Sunnuntaina juhlittiin meitä, äitejä. Menimme jo edellisenä iltana vanhemmilleni, jotka itse olivat kyllä vielä mökillä. Mieheni halusi kuitenkin mennä jo etukäteen, ettemme joutuisi ajamaan eestaas saman päivän aikana. Lämmitimme illalla saunan ja teimme hyvää ruokaa. Manna viihtyi edestakaisin touhottaessa ja meni illalla nukkumaan yhtä tehokkaasti kuin kotona.
Aamun hellyyttävää näkyä en unohda ikinä: mies ja lapsi olivat ovensuussa (mies lauloi). Mies kantoi isoa maitolasia ja leipälautasta ja Manna piteli tärkeänä kädessään banaania, jota ei lopulta kuitenkaan halunnut antaa minulle, vaan söi itse. Myöhemmin sain vielä miehen itse puristamaa appelsiinimehua. Nam! Onnitteluiden jälkeen makoilimme vielä hetken sängyssä yhdessä ja lapsi tapansa mukaan peuhasi siinä ympäriinsä.
Vanhempani tulivat aamupäivällä kotiin, jonka jälkeen alkoivat ruokavalmistelut. Äitienpäivää tulivat juhlimaan myös siskoni perhe, sekä isovanhempani. Äitejä siis kolmessa polvessa. Päivä oli hauska ja nauruntäyteinen.
Ennen kotiinlähtöä minua alkoi mietityttää, minkälaisena äitinä muut minua pitävät. Siitä tuli puhetta äidin ja siskon kanssa. Sisko ei olisi halunnut ryhtyä tähän keskusteluun, mutta sellaisista asioista puhuminen on taas minulle tärkeää. Toisten mielipiteillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, mutta välillä epävarmuuden puuska iskee ja nämä ajatukset valtaavat pään. Olen maalaisjärjellä eläjä, en pidä ohjekirjoista lapsenkaan kanssa toimiessa. Välillä voidaan tarkistaa joku juttu, mutta sitten taas mennään vaiston mukaan. Joskus sitä kuitenkin tulee ajatelleeksi, että mitä jos teenkin jotkut jutut ihan tyhmästi, eikä kukaan sano, ajattelee vaan vieressä että hiton dille. Äänettömyys käy joskus voimakkaaksi. Se voi tarkoittaa sitä, että kaikki on niinkuin pitääkin tai täysin päinvastaista. Toki se oma lapsi on paras ja tärkein palautteen antaja ja millään muulla ei pitäisi olla väliä, mutta silti välillä tulee mieleen näitä juttuja. Eniten (siis lapsen jälkeen) minulle tietenkin merkitsee lähimmäisteni ja ystävieni ajatukset ja palaute, tuntemattomien ei niinkään. Tiedän, että etenkin useimmille naisille ja äideille ajoittainen itsetunnon pönkitys on elintärkeää, vaikka se olisi jonkun mielestä ihan turhanpäiväistä huttua. Siitä saa energiaa uskomattoman paljon. Ei niitä kehuja toki tarvitse alkaa keksimään, vaan sanoa hyvällä hetkellä sellaista, mitä tarkoittaa. Olen vuosien varrella opetellut sanomaan kohteliaisuuksia ääneen. Se on aluksi ihmeen vaikeaa, mutta muuttuu sitten luontevammaksi. Ihmiset nimittäin sanovat liian harvoin kohteliasiuuksia toiselle, vaikka niitä ajattelevatkin. Sen huomaa jo siitä, että toiset eivät osaa ottaa niitä vastaan ollenkaan. Mutta ääneen sanomisella on ihmeellinen vaikutus. Mukava huomata se valon pilke, joka toiselle syttyy pienestäkin kehusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
No mut hei, niin paljon kun lapsi antaa iloa,niin myös koettelee voimia. Olet hyvä äiti, vaikka et aina parhaimmillasi olisikaan. Tunteita ja purkauksia lapsellakin on, luonnollista hänenkin nähdä että äidilläkin on sellaisia. Siitä se rehellinen yhdessäolo ja turvallisuus kasvaa, koko perheellä. Huh, se kaikki mitä päivittäin teet, ja teette, saattaa joskus uuvuttaa. Siitä kuuluu saada palkinto, aina sopivin väliajoin, mikä sitten lieneekin milloinkin. Kyllä niitä palautteita itse kukin odottaa saavansa, ne ei vaan aina tapaa osua oikeisiin kohtiin, kun niitä eniten odottaa.
Lähetä kommentti