Myöhemmin iltapäivällä menimme serkkuni luokse sunnuntaipäivälliselle ja mieleni koheni hieman. Siellä oli ihanaa, he olivat laitaneet kodin niin tunnelmalliseksi meitä varten ja ruoka oli hyvää. Harmitti vain, kun en pystynyt keskittymään mukavaan päivällishetkeen ihan täysillä, sillä takaraivossani jäyti koko ajan pieni pelko. Mitä jos lapsi on nyt sotkeutunut napanuoraansa ja on ihan pinteessä? Aluksi epäröin äitiyspolille soittoa, etten vaan tuota toisille turhaa työtä (tiedän, väärä asenne). Sitten selitin itselleni, että joka paikassa kyllä neuvotaan, että jos vauvan liikkeet muuttuvat radikaalisti vaisummiksi tai harvemmiksi eikä virkistysyritykset meinaa tuottaa tulosta, pitää soittaa neuvolaan tai päivystysaikoina äitiyspolille. Lopulta sitten soitin muidenkin rohkaisemana ja puhelimessa oleva kätilö neuvoi minua tulemaan sydänkäyriin.
Päivystyksessä meidät vietiin heti seurantahuoneeseen. Vatsani ympärille laitettiin hihna, joka piteli paikallaan kahta anturia: toinen mittasi vauvan sykettä ja toinen supistuksia. Sain käteeni nappulan, jota piti painaa aina kun tunsin Pöksyn liikkuvan vaikka vain minimaalisesti. Nyt minulla oli turvallisempi olo kun tilannetta tutkittiin. Kätilöopiskelija oli oikein ystävällinen ja sanoi, että he näkevät samat käyrät "valvontahuoneestaan." Olin jälleen maailman kiitollisin miehelleni, joka oli mukanani. Hän lueskeli minulle lehteä ja rauhoitti oloani jo pelkällä läsnäolollaan. Hän ei ole koskaan kyseenalaistanut pelkotilojani, vaan sanonut heti, että mennään tarkistuttamaan tilanne. Tiedän että moni saattaa helposti väheksyä ja sanoa: "ihan hyvin siellä kaikki on, älä nyt ole huolissasi." Mieheni on joka ikinen kerta (paitsi ne pari alkuraskauden ylimääräistä ultraa) tullut mukaani kun olemme menneet ylimääräiselle neuvolakäynnille, päivystykseen tai mihin tahansa, mistä saa varmemman olon kun pelko iskee. En tiedä voisinko olla enempää onnellinen miehestäni.
Sydänkäyrää mitattiin tunnin verran, jonka aikana tunsin 11 pientä töytäisyä. Ne olivat hyvin vaisuja siihen nähden, mihin olen tottunut, osa tuskin havaittavia. Määrä kuitenkin oli "standardien" mukainen, sillä muistaakseni rv 30 alkaen vauvan olisi hyvä liikkua vähintään 10 kertaa tunnissa kun asiaa aletaan seurata. Tästä on hyviä ohjeita, esimerkiksi Raskauden ABC:ssa. Ohjeet ovat aika samanlaiset, lukipa mistä hyvänsä.
Kätilö tuli sitten kertomaan, että he seurailivat käyrää "valvontahuoneestaan" ja että heidän mielestään mikään ei näytä huolestuttavalta. Lääkäri sai kuitenkin vielä päättää, mitä tehdään. Odottelimme mieheni kanssa vielä vähän aikaa, jonka jälkeen pääsin vastaanotolle. Odotushuoneessa istuminen toi minulle mieleen keskenmenoaikani, jolloin jouduin viettämään aikaa päivytyksissä tunteja useina eri päivinä. Eräskin niistä kerroista oli sunnuntai-ilta, kuten tämä. Yritin työntää ajatuksen pois mielestäni katsomalla telkkarista tulevaa Amazing Race -ohjelmaa (jota normaalisti karttelen) ja se auttoi. Rohkaisin itseäni, että nythän ollaan kuitenkin jo loppuvaiheessa raskautta ja Pöksy on elossa. Meillä on siis hyvät mahdolisuudet saada tämä pieni tyttö perheeseemme.
Lääkäri oli miellyttävä ja rauhallinen, nelikymppinen nainen. Hän teki ultratutkimuksen ja minä näin pötkylämme pitkästä aikaa! Se oli kasvanut hurjasti ja painaa nyt jo noin 2200 g, mikä kuulemma vastaa täsmälleen viikkoja. Lääkäri tutki tarkasti istukan virtauksia, vauvan hengitysharjoituksia jne. Kaikki näytti kuulemma erittäin hyvältä: Pöksy maiskuttaa suutaan, tekee paljon hengitysharjoituksia, istukka vaikutti siistiltä ja toimi hyvin. Lapsivettä oli hyvä määrä ja sydänkäyrät eivät kuulemma voi näyttää kauniimmilta. Mitään syytä huoleen ei siis näyttänyt olevan, mikä helpotti meitä melkoisesti. Lääkäri jopa saneli loppulausuntoonsa "potilas lähtee kotiin huojentuneena". Liiketuntemusten muutosten arveltiin johtuvan esimerkiksi siitä, että lapsi on vaihtanut asentoa sellaiseksi, että mukellus on tuntunut pehmeämmältä. Pöksyhän on viihtynyt hyvin paljon poikittain, mutta nyt tutkimuksen aikana oli raivotarjonnassa (se oli hyvä uutinen, vaikka varmasti pyörii vielä).
"Aina pitää tulla jos olo tuntuu yhtään epäilyttävältä. Hyvä että tulit, ettei ala mietityttää." Tällaisia lauseita on aina ihana kuulla, sillä aina tuollaisten "väärien hälytysten" jälkeen olo on vähän nolo. Sitä tuntee itsensä vähän naurettavaksi, vaikka kuinka tietää että asiat voivat olla pienestä kiinni. Hoitohenkilökunnan rohkaiseva asenne oli ihana. Ei tullut sellaista oloa että toiset ovat naama väärinpäin "turhasta" työstä.
Tänään liikkeet ovat olleet vähän aktiivisempia, mutta yllättävän rauhallisia silti. Ehkä asennon muutos tosiaan vaikuttaa asiaan. Kovasti Pöge kuitenkin koittaa pyrkiä poikkitilaan, eikä se todellakaan tunnu enää kamalan leppoisalta. En tiedä miksi se on niin mukava asento, mutta tarvitseeko tuota tietääkään.
Päivystyksessä meidät vietiin heti seurantahuoneeseen. Vatsani ympärille laitettiin hihna, joka piteli paikallaan kahta anturia: toinen mittasi vauvan sykettä ja toinen supistuksia. Sain käteeni nappulan, jota piti painaa aina kun tunsin Pöksyn liikkuvan vaikka vain minimaalisesti. Nyt minulla oli turvallisempi olo kun tilannetta tutkittiin. Kätilöopiskelija oli oikein ystävällinen ja sanoi, että he näkevät samat käyrät "valvontahuoneestaan." Olin jälleen maailman kiitollisin miehelleni, joka oli mukanani. Hän lueskeli minulle lehteä ja rauhoitti oloani jo pelkällä läsnäolollaan. Hän ei ole koskaan kyseenalaistanut pelkotilojani, vaan sanonut heti, että mennään tarkistuttamaan tilanne. Tiedän että moni saattaa helposti väheksyä ja sanoa: "ihan hyvin siellä kaikki on, älä nyt ole huolissasi." Mieheni on joka ikinen kerta (paitsi ne pari alkuraskauden ylimääräistä ultraa) tullut mukaani kun olemme menneet ylimääräiselle neuvolakäynnille, päivystykseen tai mihin tahansa, mistä saa varmemman olon kun pelko iskee. En tiedä voisinko olla enempää onnellinen miehestäni.
Sydänkäyrää mitattiin tunnin verran, jonka aikana tunsin 11 pientä töytäisyä. Ne olivat hyvin vaisuja siihen nähden, mihin olen tottunut, osa tuskin havaittavia. Määrä kuitenkin oli "standardien" mukainen, sillä muistaakseni rv 30 alkaen vauvan olisi hyvä liikkua vähintään 10 kertaa tunnissa kun asiaa aletaan seurata. Tästä on hyviä ohjeita, esimerkiksi Raskauden ABC:ssa. Ohjeet ovat aika samanlaiset, lukipa mistä hyvänsä.
Kätilö tuli sitten kertomaan, että he seurailivat käyrää "valvontahuoneestaan" ja että heidän mielestään mikään ei näytä huolestuttavalta. Lääkäri sai kuitenkin vielä päättää, mitä tehdään. Odottelimme mieheni kanssa vielä vähän aikaa, jonka jälkeen pääsin vastaanotolle. Odotushuoneessa istuminen toi minulle mieleen keskenmenoaikani, jolloin jouduin viettämään aikaa päivytyksissä tunteja useina eri päivinä. Eräskin niistä kerroista oli sunnuntai-ilta, kuten tämä. Yritin työntää ajatuksen pois mielestäni katsomalla telkkarista tulevaa Amazing Race -ohjelmaa (jota normaalisti karttelen) ja se auttoi. Rohkaisin itseäni, että nythän ollaan kuitenkin jo loppuvaiheessa raskautta ja Pöksy on elossa. Meillä on siis hyvät mahdolisuudet saada tämä pieni tyttö perheeseemme.
Lääkäri oli miellyttävä ja rauhallinen, nelikymppinen nainen. Hän teki ultratutkimuksen ja minä näin pötkylämme pitkästä aikaa! Se oli kasvanut hurjasti ja painaa nyt jo noin 2200 g, mikä kuulemma vastaa täsmälleen viikkoja. Lääkäri tutki tarkasti istukan virtauksia, vauvan hengitysharjoituksia jne. Kaikki näytti kuulemma erittäin hyvältä: Pöksy maiskuttaa suutaan, tekee paljon hengitysharjoituksia, istukka vaikutti siistiltä ja toimi hyvin. Lapsivettä oli hyvä määrä ja sydänkäyrät eivät kuulemma voi näyttää kauniimmilta. Mitään syytä huoleen ei siis näyttänyt olevan, mikä helpotti meitä melkoisesti. Lääkäri jopa saneli loppulausuntoonsa "potilas lähtee kotiin huojentuneena". Liiketuntemusten muutosten arveltiin johtuvan esimerkiksi siitä, että lapsi on vaihtanut asentoa sellaiseksi, että mukellus on tuntunut pehmeämmältä. Pöksyhän on viihtynyt hyvin paljon poikittain, mutta nyt tutkimuksen aikana oli raivotarjonnassa (se oli hyvä uutinen, vaikka varmasti pyörii vielä).
"Aina pitää tulla jos olo tuntuu yhtään epäilyttävältä. Hyvä että tulit, ettei ala mietityttää." Tällaisia lauseita on aina ihana kuulla, sillä aina tuollaisten "väärien hälytysten" jälkeen olo on vähän nolo. Sitä tuntee itsensä vähän naurettavaksi, vaikka kuinka tietää että asiat voivat olla pienestä kiinni. Hoitohenkilökunnan rohkaiseva asenne oli ihana. Ei tullut sellaista oloa että toiset ovat naama väärinpäin "turhasta" työstä.
Tänään liikkeet ovat olleet vähän aktiivisempia, mutta yllättävän rauhallisia silti. Ehkä asennon muutos tosiaan vaikuttaa asiaan. Kovasti Pöge kuitenkin koittaa pyrkiä poikkitilaan, eikä se todellakaan tunnu enää kamalan leppoisalta. En tiedä miksi se on niin mukava asento, mutta tarvitseeko tuota tietääkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti