Mannan kanssa on kiva mennä talomme takapihalle leikkimään. Ensin hän keskittyy hiekkalaatikkoon, keinumiseen ja leikkimökin ikkunasta kurkisteluun. Sitten hän muistaa, että ainiin, kahdessa alimmassa kerroksessa olevassa asunnossahan on koiria! Toisessa asunnossa koirat tulevat välillä ikkunaan haukkumaan ja toisen ikkunassa on sellainen koiran kuva, joita jotkut laittavat auton ikkunoihin tai portin pieliin. Pelkkä pieni kuvakin riittää Mannalle. Viereisen talon alakerran päätykämpässä on taas lapsia aristeleva kissa ("haua!"), joka ulkoilee usein valjaissa takapihalla.
"Haua!" Alkaa Manna hihkua ja lähtee kohti jotain näistä kolmesta kohteesta. Pohjakerrosten asunnoilla on rivitalomaiset takapihat, joten Manna voisi talsia niihin helposti. Kun Manna siis on muistanut nämä ihanat olennot, alkaa hän itsepintaisesti edetä näitä pihoja kohti minun parhaani mukaan estellessä. Kun saan hänet takaisin hiekkalaatikolle, keinuun tai viereiseen metsään tutkimusretkelle, kuuluu sekunnin päästä taas "haua!" ja hän lähtee juoksemaan noita pihoja kohti sormi menosuuntaan osoittaen. Huoh.
Takapihalle on niin helppo mennä kun ei tarvitse kun heittää vaatteet päälle ja kävellä sinne ja sisälle pääsee yhtä nopeasti ruoka-ajan koittaessa. Mutta useimmiten helpompi ratkaisu on kuitenkin mennä johonkin muuhun puistoon, jossa on aidat ja paljon mielenkiintoisia leikkivälineitä. Ja siellä saa mennä joka paikkaan.
maanantai 16. toukokuuta 2011
Äiti, sun nappi on auki
Kummitädin antama Tommy-pupu odottelee tässä vielä syntymätöntä Mannaa. Nyt tyttö osoittelee sitä ja sanoo "pupu" tai "Puuuu".
Manna on joinain päivinä erityisen hanakka toistelemaan kaikkea, toisina päivinä taas ei. Perjantaina hän sanoi perässäni kurkku ("kukku"). Lisäksi hän on alkanut nyt sanoa sanaa pupu (joko "pupu" tai "puuuu"). Hän sanoi sen joskus aikaisemminkin, mutta ei alkanut käyttää sanaa sen kummemmin. Aika uusi sana on myöskin kengät ("kennnga"). Mummilassa hän oppi sanan kiikkaa kun keinutaan. Mannan ollessa tänään päiväruoan jälkeen potalla annoin vieressä kannustusääniä "anna vaan pissan tulla, psss, psssssss." Hän vastasi minulle hymyssä suin "sssss, sssss, sssss" ja yritti laittaa haarojen välistä kättä juuri tulleeseen pissaan.
Manna havainnoi asioita aina vaan tarkemmin. Tänä aamuna mekkoni pari nappia oli auennut ja Manna huudahti parvekkeelta ja osoitti rinnustani.
Pukeutuminen on tärkeä ja hauska juttu. Kengät ovat kiinnostaneet pitkän aikaa ja niiden jalkaan laittaminen on huippuhauskaa. Manna myöskin rakastaa laukkuja ja kasseja. Hän kantelee sellaista mielellään ympäriinsä ja asun täydentämiseksi syöksyy hakemaan kaulaansa rintaliivini vaatehuoneen alahyllyltä tai korihatun olkkarista. Tai molemmat. Sitten mennään hienona ympäri kotia.
Meillä tehtiin parin viikon aikana uusi lattia ja Manna oli tapansa mukaan innokas apulainen. Kaikki, mitä mieheni remontissa teki, Manna halusi tehdä perässä: ruuvata ruuveja, leikata laminaattia, lakaista, imuroida, laittaa jalkalistoja... Ja jos hän ei näitä tehnyt, hän nuohosi muuten vaan kyljessä. Remontoiminen oli hänen mielestä niin hauskaa, että eräänä iltana Manna sai kunnon raivarin kun piti mennä nukkumaan kesken puuhien. Mannahan on aina mennyt nukkumaan riemusta kiljuen, mutta nyt me olimme pahiksia kun remppareiskalta evättiin työnteko.
Pyykkikoneen täyttö ja tyhjennys ovat edelleen kestosuosikkeja. Olen hädintuskin saanut avattua pysähtyneen pesukoneen kun pieni pallero on jo vetänyt puolet märistä pyykeistä ulos. Sama juttu likaisten pyykkien kanssa: hän haluaa latoa niitä rumpuun, mutta samalla sitten poistaa ne. Joskus myös märät pyykit pitäisi laittaa heti takaisin pesukoneeseen. Pyykin kuivumaan laittaminen on joskus vähemmän tehokasta kun Manna vetää ripustetut vaatekappaleet sitämukaa pois kun minä laitan niitä kuivumaan. Tämän Manna aloitti jo silloin kun oppi seisomaan tuen kanssa. On tärkeää antaa lapsen osallistua askareisiin, jotta hän tekee niitä mielellään myöhemminkin. Siitä oli Hesarissakin hyvä juttu, jonka voit lukea tästä.
Minulla on tässä kasvun paikka, sillä haluaisin perfektionistina tehdä kaiken itse, koska silloin tulee mielestäni paras lopputulos. Minua ärsyttää, jos joku asia on toteutettu vain vähän sinne päin. Minun on täytynyt totutella siihen, että lapsen kanssa puuhastellessa jonkun asian tekeminen kestää nyt kauemmin ja löysätä pipoani lopputuloksen suhteen. Sellaisina päivinä kun itsellä ei olisi yhtään humoristinen tai pitkäpinnainen olo ja haluaisi vaan tehdä kotihommat pois alta, täytyy muutaman kerran laskea kymmeneen kun lapsen auttamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Sellaisina päivinä kyllä teen jotkut hommat Mannan päikkäreiden aikana, jos haluan vaan tehdä ne nopeasti. Ei sitä aina jaksa ajatella kaikkea niin rakentavasti. Pääasia, että niitä yhdessä tekemisen hetkiä kuitenkin tulee paljon, sillä toisina päivinä aikaa ja kärsivällisyyttää riittäisi taas vaikka kuinka.
tiistai 10. toukokuuta 2011
Äitienpäivä nro 2
Sunnuntaina juhlittiin meitä, äitejä. Menimme jo edellisenä iltana vanhemmilleni, jotka itse olivat kyllä vielä mökillä. Mieheni halusi kuitenkin mennä jo etukäteen, ettemme joutuisi ajamaan eestaas saman päivän aikana. Lämmitimme illalla saunan ja teimme hyvää ruokaa. Manna viihtyi edestakaisin touhottaessa ja meni illalla nukkumaan yhtä tehokkaasti kuin kotona.
Aamun hellyyttävää näkyä en unohda ikinä: mies ja lapsi olivat ovensuussa (mies lauloi). Mies kantoi isoa maitolasia ja leipälautasta ja Manna piteli tärkeänä kädessään banaania, jota ei lopulta kuitenkaan halunnut antaa minulle, vaan söi itse. Myöhemmin sain vielä miehen itse puristamaa appelsiinimehua. Nam! Onnitteluiden jälkeen makoilimme vielä hetken sängyssä yhdessä ja lapsi tapansa mukaan peuhasi siinä ympäriinsä.
Vanhempani tulivat aamupäivällä kotiin, jonka jälkeen alkoivat ruokavalmistelut. Äitienpäivää tulivat juhlimaan myös siskoni perhe, sekä isovanhempani. Äitejä siis kolmessa polvessa. Päivä oli hauska ja nauruntäyteinen.
Ennen kotiinlähtöä minua alkoi mietityttää, minkälaisena äitinä muut minua pitävät. Siitä tuli puhetta äidin ja siskon kanssa. Sisko ei olisi halunnut ryhtyä tähän keskusteluun, mutta sellaisista asioista puhuminen on taas minulle tärkeää. Toisten mielipiteillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, mutta välillä epävarmuuden puuska iskee ja nämä ajatukset valtaavat pään. Olen maalaisjärjellä eläjä, en pidä ohjekirjoista lapsenkaan kanssa toimiessa. Välillä voidaan tarkistaa joku juttu, mutta sitten taas mennään vaiston mukaan. Joskus sitä kuitenkin tulee ajatelleeksi, että mitä jos teenkin jotkut jutut ihan tyhmästi, eikä kukaan sano, ajattelee vaan vieressä että hiton dille. Äänettömyys käy joskus voimakkaaksi. Se voi tarkoittaa sitä, että kaikki on niinkuin pitääkin tai täysin päinvastaista. Toki se oma lapsi on paras ja tärkein palautteen antaja ja millään muulla ei pitäisi olla väliä, mutta silti välillä tulee mieleen näitä juttuja. Eniten (siis lapsen jälkeen) minulle tietenkin merkitsee lähimmäisteni ja ystävieni ajatukset ja palaute, tuntemattomien ei niinkään. Tiedän, että etenkin useimmille naisille ja äideille ajoittainen itsetunnon pönkitys on elintärkeää, vaikka se olisi jonkun mielestä ihan turhanpäiväistä huttua. Siitä saa energiaa uskomattoman paljon. Ei niitä kehuja toki tarvitse alkaa keksimään, vaan sanoa hyvällä hetkellä sellaista, mitä tarkoittaa. Olen vuosien varrella opetellut sanomaan kohteliaisuuksia ääneen. Se on aluksi ihmeen vaikeaa, mutta muuttuu sitten luontevammaksi. Ihmiset nimittäin sanovat liian harvoin kohteliasiuuksia toiselle, vaikka niitä ajattelevatkin. Sen huomaa jo siitä, että toiset eivät osaa ottaa niitä vastaan ollenkaan. Mutta ääneen sanomisella on ihmeellinen vaikutus. Mukava huomata se valon pilke, joka toiselle syttyy pienestäkin kehusta.
Aamun hellyyttävää näkyä en unohda ikinä: mies ja lapsi olivat ovensuussa (mies lauloi). Mies kantoi isoa maitolasia ja leipälautasta ja Manna piteli tärkeänä kädessään banaania, jota ei lopulta kuitenkaan halunnut antaa minulle, vaan söi itse. Myöhemmin sain vielä miehen itse puristamaa appelsiinimehua. Nam! Onnitteluiden jälkeen makoilimme vielä hetken sängyssä yhdessä ja lapsi tapansa mukaan peuhasi siinä ympäriinsä.
Vanhempani tulivat aamupäivällä kotiin, jonka jälkeen alkoivat ruokavalmistelut. Äitienpäivää tulivat juhlimaan myös siskoni perhe, sekä isovanhempani. Äitejä siis kolmessa polvessa. Päivä oli hauska ja nauruntäyteinen.
Ennen kotiinlähtöä minua alkoi mietityttää, minkälaisena äitinä muut minua pitävät. Siitä tuli puhetta äidin ja siskon kanssa. Sisko ei olisi halunnut ryhtyä tähän keskusteluun, mutta sellaisista asioista puhuminen on taas minulle tärkeää. Toisten mielipiteillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, mutta välillä epävarmuuden puuska iskee ja nämä ajatukset valtaavat pään. Olen maalaisjärjellä eläjä, en pidä ohjekirjoista lapsenkaan kanssa toimiessa. Välillä voidaan tarkistaa joku juttu, mutta sitten taas mennään vaiston mukaan. Joskus sitä kuitenkin tulee ajatelleeksi, että mitä jos teenkin jotkut jutut ihan tyhmästi, eikä kukaan sano, ajattelee vaan vieressä että hiton dille. Äänettömyys käy joskus voimakkaaksi. Se voi tarkoittaa sitä, että kaikki on niinkuin pitääkin tai täysin päinvastaista. Toki se oma lapsi on paras ja tärkein palautteen antaja ja millään muulla ei pitäisi olla väliä, mutta silti välillä tulee mieleen näitä juttuja. Eniten (siis lapsen jälkeen) minulle tietenkin merkitsee lähimmäisteni ja ystävieni ajatukset ja palaute, tuntemattomien ei niinkään. Tiedän, että etenkin useimmille naisille ja äideille ajoittainen itsetunnon pönkitys on elintärkeää, vaikka se olisi jonkun mielestä ihan turhanpäiväistä huttua. Siitä saa energiaa uskomattoman paljon. Ei niitä kehuja toki tarvitse alkaa keksimään, vaan sanoa hyvällä hetkellä sellaista, mitä tarkoittaa. Olen vuosien varrella opetellut sanomaan kohteliaisuuksia ääneen. Se on aluksi ihmeen vaikeaa, mutta muuttuu sitten luontevammaksi. Ihmiset nimittäin sanovat liian harvoin kohteliasiuuksia toiselle, vaikka niitä ajattelevatkin. Sen huomaa jo siitä, että toiset eivät osaa ottaa niitä vastaan ollenkaan. Mutta ääneen sanomisella on ihmeellinen vaikutus. Mukava huomata se valon pilke, joka toiselle syttyy pienestäkin kehusta.
Kuulumisia
Viimeisistä kuulumisista onkin jo aikaa. Aloitetaan vaikka vapusta. Manna oli koko viikonlopun mummilassa hoidossa. Vein hänet sinne perjantaina ja haimme yhdessä sunnuntaina. Tyttö viihtyi taas erinomaisesti ja oli ollut kiltisti. Nukkumisetkin meni aika normaalisti, eikä yöheräämisiä tainnut tulla ollenkaan. Mummi oli saanut hänet päikkäreille jopa vaunuihin (taas taikakädellään saanut ihmeitä aikaan), mikä ei ole enää kamalan helppoa, siitä kohta yksi esimerkki. Meillä oli miehen kanssa siis vappuviikonlopun perjantaina kahdenkeskeistä aikaa (kävimme syömässä ja kävelemässä kaupungilla. Ihanaa!) ja vappuaattona juhlimme ystäväpariskunnan kanssa leppoisasti kotioloissa.
Manna tuntui oppineen mummilareissulla taas vaikka mitä! Kun menimme hakemaan lasta ja hän tuli keittiössä vastaan, hän näytti kasvaneen parissa päivässä ihan kamalasti! Tällä kertaa huomasin myös, että mitä suuremmaksi lapsi kasvaa, sen kovempi ikävä häntä on. Silti kaikille teki hyvää pieni arjen irtiotto. Tämä oli muistaakseni kolmas kerta kun hän oli yökylähoidossa ja ne kaikki ovat olleet mummin ja ukin luona.
Manna auttaa iskää lattian laitossa. Tai pikemminkin piirtelee vieressä.
Tytön tempperamentti kasvaa koko ajan. Ja koska maailman ihmeet avautuvat pienen silmien eteen aina vaan laajempana, alkaa vaatiminenkin olla jo ihan toista luokkaa. Täytyy sanoa, että vaikka tämä lapsi on edelleen superhelppo, silti täytyy olla aika kieli keskellä kämmentä, eikun suuta, ollakseen johdonmukainen, ettei apinanpoikanen pääse pompottelemaan miten huvittaa. Kyllähän sitä voisi päästää itsensä helpolla ja antaa periksi kaikelle, mutta lopputuloksena on sitten kaikkea muuta kuin herttaisesti käyttäytyvä lapsi. Ja vaativuus senkuin kasvaa päivä päivältä ja meidän kielet täytyy lopulta liimata suiden keskelle, etteivät eksy poskeen. Uhmaikää odotellessa. Tai anteeksi, tahtoikä onkin tämänpäivän sana, sillä sana uhma on liian negatiivinen ilmaisu siitä vaiheesta kun lapsi etsii rajojaan. Hmm.. Taidan kuitenkin pitäytyä perinteisessä uhma-sanassa.
Nyt olemme menossa kohti vähän erilaista kesää kuin viimeksi. Muistelen hymyssä suin viime kesän puistoretkiä, jotka pitivät sisällään leppoisaa oleskelua: Mannan pitkiä päiväunia, minun lehden- ja kirjanlukuhetkiä, Mannan kääntyilyä viltillä hurjasti potkiskellen, puiden ja taivaan ihmettelyä, evästreffejä ystävien kanssa. Tänä kesänä puistoreissut ovat lievästi sanottuna erilaisia, sillä pieni viilettäjä ehtii joka paikkaan. Parasta on tietenkin suuri alue, jolla pääsee juoksemaan mielin määrin. Meillä on lähistöllä iso, upea viherpuisto, jossa on tilaa temmeltää. Siellä on myös ankkalampi. Ja leikkipuistothan ovat huippukiva juttu, jossa lapsi saa purata joka reiästä pursuavaa energiaansa.
Kun iskä tulee töistä ja tekee välillä vielä paperihommia, Manna liimautuu kylkeen saman pöydän ääreen. Töiden ajaksi laitetaan koneelta pyörimään Teletapit, joka muuttaa lapsen pieneksi patsaaksi..
Olemme saaneet tutustua myös uudenlaisiin raivokohtauksiin, joita on tullut viimeisen viikon sisällä pari kappaletta Mannan ollessa todella väsynyt. Tässä tulee se esimerkki vaunuissa nukuttamisesta: Jos minulla on asiaa vaikkapa kaupungille, lähdemme Mannan kanssa yleensä vasta hänen päiväunien jälkeen, jotta hän on mahdollisimman levännyt. Joskus on kuitenkin pakko lähteä jo aikaisemmin ja ajoitan sen sitten niin, että lähdemme päiväruoan jälkeen, jolloin Manna voi mennä päikkäreille suoraan rattaisiin. Yleensä se onnistuu ihan hyvin kun tyttö on hetken kukkunut ja noussut muutaman kerran väkisin istumaan, mutta unista ei luonnollisestikaan tule yhtä pitkät hälisevässä ympäristössä kuin tutussa kodissa. Viime perjantaina hän ei kuitenkaan nukahtanut, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen. Nousimme bussiin ja tyttö oli melkein unessa, kunnes viereemme ilmestyi rattaissa melkein saman ikäinen poika. Manna ja poika ihastuivat toisiinsa oitis, ottivat kädestä kiinni ja matkustivat toisiaan tuijotellen vaikka kuinka kauan. Hellyyttävä tilanne. Pojan äidin kanssa naureskelimme jotain suhteen nopeasta etenemisestä.
Kun pääsimme kaupunkiin, lähdin nukuttamaan Mannaa vähän hiljaisemmille kaduille ennen asioiden hoitamista. Hänpä ei sitten suostunut menemään enää edes makuuasentoon, vaan kukkui itsepintaisesti pystyssä silmät aivan ristissä. Pitkällisen kävelyn jälkeen annoin periksi. Selvä, älä sitten nuku. Enhän minä voi pakottaa toista makuuasentoon. Harmitti vietävästi, koska tiesin mitä siitä seuraisi ja nyt unet olivat erityisen tärkeät, jotta Manna jaksaisi olla kaupungilla. Meillä oli kaikenlisäksi varattu ravintolasta pöytä alkuiltaan, jolloin Mannalla oli ruoka-aika. Hurrasin jo etukäteen mielessäni, että siinä vaiheessa lapsi on varmasti muuttunut jo superpalloksi ja se tietää leppoisaa ruokailua.. No pari tuntia siinä heiluimme kaupungilla ja kävimme myös työpaikallani, jossa Manna oli onnensa kukkuloilla. Onneksi Manna on yleensä väsyneenäkin tiettyyn rajaan asti hyvällä tuulella, joten sen puoleen ei ole hätää. Hän ei vaan silloin pysy yhtään paikallaan, vaan touhottaa kahta kauheammin ja nauraa käkätää melkein hysteerisesti. Kun lähdimme ulos, tyttö simahti viimeinkin, neljä tuntia aikataulusta myöhässä. Hän nukkuikin kuin tukki ja ajattelin että nyt tulee hyvät unet. Ja paskat. Mies oli tässä vaiheessa jo liittynyt seuraan kun Manna heräsi säpsähtäen urheilukaupassa. En tiedä mikä tytön herätti, sillä ympäristö oli aivan rauhallinen. Syynä olivat varmasti nukkumattomuus ja vilkkaan päivän yhdistelmä. Aluksi Manna oli vähän itkuinen, kunnes rauhoittui. Ja muuttui taas itkuiseksi. Sitten hän heittäytyi maahan vatsalleen ja sai kuuluisan itkupotkuraivarin. Mies meni maksamaan ostoksia ja minä lähdin hystreerisesti huutavan tenavan kanssa ulos. Yritin rauhoitella häntä sylissä, mutta 12 kiloa painava, rimpuileva reilu 1-vuotias on jo aika voimakas. Hän ei viihtynyt sylissä yhtään, joten laitoin hänet takaisin rattaisiin, joista hän lähti välittömästi kiipeämään pois. Minun oli pakko sitoa rimpuileva tyttö valjaisiin. Tutti, Unikki, eikä maito kelvannut, vaan ne heitettiin vihaisesti takaisin. Mikään ei kelvannut. Lapsi oli aivan hysteerinen. Pidä pää kylmänä, pysy rauhallisena, ajattelin. Eikä minua oikeastaan hermostuttanutkaan, ainoastaan säälitti lapsen hätä. Lähdin sitten vain työntämään rattaita katua pitkin rauhallisesti puhellen (vaikka sen sirkkelihuudon alta ei mikään puhe varmasti kuulunut), ajattelin että liike rauhoittaisi. Kymmenen minuutin huudon jälkeen Manna alkoi rauhoittua. Itku muuttui ajoittaisiksi pikkupuuskiksi ja nikotteluksi. Sen jälkeen tyttö oli hetken aivan voipunut, mutta ei käynyt enää nukkumaan. Sitten kelpasivat tutti ja Unikkikin. Hetken päästä hän oli taas oma itsensä ja puheli iloisena ympärilleen osoitellen. Ravintolassa kaikki meni hyvin, vaikka päiväunet jäivät vain siihen puoleen tuntiin. Yöunille mentiin normaaliin aikaan ja ajattelin että ihme jos yöllä ei tule heräämistä moisen, hektisen päivän jälkeen, mutta ei. Se meni ihan normaalisti.
Eilen sama toistui, mutta vähän lyhyempänä episodina. Se oli ihan tavallinen kotipäivä, mutta olin Mannan kanssa vielä ennen iltapuuroa läheisessä puistossa, mikä väsytti tytön tosi tehokkaasti. Sinä päivänä oli ollut vain yhdet kunnon pituiset päikkärit. Iltapesun aikana väsymys meni yli ja lapsi suuttui totaalisesti. En saanut pyjamaa rimpuilevan tytön päälle vaikka kuinka yritin, enkä ole avuton nainen. Sylikään ei kelvannut. Laitoin Mannan sitten hetkeksi lattialle vaippasillaan kuljeskelemaan, jossa hän rauhoittuikin. Lopulta pyjama sujahti päälle ja lapsi saatiin sänkyyn.
Näköjään nyt on tällainen vaihe menossa, jossa ilmaistaan superväsymys näin voimakkaasti. Kun lapsi menee hysteeriseksi, siihen ei oikeasti tunnu tehoavan mikään muu kuin odottelu, että hän viihtyy taas nahoissaan.
Epäilen, että Mannalle on tulossa yksi kulmahammas. Yksi merkki on se, ettei hampaita meinaa saada pestyä. Toinen on vähän huonompi ruokahalu. Hammas voi toki aiheuttaa myös kiukuttelua, mutta en usko että nämä raivokohtaukset ovat siitä johtuvaa, sillä ne eivät ole niinkään kiukuttelua, vaan minusta selvää väsymystä. Muuten Manna on ollut aurinkoinen ja helppo itsensä.
Päiväunilta herännyt tyttö katselee pihan tapahtumia.
Manna tuntui oppineen mummilareissulla taas vaikka mitä! Kun menimme hakemaan lasta ja hän tuli keittiössä vastaan, hän näytti kasvaneen parissa päivässä ihan kamalasti! Tällä kertaa huomasin myös, että mitä suuremmaksi lapsi kasvaa, sen kovempi ikävä häntä on. Silti kaikille teki hyvää pieni arjen irtiotto. Tämä oli muistaakseni kolmas kerta kun hän oli yökylähoidossa ja ne kaikki ovat olleet mummin ja ukin luona.
Manna auttaa iskää lattian laitossa. Tai pikemminkin piirtelee vieressä.
Tytön tempperamentti kasvaa koko ajan. Ja koska maailman ihmeet avautuvat pienen silmien eteen aina vaan laajempana, alkaa vaatiminenkin olla jo ihan toista luokkaa. Täytyy sanoa, että vaikka tämä lapsi on edelleen superhelppo, silti täytyy olla aika kieli keskellä kämmentä, eikun suuta, ollakseen johdonmukainen, ettei apinanpoikanen pääse pompottelemaan miten huvittaa. Kyllähän sitä voisi päästää itsensä helpolla ja antaa periksi kaikelle, mutta lopputuloksena on sitten kaikkea muuta kuin herttaisesti käyttäytyvä lapsi. Ja vaativuus senkuin kasvaa päivä päivältä ja meidän kielet täytyy lopulta liimata suiden keskelle, etteivät eksy poskeen. Uhmaikää odotellessa. Tai anteeksi, tahtoikä onkin tämänpäivän sana, sillä sana uhma on liian negatiivinen ilmaisu siitä vaiheesta kun lapsi etsii rajojaan. Hmm.. Taidan kuitenkin pitäytyä perinteisessä uhma-sanassa.
Nyt olemme menossa kohti vähän erilaista kesää kuin viimeksi. Muistelen hymyssä suin viime kesän puistoretkiä, jotka pitivät sisällään leppoisaa oleskelua: Mannan pitkiä päiväunia, minun lehden- ja kirjanlukuhetkiä, Mannan kääntyilyä viltillä hurjasti potkiskellen, puiden ja taivaan ihmettelyä, evästreffejä ystävien kanssa. Tänä kesänä puistoreissut ovat lievästi sanottuna erilaisia, sillä pieni viilettäjä ehtii joka paikkaan. Parasta on tietenkin suuri alue, jolla pääsee juoksemaan mielin määrin. Meillä on lähistöllä iso, upea viherpuisto, jossa on tilaa temmeltää. Siellä on myös ankkalampi. Ja leikkipuistothan ovat huippukiva juttu, jossa lapsi saa purata joka reiästä pursuavaa energiaansa.
Kun iskä tulee töistä ja tekee välillä vielä paperihommia, Manna liimautuu kylkeen saman pöydän ääreen. Töiden ajaksi laitetaan koneelta pyörimään Teletapit, joka muuttaa lapsen pieneksi patsaaksi..
Olemme saaneet tutustua myös uudenlaisiin raivokohtauksiin, joita on tullut viimeisen viikon sisällä pari kappaletta Mannan ollessa todella väsynyt. Tässä tulee se esimerkki vaunuissa nukuttamisesta: Jos minulla on asiaa vaikkapa kaupungille, lähdemme Mannan kanssa yleensä vasta hänen päiväunien jälkeen, jotta hän on mahdollisimman levännyt. Joskus on kuitenkin pakko lähteä jo aikaisemmin ja ajoitan sen sitten niin, että lähdemme päiväruoan jälkeen, jolloin Manna voi mennä päikkäreille suoraan rattaisiin. Yleensä se onnistuu ihan hyvin kun tyttö on hetken kukkunut ja noussut muutaman kerran väkisin istumaan, mutta unista ei luonnollisestikaan tule yhtä pitkät hälisevässä ympäristössä kuin tutussa kodissa. Viime perjantaina hän ei kuitenkaan nukahtanut, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen. Nousimme bussiin ja tyttö oli melkein unessa, kunnes viereemme ilmestyi rattaissa melkein saman ikäinen poika. Manna ja poika ihastuivat toisiinsa oitis, ottivat kädestä kiinni ja matkustivat toisiaan tuijotellen vaikka kuinka kauan. Hellyyttävä tilanne. Pojan äidin kanssa naureskelimme jotain suhteen nopeasta etenemisestä.
Kun pääsimme kaupunkiin, lähdin nukuttamaan Mannaa vähän hiljaisemmille kaduille ennen asioiden hoitamista. Hänpä ei sitten suostunut menemään enää edes makuuasentoon, vaan kukkui itsepintaisesti pystyssä silmät aivan ristissä. Pitkällisen kävelyn jälkeen annoin periksi. Selvä, älä sitten nuku. Enhän minä voi pakottaa toista makuuasentoon. Harmitti vietävästi, koska tiesin mitä siitä seuraisi ja nyt unet olivat erityisen tärkeät, jotta Manna jaksaisi olla kaupungilla. Meillä oli kaikenlisäksi varattu ravintolasta pöytä alkuiltaan, jolloin Mannalla oli ruoka-aika. Hurrasin jo etukäteen mielessäni, että siinä vaiheessa lapsi on varmasti muuttunut jo superpalloksi ja se tietää leppoisaa ruokailua.. No pari tuntia siinä heiluimme kaupungilla ja kävimme myös työpaikallani, jossa Manna oli onnensa kukkuloilla. Onneksi Manna on yleensä väsyneenäkin tiettyyn rajaan asti hyvällä tuulella, joten sen puoleen ei ole hätää. Hän ei vaan silloin pysy yhtään paikallaan, vaan touhottaa kahta kauheammin ja nauraa käkätää melkein hysteerisesti. Kun lähdimme ulos, tyttö simahti viimeinkin, neljä tuntia aikataulusta myöhässä. Hän nukkuikin kuin tukki ja ajattelin että nyt tulee hyvät unet. Ja paskat. Mies oli tässä vaiheessa jo liittynyt seuraan kun Manna heräsi säpsähtäen urheilukaupassa. En tiedä mikä tytön herätti, sillä ympäristö oli aivan rauhallinen. Syynä olivat varmasti nukkumattomuus ja vilkkaan päivän yhdistelmä. Aluksi Manna oli vähän itkuinen, kunnes rauhoittui. Ja muuttui taas itkuiseksi. Sitten hän heittäytyi maahan vatsalleen ja sai kuuluisan itkupotkuraivarin. Mies meni maksamaan ostoksia ja minä lähdin hystreerisesti huutavan tenavan kanssa ulos. Yritin rauhoitella häntä sylissä, mutta 12 kiloa painava, rimpuileva reilu 1-vuotias on jo aika voimakas. Hän ei viihtynyt sylissä yhtään, joten laitoin hänet takaisin rattaisiin, joista hän lähti välittömästi kiipeämään pois. Minun oli pakko sitoa rimpuileva tyttö valjaisiin. Tutti, Unikki, eikä maito kelvannut, vaan ne heitettiin vihaisesti takaisin. Mikään ei kelvannut. Lapsi oli aivan hysteerinen. Pidä pää kylmänä, pysy rauhallisena, ajattelin. Eikä minua oikeastaan hermostuttanutkaan, ainoastaan säälitti lapsen hätä. Lähdin sitten vain työntämään rattaita katua pitkin rauhallisesti puhellen (vaikka sen sirkkelihuudon alta ei mikään puhe varmasti kuulunut), ajattelin että liike rauhoittaisi. Kymmenen minuutin huudon jälkeen Manna alkoi rauhoittua. Itku muuttui ajoittaisiksi pikkupuuskiksi ja nikotteluksi. Sen jälkeen tyttö oli hetken aivan voipunut, mutta ei käynyt enää nukkumaan. Sitten kelpasivat tutti ja Unikkikin. Hetken päästä hän oli taas oma itsensä ja puheli iloisena ympärilleen osoitellen. Ravintolassa kaikki meni hyvin, vaikka päiväunet jäivät vain siihen puoleen tuntiin. Yöunille mentiin normaaliin aikaan ja ajattelin että ihme jos yöllä ei tule heräämistä moisen, hektisen päivän jälkeen, mutta ei. Se meni ihan normaalisti.
Eilen sama toistui, mutta vähän lyhyempänä episodina. Se oli ihan tavallinen kotipäivä, mutta olin Mannan kanssa vielä ennen iltapuuroa läheisessä puistossa, mikä väsytti tytön tosi tehokkaasti. Sinä päivänä oli ollut vain yhdet kunnon pituiset päikkärit. Iltapesun aikana väsymys meni yli ja lapsi suuttui totaalisesti. En saanut pyjamaa rimpuilevan tytön päälle vaikka kuinka yritin, enkä ole avuton nainen. Sylikään ei kelvannut. Laitoin Mannan sitten hetkeksi lattialle vaippasillaan kuljeskelemaan, jossa hän rauhoittuikin. Lopulta pyjama sujahti päälle ja lapsi saatiin sänkyyn.
Näköjään nyt on tällainen vaihe menossa, jossa ilmaistaan superväsymys näin voimakkaasti. Kun lapsi menee hysteeriseksi, siihen ei oikeasti tunnu tehoavan mikään muu kuin odottelu, että hän viihtyy taas nahoissaan.
Epäilen, että Mannalle on tulossa yksi kulmahammas. Yksi merkki on se, ettei hampaita meinaa saada pestyä. Toinen on vähän huonompi ruokahalu. Hammas voi toki aiheuttaa myös kiukuttelua, mutta en usko että nämä raivokohtaukset ovat siitä johtuvaa, sillä ne eivät ole niinkään kiukuttelua, vaan minusta selvää väsymystä. Muuten Manna on ollut aurinkoinen ja helppo itsensä.
Päiväunilta herännyt tyttö katselee pihan tapahtumia.
Pihasomistaja
Missä tahansa on pieniä kiviä, Manna jää niitä meilkein aina tutkimaan. (En voi syyttää, sillä minäkin rakastan kiviä. Ja oma äitini myös.) Talomme sokkelia ympäröivä kivireunus ei ole toteutettu videossa näkyvän pihasoimistajan mielestä oikein.
Pieni lakaisukone
Manna haluaa mielellään auttaa kaikenlaisissa kotitöissä. Tässä tulee puhdasta jälkeä ja välillä on pakko pistää tanssiksikin. Video loppuu kun Manna painaa kameran nappia pikku opastuksen jälkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
