24 viikkoa ja rokote

"Kävin" aamulla ottamassa sikainfluenssarokotteen. Menin neuvolaan noin klo 7.50, jolloin pihalla oli kolmisenkymmentä metriä jonoa. Samassa rokotusporukassa olivat raskaana olevat, 6kk-15-vuotiaat lääketieteelliset riskiryhmät ja 6kk-35kk terveet lapset. Jotkut olivat tulleet paikalle koko perheen voimin. Tunnelma oli ihan hyväntuulinen ja jonotus tapahtui maltillisesti. Pienimmätkin jaksoivat jonottaa yllättävän hyvin, vaikka loppua kohti noin 1-vuotiaat kakar.. lapset alkoivat ähnätä ja kirkua tuskastuneina. Kuuntelin musiikkia korvakuulokkeet täysillä ja koetin pitää itseni tyyneyden perikuvana. Pidän lapsista, mutta liian suuri vieras vaahtosammutinesiintymä suurena annoksena ei tee oloani ainakaan kovin leppoisaksi. Lopulta tilanne alkoi tympiä etenkin siksi, että ihmisten tyhmyys tiivistyy aina suurissa porukoissa ja jokainen tuntuu tietävän paremmin, miten tällainen tilanne tulisi järjestää järjevämmin. Yksinkertaisiakaan jonotusohjeita ei tunnuttu ymmärtävän, mikä alkoi siepata minua toden teolla. Jonottelin ulkona lumisateessa (onneksi oli saappaat ja sateenvarjo) noin tunnin ja sisällä vielä nelisenkymmentä minuuttia. Onneksi taivaalta ei tullut vettä, mitä aikaisemmin oltiin luvattu. Lumisade oli oikeastaan ihan piristävää. Tuli ihan jouluinen olo.

Sisällä ihmiset jaettiin vuoronumeroilla eri ryhmiin: raskaana olevat saivat valkoisen vuoronumeron (valkoinen oli ykkösprioriteetti) ja loput olivat punaisia ja sinisiä vuoronumeroita. Sisällä henkilökunta hoiti asiansa hyväntuulisesti, ripeästi ja rauhallisesti. Jonotusta ohjaili nuori ystävällinen naisvartija. Neuvolan tiloihin oli järjestetty yksi suuri lepohuone patjoineen, sohvineen, tuoleineen ja pöytineen, jonne sai mennä "toipumaan" pariksikymmeneksi minuutiksi rokotteen jälkeen ja poissulkemaan mahdollinen allergiareaktio.

Vastaanottohuoneita oli muutama ja käsittääkseni kaikissa oli kaksi hoitajaa: toinen kirjasi tiedot koneelle ja toinen rokotti. Yllätyin, koska pistos ei tuntunut oikeastaan miltään. Mainitsin siitä ääneen. "Ei pidäkään tuntua" vastattiin iloisesti. Toivottelin naisille jaksamista ja he vastasivat heti positiivisesti hymyillen "ollaanhan tässä jo voiton puolella kun jonon pääkin jo näkyy."

En malttanut jäädä lepohuoneeseen kuin kymmeneksi minuutiksi. Siinä ajassa allergiareaktio jo usein nostaa päätään, joten uskalsin lähteä. Tallustelin bussipysäkille ja mielessäni siinsi jo pehmeät penkit lämpöisessä kyydissä kun huomasin pysäkin seinästä sangen piristävän seikan: bussin tuloon oli puoli tuntia. Sillä hetkellä tuntui että koko elämä on yhtä odottelua! Sain siinä sitten uuden annoksen raikasta ulkoilmaa samalla kun tein kumisaappaillani mitä hienompia kuvioita lumeen koettaessani kuluttaa aikaani pysäkillä. Musiikkiakaan en enää viitsinyt kuunnella, sillä puhelimeni akku alkoi olla vähissä. Haivaitsin odottelun aikana mm. sellaisia hyödyllisiä seikkoja, kuten että yleisin neuvolasta poistunut automerkki oli Volvo. Ja että ohitseni ajoi käsittämätön viiden Huoneistokeskuksen auton jono, joista jokaisessa oli vain yhdestä kahteen henkilöä. Katselin ensin, että nyt on tulossa kohti joku Posti-autojen tiistaiparaati, mutta ei sentään. En myöskään nähnyt yhtään lintua, mikä on aika erikoista. Vihdoin bussi sitten tuli ja pääsin töihin lämpöön ja turvaan.

Rokotuksen jälkeen ei ole tuntunut miltään, ei ole edes päätä särkenyt (vielä), mikä on tietenkin hyvä asia. Pistoskohta on hieman hellä siitä painettaessa, mutta käsi ei ole vielä muuten kipeä. Katsotaan tilannetta huomenna.

Pöge on ollut tänään vilkkaalla tuulella ja olen saanut nauttia sen liikkeistä jo heräämishetkestäni lähtien. Yleensä Pöksyn itsensä heräämistä saa odotella aamuisin jonkin aikaa, mutta nyt se oli pirteänä jo ennen minua. Samoin töissä olen tuntenut muksauksia vähän väliä. Meidän pieni tyttönen. Äsken koin aivastamisessa aivan uusia ulottuvuuksia: se sattui aivan suunnattomasti ja siitä seurasi jonkinlainen supistus. Olin eilen hoitamassa kaupungilla asioita kun Pöksy ilmoitti tyytymättömyytensä normaalia reipasta kävelyvauhtiani kohtaan ja päätti järjestää minulle semi-voimakasta vihlontaa alavatsaan. Oloni tuntui jotenkin avuttomalta, sillä vaikka muuten olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja vetreä kuin kesäinen pajun varsi (jep), vauhti ei näköjään olekaan enää minun omassa päätäntävallassani. Niinpä köpöttelin lapseni mieliksi vähän rauhallisempaan tahtiin. Meinaan välillä unohtaa, etten todellakaan voi hallita kaikkea.