä ennen en ole saanut pelkotiloja mistään synnytysvideosta (ja olen katsonut niitä todella paljon) tai muiden kertomuksista, sillä tiedän että jokainen kokee asiat eri tavalla. En todellakaan suhtaudu synnytykseen naiivisti, koska tiedän mitä kaikkea se voi tuoda tullessaan. Silti olen ollut todella positiivisella mielellä ja ollut ikään kuin ajatusteni herra. Äidin kipu oli kuitenkin niin käsinkosketeltavaa, että menin ihan hiljaiseksi koko loppuillaksi. Vaikka lopuksi näytettiin onnellisesti hymyilevää äitiä (lapsi syntyi lopulta sektiolla) parin kuukauden ikäiseltä näyttävä pötkö kainalossaan, en silti pässyt eroon takaraivoon hiipivästä paniikistani. Kun heräsin yöllä vessaan, ohjelma iski taas ajatuksiini ja pyörin sängyssä pitkän tovin ennen kuin sain taas unen päästä kiinni. Itketti.

Seuraavana päivänä kävin lueskelemassa vauva.fi -sivun keskusteluja, josta ilmeni, etten suinkaan ollut ainut pelästynyt viimeisillään oleva. Huhhuh. Tähän asti olen tosiaan suhtautunut synnytykseen ihan neutraalilla asenteella ja päättänyt ottaa sen mikä tulee. Mutta nyt – suoraan sanottuna – vähän hirvittää. Onneksi se ei ole jatkuva tila, vaan tulee mieleen vain välillä. Mutta silti. En ymmärrä, mikä tässä ohjelmassa sai kuplani puhkeamaan. Ehkä syy on vain se, että synnytys on muuttumassa itselleni konkreettiseksi kun livun kohti väistämätöntä..

Etenkin Suomessa suositaan alatiesynnytystä melkeinpä viimeiseen asti. Syynä tähän on nopeampi toipuminen. Täällä alatiesynnytysten määrä on ihan maailman kärjessä, samoin kuin imetys. Menoa voitaisiin kutsua jopa hieman stalinistiseksi, vaika hyväähän sillä vain tarkoitetaan. Onhan nopea toipuminen tärkeää lapsivuodeajan kannalta. Tuossa edellä mainitussa tapauksessakin sektioon päädyttiin vasta viime hetkellä, vaikka vauva oli todettu jo aikaisemmin suureksi. Leikkaushan on aina riski, mutta niin on sekin jos koko orkesteri menee tuusan nuuskaksi epäonnistuneesta synnytyksestä ja siitä saa kaupan päälle myös järkyttävän synnytyskammon. Hesarissa taisi yhdessä vaiheessa olla juttua tästä ja siinä eräs nainen kertoi, että hän ei saanut aneluista huolimatta sektioaikaa vauvan suurikokoisuudesta huolimatta, vaan alateitse synnytettiin. Tuloksena oli lantion kahtia repeäminen ja siitä vasta kauan toipuukin.

Lähtökohtahan on, että suurin osa lapsista syntyy alateitse aivan normaalisti ja suurin osa äideistä myöskin haluaa synnyttää niin, mutta mielestäni joustamista voitaisiin harrastaa vähän useammin, jos tilanne on erilainen.

Pikku pannarissa sitten menin Pöksyn kaapille, silmäilin niitä pieniä suloisia vaatteita ja ajattelin, minkälaista tuskaa sitä saakaan kokea ennen kuin niitä pääsee pukemaan pikkuisen ylle. Koska nyt eletään raskausviikolla 38, päätin sitten samalla kerätä Pöksylle vaatekerran kotiutumista varten. Se rentoutti hieman ja tunsin oloni paremmaksi. Iltaan mennessä olin saavuttanut jo suhteellisen hyvin pumpulisen pikku ajatusmaailmani ja rennon mielentilani pieniä hetkiä lukuunottamatta. Seuraavaksi kun pelko iskee, pakkaan sairaalakassin valmiiksi.

Tissijuttuja

Olen pohtinut imetysasiaa. Vaikka haluan imettää, tiedän jo nyt että olen niitä ihmisiä, jotka eivät halua (tai pysty) tekemään niin yleisön edessä. Minun on todella vaikea kuvitella, että löisin tissin esiin keskellä Strindbergiä muiden nauttiessa iltapäiväkahveista. Osa voi kommentoida tähän jo heti, että "kyllä se mieli siitä muuttuu kun siihen tottuu. Eihän sitä sitten huomaakaan ja imetyshän on täysin luonnollinen asia". Kyllä se onkin, mutta minulle rinta on muutakin kuin lapsen ruokintaväline. Jos joku osaa imettää huomaamattomasti ihmisten keskellä, se on minulle ihan ok, mutta jos siitä pitää tehdä ihan tietoisesti show ja näyttää kaikille "koko orkesteri", siitä en ole koskaan pahemmin pitänyt. Minusta on jotenkin irvokasta imettää niin ettei välitä yhtään mitä näkyy ja kenelle, oli se kuinka luonnollinen asia tahansa.

Se, mitä muille näkyy on myös "ammattitaidon" lisäksi aika pitkälti kiinni myös rinnan koosta. (Olen tehnyt empiiristä tutkimusta). Pienemmistä jää luonnollisesti pienempi osa näkyviin lapsen ruokintahetkellä. Osa imettäjistä käyttää imetysliinaa tai pashimaa luodakseen jonkinlaista näkösuojaa ja ruokarauhaa lapselleen. Tiedän, että ihmisten ilmoilla ei aina ei voi saada sellaista imetyspaikka mitä haluaisi, mutta ihmettelen suuresti, jos oma ajatustapani muuttuu tässä asiassa hyvin radikaalisti. Tiedän jo nyt, että tulen olemaan asian kanssa todella arka ja tarkka siitä, kenen nähden pystyn lastani ruokkimaan. Sanokaa mitä sanotte.

Kävin tänään ostamassa imetysliivit. Menin ensin Lindexiin, jossa valikoima oli yllättävän suppea ja kokoja oli lähinnä A ja B. Rakastan Lindexin urheiluliivejä, joten luotin paikkaan myös tässä asiassa, mutta ei. Seuravaaksi lähin paikka oli Anttila. En ole ikinä nähnyt niin kamalan mallisia liivejä! Kangaskin oli jo valmiiksi vanhan ja eltantuneen näköistä. Istuvuus oli suunnilleen samaa luokkaa kuin neljätoista saksalaista vanginvartijaa matkustaisi Minillä. Rintavarustukseni näytti niissä aivan mukiloiduilta muffinsseilta. Päässäni alkoi etäisesti velloa pieni pelon tunne, tästäkö se ruljanssi taas alkaa: yritin etsiä joskus miljoonia vuosia itselleni hyviä, kaarettomia, ei tötteröksi tekeviä liivejä, kunnes löysin täydelliset sieltä Lindexistä. Ehdin käydä erikoisliikkeet ja kaikki, mutta joka puolella tarjottiin vain sellaisia tötteröliivejä, joita en todellakaan halua. Näiden loistavien Lindex-löytöjen jälkeen minun ei ole tarvinnut sillä asialla päätä vaivata. Senkuin on käynyt vaan ostamassa uusia ja toisen värisiä kun on ollut tarvis. Nyt kun piti taas alkaa metsästää hieman toisenlaisia liivejä, melkein tulin epätoivoiseksi jo alkumetreillä kun muistin kuinka ärsyttävää touhua se on. Löytää hyvin istuvat liivit, jotka näyttävät vaatteidenkin kanssa hyvältä.

No sitten menimme Citymarkettiin ruokaostoksille ja kurvasin huvikseni alusvaateosaston kautta. Imetysliivejä löytyi yhtä Triumphin mallia. Kangas oli ihanteellista ja malli näytti hyvältä, joten päätin kokeilla onneani. Kopissa riemullani ei meinannut olla rajaa, koska ne istuivat kuin istuivatkin täydellisesti! Minun teki oitis mieli mennä ulos kopista ja näyttää ohikulkijoille, kuinka loistavan löydön olin tehnyt. Jos telineessä olisi ollut toiset saman kokoiset, olisin ostanut nekin vaihtoliiveiksi kun toiset ovat pesussa. Mutta kuitenkin, nämä yhdetkin olivat ihan lottovoitto. En olisi koskaan kuvitellut löytäväni niitä noin helpolla. Liivionneni on selvästi kääntynyt. Tai sitten liivikeijulla oli hetkellinen mielenhäiriö.

Kylmiltään vaan

Yritin varata eilen aikaa synnytyosaston tutustumiskäyntiin. Ensimmäinen vapaa aika on 15.3., mikä menee epäilemättä liian myöhäiseksi. Ei se minua oikeastaan haittaa, sillä ei kukaan ole varmasti synnyttämään mennessään jäänyt vailla ohjausta. Pääasia, että tiedämme mistä ovesta pitää mennä sisälle. Puhelimessa oleva nainen kyllä sanoi, että voin soitella päivittäin ja kysellä peruutuspaikkoja, mutta epäilen ryhtyväni siihen. Eihän näitä tutustumisia ole edes joka paikassa mahdollista tehdä, joten en usko, että kärsimme suurta vahinkoa. Ja oikeastaan hyvä näin, koska siellä kierrellessä saattaisi alkaa jännittää ihan turhaan. :)

Massu viikolla 37

Viikkoja tasan 37.

Pöksy meinasi eilen tulla ulos vatsani oikealta puolelta, aika hurjaa menoa. Otin kiinni sen kantapäästä, aika hassua! Miten tuolla mahassa voikaan olla ihan oikea ihmistaimi? Nyt vauvalla on ollut selkeästi sellaisia kolmen päivän jaksoja aktiivisena ja vähän rauhallisempana. Vaikka Pöksy on ollut viime aikoina joka tarkastuksella asianmukaisesti raivotarjonnassa, sillä tuntuu yhä olevan välillä kova hinku pyrkiä poikkitilaan. Ja nyt se tuntuu jo aika ahtaalta, jos vauva yrittää muuttaa asentoaan niin radikaalisti. Onneksi se on kuitenkin joka kerta luopunut ajatuksesta ja palannut takaisin ruotuun.

Enää ei mene pitkä aika siihen, että tapaamme ensimmäisen kerran kasvotusten ja että tyttö pääsee näkemään, minkälaiseen kotiin sitä oikein pääseekään.

Iltasatu

Kertokaa vauvallenne iltasatuja ja laulakaa hänelle jo silloin kun hän on vielä vatsassa, kehotetaan. No, etenkin tuleva isi höpöttelee aika-ajoin Pöksylle suu vatsassani kiinni. Pari päivää sitten tyttäremme sai kuulla yksityiskohtaisesti, miten äiti pyysi isiä ostamaan "pissatikkuja" ja mökillä ollessamme tein testejä sitten lopulta kolme, jotta etenkin minä uskoin sen olevan totta. Ja miten sitten hymyilimme kuin Hangon keksit. Onhan lapsen toki hyvä kuulla nämä asiat jo tässä vaiheessa.

Perhevalmennus 1/2

Sitten oli se perhevalmennus. Minua on aina huvittanut jos samassa tilassa on paljon raskaana olevia. Ja nyt oli, varsinaiset isomahojen kokoontumisajot! Ryhmä oli aika suuri, arviolta 30 henkilöä. Saimme mieheni kanssa hyvät paikat sohvalta, jossa saattoi ottaa rennosti.

"Aluksi voisimme ottaa kierroksen, eli kertokaa ketä olette, millä viikolla ja mihin olette menossa synnyttämään." Koska istuin lähimpänä tätiä, sain aloittaa. "Hei vaan. Olen Xxxx Xxxxxxxxxx ja tässä mieheni Xxxxx. Olen huomenna viikolla 37 ja menen Naistenklinikalle." Kävi ilmi, että olin erään toisen naisen kanssa odotuksessa pisimmällä (Hän viikolla 38). Yleisimmin sitten mentiin siinä 28-34 viikon tietämissä. Yllätyin kahdesta asiasta: ryhmän keski-ikä oli aika korkea ja että suurella osalla heistä oli jo aivan valtavat vatsat. Tunsin omani melkein minikokoiseksi, vaikkei sekään ihan pienimmästä päästä ole kun kerran yläkäyrillä huidellaan. Mutta kuten sanottu, hyvin yksilöllistähän se on. Erityisesti naisista pari vaikutti rennolta ja huomoristiselta, mitä siitä nyt parista repliikistä sai käsityksen.

Arviolta hieman alle kuusikymppinen neuvolan täti oli mukava ja puhui ihanan rauhallisesti. Miestäni alkoi ramaista siinä sohvan pehmeässä syleilyssä. Täti heitteli välillä kysymyksiä: miten olette kokeneet odotusajan? Onko kenelläkään ollut jo supistelua? Oletteko huomanneet, että mielialassa on ollut vaihteluita? Entä te miehet, oletteko huomanneet kumppaneissanne muutoksia, herkkyyttä tms. "Ei mitenkään erityisesti. Mutta on se ollut paljon leppoisampi." sanoi mieheni ja sai osan hörähtämään.

Aluksi minua alkoi hieman turhauttaa, koska täti alkoi käydä läpi parisuhteeseen liittyviä asioita, jotka kuulostavat omiin korviini aika alkeellisilta. "Näistä asioista on tosi hyvä puhua siellä kotona." Hyvähän siitä on tietenkin sanoa, koska tosiasiashan on, että osa pareista ei pahemmin puhu tai sitten nämä asiat ovat uusia tuoreille pareille. Tunsin vastustamatonta halua poistua paikalta, mutta tädin juttuja oli silti mukava kuunnella. Puolitoistatuntisen aikana ei oikeastaan tullut mitään uutta tietoa, mutta tulin silti koko ajan paremmalle mielelle, mitä pidemmälle sessiossa päästiin. Uskon, että perhevalmennus on loistava asia etenkin miehille, jotka eivät luonnollisestikaan pääse odotukseen sisälle kuten äidit.

Mieheni piti minua kädestä, sipaisi välillä hartiaani ja osoitti pienillä eleillä olevansa siinä minun kanssani. Näin teki moni muukin mies. He silittelivät puolisoidensa selkiä ja katsoivat heitä hymyillen. Ihanaa, rakastan tuollaisia pieniä tunteiden osoituksia, enkä voi muuta kuin hymyillä kun näen onnellisia pariskuntia. Osa hyvin nuorista miehistä taas yrittivät olla mahdollisimman cooleja istuen tuolissa kuin maailman omistajat. Yksi nuori odottaja näytti hieman alakuloiselta, sillä miehensä oli matkoilla.

Lopuksi katsoimme lyhyehkön synnytysdokumentin, joka oli kuin suoraan oppikirjasta: nainen oli hillitty, kesti kivut hyvin ja synnytys eteni ja sujui kaikin puolin muutenkin aivan täydellisesti. Kaiken lisäksi synnytys tapahtui Haikaranpesässä, mikä on epäilemättä monen unelma. Kuitenkin video oli liikuttava ja eräs nainen (toinen niistä rennon oloisista) sanoikin lopuksi että alkoi itkettää. Huomasin, että eräässä vaiheessa miestänikin alkoi.

Kaiken kaikkiaan ihan positiivinen kokemus, vaikka henkilökohtaisesti en juuri saanut uutta tietoa. Kertaus on kuitenkin opintojen äiti ja oli oikein mukava nähdä oman seudun muita odottajia. Siispä menen ihan mielelläni toiseenkin, parin viikon päästä pidettävään perhevalmennussessioon. Nyt se aika synnytysosaston tutustumiskierrokselle pitäisi vielä varata..

Ultrassa

Pääsimmehän me sitten vihdoin sinne kasvukontrolliultraan. Pääsimme sisään jopa hieman etuajassa. Huoneessa oli sama hoitaja, joka aamulla jutteli kanssamme. Pahoittelin nolona, että olin varmaan katsonut jostain toisesta paperista ajan ja sekoittanut sen sitten.

Sitten alettiin tutkia Pöksyä. Lääkärinä oli todella kaunis, noin 35-vuotias oletettavasti venäläistaustainen nainen, joka puhui Suomea niin sujuvasti, että on varmaan asunut täällä melko kauan. Ensin katsottiin kohdunkaulan tilanne. Se on nyt 2cm, eli oikein hyvällä mallillaan. Lääkäri ultrasi kaikessa hiljaisuudessa, eikä hiiskunut mitään. Vauva on jo niin iso, ettei tavallinen pulliainen ota enää oikein mistään muusta selvää kuin pään ympärystä ja reisiluuta mitattaessa. Nainen tutki rakenteita hyvin tarkkaan ja lopulta he katsoivat kätilön kanssa yhdessä, että "ihan kuin tuolla kaksi suonta näkyisi." Tunsin itseni petturiksi, koska tiesin sen jo etukäteen. Olimme kuitenkin päättäneet mieheni kanssa, ettemme sano 3D-käynnistä mitään. Olin hyvin iloinen, että tässäkin tutkimuksessa päädyttiin samaan lopputulokseen kuin yksityiskäynnillä. Lääkäri ja kätilö tutkivat ja tutkivat ja vertailivat näkemäänsä rakenneultrassa otettuihin kuviin. Lopulta meille kerrottiin, että "kaikki näyttää olevan ok ja napanuora vaikuttaakin ihan normaalilta, mutta 100%:sti sitä ei kuitenkaan voi luvata kun kerran rakenneultrassa oltiin havaittu vain yksi valtimo." He eivät voineet luvata asiaa sataprosenttisesti siksikään, että näitä tutkimuksia on aika vaikea tehdä näin pitkälle edenneessä raskaudessa, sillä lapsella on vähemmän tilaa ja näin ollen kuvaa on vaikea saada useammasta kulmasta. Mutta tässä kuitenkin saatiin ilmeisesti näkyviin heidän mielestään tarpeeksi, vaikka Pöksy kyllä heilutti pyllyään hyvin ahkerasti ja meni jossain vaiheessa vielä huonompaan asentoon tutkimusta ajatellen. Kaiken lisäksi tytön pissaamista odotettiin, koska rakko näytti olevan ihan täynnä. Se olis ilmeisesti helpottanut tutkimusta hiukan. Odottelusta huolimatta pissaamista ei tapahtunut. Yhteistyöhaluttomuus on aika yllättävää rakkaalta tyttäreltämme. NOT!

Tämän hetkiseksi painoarvioksi laskettiin 2850g ja syntymäpainoksi arveltiin noin 3500g. Aika standardimitoissa siis mennään.

Lähdimme vastaanotolta hyvillä mielin. Oli mukava käydä näyttäytymässä, vaikka tiesimmekin jo etukäteen napanuoran olevan kunnossa. No hittolainen, tietenkin otamme kaikki ylimääräisetkin tutkimuskäynnit kernaasti vastaan.

Siis mihin aikaan?

Napa taitaa pysyä koverana loppuun saakka.

Meillä on tänään ylimääräinen ultra-aika sitä napanuorajuttua varten. Vaikka kävimme yksityisellä 3D:ssä jossa iloisesti selvisi että valtimoita onkin kaksi, halusimme silti säilyttää myös tämän ajan. Vähän kyllä alkoi mietityttää onko se törkeää resurssien tuhlausta, mutta neuvolan täti sano että "ei missään nimessä ole, tietenkin menette!" Onhan se tietenkin ylimääräinen tilaisuus nähdä Pöksy.

No aamulla menimme sitten polille. Puolisen tuntia odoteltuamme naishoitaja tuli sitten kysymään hieman hämillään, onko meillä muitakin aikoja kun heillä on tiedossa vain lääkäriaika klo 14.30. Olin aivan äimänä, sillä olin täysin varma että aika piti olla klo 8. No eipä ollut. Ei muuta kuin kotiin odottamaan iltapäivää. Kotona katsoin lappua ja oikea aika oli kuin olikin klo 14.30. Että nolottaa. Tässä taas loistava esimerkki siitä, että pääni on aivan pehmeä. En kertakaikkiaan käsitä, mistä olin tuon aamuajan repinyt. No, sattuuhan noita (mutta ei minulle!!) Perfektionistin luonteella on kyllä aika vaikea hyväksyä itseltään tällaisia tyhmiä huolimattomuusvirheitä.

Kuten sanottu, uusi yritys hetken päästä. Sitten pääsemme näkemään pikku tyttömme!

Ja illalla on ensimmäinen perhevalmennus. Saa nähdä, minkälaista siellä on. Siitä raporttia myöhemmin.

Lisää äitislangia

Olen pistänyt merkille niiden aikaisemmin mainitsemieni lyhennesanojen (pinnis, suppari, eppari, äippä, ..) lisäksi, että nuorten äitien uusi ilmiö on väännellä sanoja tähän tapaan: vauvailu, kestovaippailu, vaunuilu, pottailu, vessailu, vuoteilu, tutteilu, kahveiLU, ryhmäiLY, parisuhteiLU, jne. Kaikkeen mihin pystyy, täytyy liittää tuo lu, ly -loppu. Ensin minua ainoastaan ärsytti koko ilmiö aivan suunnattomasti (no kyllä se ärsyttää edelleen), mutta sitten aloin äitini ja sikoni kanssa repiä siitä huumoria ja aloimme vääntää ihan hattuillaksemme samaa kieltä. "Kyllä huomaa että on ruisleipäilty kun hemoglobiini on noussut" sanoin äidilleni eilen. Äiti siihen: "Hienoa! Busseile sinä nyt kotiin ja kauppaile ruokaa." :D En voi sille mitään, että karvani nouseva pystyyn kaikesta tuommoisesta, ellei kyse ole puhtaasta huumorista. Tämä päätehän kyllä on vakiintunut miljooniin eri sanoihin, kuten vaikkapa ruokailu, mökkeily, laskettelu, pulkkailu jne. Ne eivät ole ollenkaan luonnottomia, koska ne ilmaukset ovat olleet iät ja ajat olemassa. Mutta nämä uudet väkisin väännetyt.. Aaarrgh! En tiedä mikä minua niissä niin ärsyttää. Olen yleensäkin ollut perinteisen kielenkäytön kannalla.

Kylläpä tekisi mieleni mennä saunailemaan, mutta tänä viikonloppuna se ei onnistu. Harmillista. Täytyy sitten vaan tyytyä suihkuilemaan ja siitä heittäytyä sohvailemaan. (En hattuile, mutta kuitenkin. Hihi! :)

Neuvolassa ja isolla kirkolla

Tänään oli taas neuvola. Painoni on palannut normaaliuomilleen, eli viiden kilon tietämissä mennään. Ehkä se viime viikkoinen oli jokin kehoni hetkellinen mielenhäiriö. Tai sitten se johtui puhtaasti vaan siitä, että vaaka oli eri. No joka tapauksessa, kaikki on hyvin. Verenpaine loistava, pissa puhdas ja hemoglobiini on noussut melkein kymmenellä! Nyt se oli 138 kun viime mittauksessa 129. Huomaa, että olen viime aikoina himoinnut ruisleipää oikein erityisesti. Hienoa, ettei minun ole tarvinnut syödä lisärautaa ollenkaan koko odotusaikana.

Lueskelin syksyn blogipäivityksiäni, joissa toivoin vatsan kasvavan. Hih! No nyt on. Moni sanoi silloin että "sinä ehdit vielä kyllästyäkin siihen", mutta niin ei ole ainakaan vielä käynyt. Ja tosiaan, viimeisiä viedään. Jos ehdin kyllästyä vatsaani, sitä ei sitten enää kauaa kestä.

Pöksyllä on ollut eilisestä asti lepovaihe päällä. No vähemmästäkin, koska ennen sitä tytöllä oli useita päiviä kestävät pirskeet. Vähän minua hermostutti sen hiljaiselo, mutta sydänäänet olivat kuitenkin jälleen tasaiset ja hyvät (138).

Tänään sain myös ohjeistusta imetykseen. Se tulee olemaan varsinainen taiteenlaji. Ei ole helppoa saada vauvaa imemään ja joskus siitä tuleekin kunnon taistelua. Toisilla se taas alkaa sujua heti. Täti kyseli kantaani imetykseen ja sanoin, että aion imettää, jos minulta vaan maitoa tulee ja yhteistyö Pöksyn kanssa sujuu. Mutta jos tilanne on mahdoton ja joudun luopumaan ajatuksesta, en ala siitä itseäni ruoskimaan. Toiset, nuoret äidit sanovat raa-asti, että nainen on huono äiti jos ei imetä. No just juu, sehän on noin yksinkertaista. Ihmetyttää muutenkin naiset, jotka päästelevät suustaan tommoisia asioita. Ja miksi ylipäätään naiset (etenkin tuntemattomat) eivät pidä toistensa puolia, vaan raatelevat toisiaan? Joskus inhoan akkalaumoja juuri tuon takia. Itse en ainakaan aio ottaa mitään tunnontuskia, jos imetys ei onnistu. Se ei ole mikään hyvän äitiyden mittari. Tottakai olen todella iloinen, jos kaikki menee kuten pitääkin. Se helpottaa montaa asiaa.

Neuvolan jälkee päätin suunnata ihmisten ilmoille parin kotipäivän jälkeen. Kaupunkiin päästyäni soittelin miehelleni töihin. Päätimme käydä yhdessä aamupäiväkahvilla (tai minä join omenamehua), jonka jälkeen kävin eräässä kirjakaupassa. Käväisinpä matkan varrella työpaikallanikin ja näin monta ystävää matkalla. Seilasin ympäri kaupunkia raikkaassa ilmassa ja havaitsin, että liikkumisen helppous on muuttunut viikon aikana aika paljon. Nyt lantioliitokset alkavat olla jo niin löysät, että lonkkia ja nivusia alkoi särkeä melkein heti. Konkotin viimeisillä voimillani bussiin muutaman tunnin käyskentelyn jälkeen. Tämä ilta siis tulee olemaan aika herkullista aina kun nousen tuolista: viime aikoina tosiaan on ollut niin, että kun on kävellyt paljon ja pysähtyy sitten, koko lantion seutu menee aivan juntturaan. Nyt se särky alkoi kuitenkin aikaisemmin. Olo tokenee siitä yleensä seuraavaksi aamuksi. Toivottavasti tälläkin kertaa.

Alkuraskaudessa muutaman kerran esiin tulleet hormonaaliset säryt nimittäin mietityttivät: olin varma, että ne pahenevat raskauden loppuvaiheessa. Niin ei ole kuitenkaan, ihme kyllä, vielä käynyt, mikä tietenkin helpottaa liikkumista.

Sain tänään ilouutisen ystäväni raskaudesta! Olen aivan hössissäni, sillä pääsen jakamaan ajatuksia ja juttuja myös hänen kanssaan. Olen tosi onnellinen hänen puolestaan.

36+

Tänään on odotusta takana tasan 36 viikkoa. Eli nelisen viikkoa standardiajan täyttymiseen. Siis käytännössä 2-6 viikkoa siihen kun Pöksy syntyy. Hui! Toisaalta jakaantumista odottaa jo kamalasti, mutta toisaalta tulee olo, että ei vielä: odotusaika on ollut niin mukavaa, että aika tuntuu valuvan käsistä. Sitä on tuntenut olonsa niin erityiseksi. Olen saanut hyvää kohtelua joka puolella.

Pöksyn liikkeet ovat voimistuneet, mutta potkut vähentyneet. Tosin Pöksy on aina ollut kovempi möyrimään kuin potkimaan. Nyt kun tilaa ei enää paljon ole, liikkeet ovat lähinnä työntelyä ja venyttelyä. Eilen illalla oli meneillään kunnon bileet ja mieheni tunsi ensimmäisen kerran jalan liikkeet noin voimakkaina: jalka tuntui välillä tulevan melkein ulos vatsan sivusta. Makasimme sängyssä ja seurailimme vauvan liikkeitä. Sellainen tilanne pistää aina vähän mietityttämään, miten jännittävää tämä kaikki on.

Olen saanut inhottavan nuhan, mutta onneksi vielä ei ole tullut sen kummempaa. Toivottavasti ei tulekaan, sillä en haluaisi nyt maata sängyn pohjalla kuumeessa. Kuka nyt haluaisi?

Coca Cola -himo

Namnamm.

Minut on vallannut käsittämätön Cola-himo. Pidän limsasta muutenkin ja olenkin ostanut viikonloppuisin "perjantaipuollon" niin kauan kuin jaksan muistaa. En juuri koskaan juo limsaa arkena. Yleensä juon jotakin keltaista laatua, mutta nyt on tullut mahtava himo Colaan. Nam! Ei kai tuossa nyt mitään pahaa ole, koska minulla ei paljon muita paheita ole. Enkä ole muutenkaan mikään sokerihiiri ja Colassa oleva kofeiini saa ajaa sen asian, etten juo kahvia. Eräästä keskustelusta luin, että toisilla odottajilla on ollut samanlaisia "oireita". En siis ole yksin, hahaa!

Neuvolaa ja lääkäriä

Maisemaa Heinolan mökkireissulta loppiaisena 2010.

Ensimmäiseen äitiyslomaviikkooni mahtui myös neuvolalääkärin käynti. Kävin ensin normaalissa neuvolatädin tarkastuksessa. Tällä kertaa oma terkkarini ei voinut ottaa vastaan, vaan tapasin nuoren ja ystävällisen hoitajan kupeessansa olevan opiskelijan kera. Näytteet olivat taas hyvät ja verenpaineeni pysyy edelleen aika alhaalla, mutta ei onneksi liian. Painoni oli taas laskenut ja nyt minulta kyseltiinkin, syönkö normaalisti. Vakuutin syöväni ja ihmettelin, miten paino voi laskea. Vauva kuitenkin kasvaa aivan tasaisesti ja minä syön hyvin, joten syytä huoleen ei ole. Kun viimeksi painoni oli lisääntynyt alkumittauksesta noin viisi kiloa, nyt se oli taas kolmessa. No, enpä voi ainakaan sanoa saaneeni liikaa kiloja odotusaikana!

Lääkärini oli niin huiman nuori nainen urheiluhousuissaan, että vähän alkoi hymyilyttää. En epäillyt hänen ammattitaitoaan, mutta hyvin nuoret lääkärit saavat oloni aina vähän omituiseksi. Hän kuitenkin vaikutti osaavalta ja varmalta. Kohdunkaulani on edelleen kiinteä ja täysin kiinni. Sf-mitta oli kasvanut tasaisesti ja Pöksy tuntui olevan hyvässä asennossa, pää alaspäin. Syke tasainen ja hyvä (140).

Hyvistä uutisista ja päivän tulevista mukavista ohjelmanumeroista (kampaaja, ystävän tapaaminen ja äidin kyläily) mieli korkealla lähdin kohti bussipysäkkiä ripein askelin vetäen samalla pipoa päähäni vaakatasossa tulevassa lumipyryssä. Heitin todella lahjakkaat lipat. Taivaalta tuntui tulevan neulasia suoraan silmiini, joten näkökenttä oli mitä oli ja lumen alla vaani varsin ystävällismielinen jää. Lensin ikävästi suoraan kyljelleni ja vatsakin kosketti maata. Salamana ylös ja hetken kuulostelu, mihin sattui. Vatsa ei tuntunut ottavan vakavaa kontaktia maan kanssa, toisin kuin oikean käden sormet. Kiukkuisena lähdin jatkamaan matkaa ja bussissa puhdistin haavat aina mukanani olevalla "survivalbagin" antimilla. Tarvikkeiksi saivat kelvata puhdistuspyyhkeet ja käsidesi. Onneksi osuman otti vain käteni, eikä Pöksy. Inhottavaa kun koko ajan kävelen varovasti, mutta kerran kun unohdan köpöttelyn, heti joku kampittaa. No, haavat paranivat ihan hyvin, mutta keskisormen nivel on vielä kipeä.

Äitiyslomalla

Massu viikolla 34+5.

Äitiyslomani alkoi tasan viikolla 35. Ohessa kuva mahastani muutama päivä aikaisemmin. Halusin ottaa kuvan sama pusero päälläni kuin viimeksi.

Ensimmäinen äitiyslomaviikkoni meni aika hujauksessa: ehdin olla kunnolla kotona oikeastaan vain kahtena päivänä. Ohjelmaan mahtui kaikenlaista aina kampaajasta (nyt on aika pirtsakka kihara) äidin vierailuun ja siskolla kyläilyyn. Oikeastaan ihan hyvä, ettei ensimmäinen viikko ollut liian rauhallinen, sillä vilkkaan työn jälkeen liian nopea pysähtyminen tulee aina vähän shokkina, vaikka sitä odottaakin hyvin paljon. Niinhän se on mille tahansa lomalle lähtiessä: ensimmäinen viikko menee totutellessa ja tajutessa, että nyt ei ole enää kiire. Sitten vasta pääsee kunnolla nauttimaan vapaudesta. Nytkin, ensimmäisen viikon jälkeen on paljon helpompi suhtautua kotipäiviin niin, että voin ihan oikeasti oleilla hyvällä omalla tunnolla rauhallisesti ilman tunnetta, että pitäisi tehdä koko ajan jotain. Toki pientä puuhastelua on mukava tehdä, mutta on myös ihana heittäytyvä sohvalle ja lueskella lehtiä ja kirjoja tai surffata netissä ilman ajatusta, että "nyt pitäisi kyllä tehdä sitä ja tota". Aloin eilen siivota kotia ja olin vihainen itselleni, koska tunsin oloni yht äkkiä väsyneeksi. Sitten muistin, että niin, enhän minä voikaan enää tehdä asioita samalla tahdilla kuin ennen. En minä olekaan millään tavallisella talvilomalla, vaan odotan lapseni syntymistä. On siis ihan luonnollista ettei pysty tekemään kaikkea samalla volyymilla. Tämä asia on välillä vaikea muistaa, sillä odotusaikani on ollut niin vaivatonta ja fyysisesti helppoa. Nyt vasta kun pitäisi tottua siihen, että olen viimeisilläni ja vastaan tulee joitain pieniä rajoitteita, en millään välillä tahdo tajuta sitä. Ihmettelen, miksi minun ei anneta välillä tehdä jotakin kanto- nosto- tai kiipeämishommaa. Sitten muistan. Onko se sama vanhuksillakin, jotka unohtavat (tai eivät myönnä), etteivät pysty tekemään joitain asioita kuten ennen?

Muuten on ollut edelleen loistava olo. En voi siis sanoa, että "haluan jo eroon tästä mahasta ja tästä olosta", kuten usein tässä vaiheessa saattaa jo tuntua. Huomaan kylläkin, että jos olen kävellyt koko päivän, illalla paikalleen asettumisen jälkeen selkä ja nivuset jumahtavat joksikin aikaa, kunnes palaavat taas ennalleen käytännössä seuraavana aamuna. Siinä taas toistaiseksi kaikki isommat vaivat, joita minulla on ollut. Vatsa alkaa olla vasta nyt tiellä joissain asioissa: sukkahousujen pukeminen ei ole enää kamalan nopeaa hommaa. Lisäksi kyyristely ei ole enää maailman mukavimman tuntuista, vaikka sujuvasti alas ja ylös pääsenkin.

Yölliset vessakäynnit ovat myös tihentyneet. Käyn parhaimmillaan pari kertaa pissalla ja vielä heti aikaisin aamulla. Janottaa usein. Ruokaa ei todellakaan enää mahdu kuin pienempiä annoksia, mikä on tietenkin hyvä asia. Ei tule ainakaan syötyä liikaa (vaikka jokaisen aterian jälkeen siltä tuntuukin).

Sisätautilääkärillä

Viimeisestä kirjoituksestani onkin aikaa, joten pitänee kirjoittaa lyhyemmissä pätkissä, jotta yhdestä tekstistä ei tule liian pitkä (ja tylsä).

Viimeinen työpäiväni (25.1.) oli täynnä kaikenlaista ohjelmaa. Menin heti aamusta sisätautilääkärin kontrollikäynnille. Tiesin jo sinne mennessä, ettei siellä tapahdu mitään erikoista, sillä en ollut käynyt missään kokeissakaan ennen sitä. Niinpä samainen herrasmies jutteli kanssani (tällä kertaa hänellä oli siniset Crocsit mintun vihreiden sijaan) ja ilmaisi, että minun olisi kyllä pitänyt käydä antamassa verinäyte ja EKG, mutta kätilöt olivat unohtaneet mainita asiasta minulle ja laittaa lähetteen labraan. "Ei ole ensimmäinen kerta" hän totesi kuivakasti ja minä tuijotin hänen kaulassaan roikkuvaa mieskunto.fi -avainnauhaa.

Lastenklinikalta tilatut paperit olivat kyllä tulleet ja siellä oli yksi viite, jonka mukaan sydänvikani olisi synnynnäinen. Tosin asialla ei ole nyt mitään merkitystä, lääkärin mielestä oli vain mielenkiintoista selvittää taustat. Samalla kun hän kirjoitteli asioita koneelle, katseeni vaelteli vastaanottohuoneessa. Hyllyt pursuvivat erilaisia raskauteen liittyviä niteitä: Raskaus ja lääkkeet, Raskaus ja huumausaineet, Raskauskomplikaatiot jne. Pöydällä oli iso kasa klemmareita matalassa Aalto-maljakossa.

Lääkäri kyseli, oliko viimeisessä tahdistinkontrollissa puhuttu mitään synnytyksestä ja vastasin ei. Sanoin, että tilani ei ollut joulukuussa jäänyt siellä kyllä epäselväksi, joten olisi siellä varmasti jotain mainittu jos olisi tarvis. Kyselin kuitenkin vielä varmuuden vuoksi, aiheuttiko tapaukseni jotain erityistä synnytyksen aikana. Mies vastasi, että ei muuta kuin että minut saatetaan vauvan lisäksi kytkeä sydänfilmiin ja lisäksi anestesialääkäriä "varoitetaan" minusta jo etukäteen, jos tilanne vaatii sektiota: nukutuslääkärin on oltava tietoinen tahdistimestani. Lisäksi tilanteesta varoitetaan myös kardiologia, mikäli tahdistimeni täytyy syystä tai toisesta kytkeä mahdollisen sektion aikana pois päältä ja säätää uudelleen. Ei siis muuta. Lähemme siis siitä olettamuksesta, että synnytän täysin normaalisti.

Vastaanoton jälkeen lääkäri pyysi minua vielä käymään kätilön luona. Hän oli samainen naishenkilö, joka teki Pöksyn nt-ultran raskauden alussa. Hänellä oli seuranaan kätilöopiskelija, joka kirjaili tietojani ylös. Sain lähetteen labraan, jossa otettaisiin verinäytteet ja EKG tulevaa synnytystä varten.

Sitten töihin tekemään vielä viimeiset perehdytykset ja ostamaan pullaa iltapäiväkahveja varten. Ihmiset olivat ihania toivottaessaa minulle hyvää äitiyslomaa. Sain pari pientä lahjaakin, mikä oli liikuttavaa. Viimeisen päiväni piti olla kiireetön ja lyhyempi, mutta toisin kävi: lähdin ovista ulos vasta klo 19 aikoihin, mutta erittäin tyytyväisenä. Olin saanut kaiken hoidettua loppuun asti ja siivottua työpisteeni sijaistani varten.

Nyt se sitten alkaa!

Esimmäinen äitiyslomapäiväni oli täynnä ohjelmaa. Liihotin ympäri kaupunkia, joten Pöksy sai ainakin liikuntaa ja raikasta ulkoilmaa (-20c°). Hoidin asioita ja kävin ystäväni uudella työhuoneella. Kaiken kaikkiaan mukava ensimmäinen äitiyslomapäivä.