Aloitan kertomalla hieman historiaa, joten ensimmäisestä kirjoituksesta tulee pitkä.
Olemme mieheni kanssa toivoneet perheenlisäystä jo jonkin aikaa. Ennen joulua 2007 päätimme jättää ehkäisyn pois, mutta kuukausi toisensa jälkeen saimme pettyä. Kärsimättömänä ihmisenä aloin jo olla tulisilla hiilillä, mutta mieheni koetti rauhoitella. Ei stressata vielä, kaikki onnistuu varmasti, hän lohdutti. Toki tiesin faktat: puolesta vuodesta kahteen vuoteen on täysin normaali aika, ennen kuin saattaa mitään tapahtua, mutta kai sitä uskoo olevansa jotenkin erityinen. Osallahan onnistaa heti, jollain vähän myöhemmin ja toisilla vähän autettuna. Toisilla ei ollenkaan. Ajattelin salaa itsekkäästi, että emmehän me nyt joudu painimaan tämän asian kanssa kauaa. Tottakai meillä tärppäisi ihan heti.
Melko pian sitten tärppäsikin, etenkin näin jälkeen päin ajateltuna. Kun kuukautiset jäivät puolen vuoden yrittämisen jälkeen pois, raskaustesti ei näyttänyt mitään. Ei kolmenkaan päivän päästä. Viikon päästä päätimme tehdä vielä testin, mutta olin jo valmiiksi negatiivinen. Ei siellä kuitenkaan ole mitään! Kotona kuitenkin saimme yllättyä, sillä testiin ilmestyi heikko viiva. Tein uuden testin seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Viiva vahvistui, mikä oli tietenkin hyvä merkki. Ensimmäinen neuvolakäynti oli heinäkussa jo rv 7, sillä "tätimme" oli jäämässä lomalle. Hän halusi tavata ennen sitä. Käynnillä ei tullut minulle juurikaan uusia asioita; tiesin jo ennestään paljon raskaus- ja vauva-asioista. Jo lapsena minua kiinnosti valtavasti äidin 70-luvun raskausopas ja tutkin muutenkin ihmisen terveyteen liittyviä kirjoja. Lisäksi sisareni lapset ovat minulle tärkeitä ja olen hoitanut heitä vauvasta alkaen. Hyvää harjoitusta. Niinpä neuvolassa mikään tieto ei juurikaan yllättänyt. Ensimmäinen käynti oli kuitenkin positiivinen kokemus. Oma tätimme oli todella ihana, alle 50-vuotias nainen, joka tuntui keskittyvän sekä minuun, että mieheeni melkolailla tasapuolisesti. Jutustelimme pari tuntia ja kirjoitimme tietoja ylös. Seuraava tapaaminen sovittiin alkusyksyyn, jota ennen kävisin ultrassa. Siihen tuntui olevan ikuisuus kun en tiennyt, onko siellä mahassa oikeasti joku.
Kesäloma tuli loistavaan aikaan. Saimme kypsytellä ajatusta omissa oloissamme. Oireita ei juurikaan ollut, mutta eihän kaikilla olekaan. Olen aina ollut hyvin harvoin pahoinvoiva ihminen. Voin istua missä tahansa kulkuneuvossa miten päin hyvänsä ja vaikka lukea tai piirtää samalla. Voin mennä huvipuistolaitteeseen vaikka seitsemän kertaa peräkkäin saamatta itseäni huonovointiseksi. En kärsi merisairaudesta, enkä krapulasta. Usein kaltaiselleni ihmiselle siis ennustetaan mahdollisesti hieman lievempää pahoinvointia raskausaikana. Siksi ajattelin, että oireiden vähyys on aivan normaalia.
Kun palasin töihin, ultraan oli aikaa vielä kaksi viikkoa. Ensimmäisenä päivänä kuitenkin heräsi omituinen tunne, että kaikki ei olekaan hyvin, joten varasin seuraavaksi päiväksi ajan yksityiseen ultraan. Kun lähdin töistä vastaanotolle, siivosin pöytäni jo varmana siitä, etten palaa enää sinä päivänä takaisin. Jotenkin tiesin, vaikka mitään muita siihen viittaavia oireita ei ollut. Lääkäri totesi sen mitä pelkäsin: alkio oli menehtynyt. Olin kantanut vatsassani kolmisen viikkoa kuollutta ihmisen taimea. Tieto järkytti, mutta ei yllättänyt. Menimme mieheni kanssa suoraan kotiin peiton alle itkemään ja lohduttamaan toisiamme. Vaikka raskaus oli hyvin alussa mennessään kesken, pettymys ja suru olivat silti valtavat. Muistan, että tunsin oloni myös jollain tavalla petetyksi.
Hoidot aloitettiin parin päivän päästä. Ensin kokeiltiin lääkkeellistä tyhjennystä, mikä ei tepsinyt ollenkaan. Sitten kaavintaan. Aluksi kaikki vaikutti olevan kunnossa, kunnes parin päivän päästä sain kuumeen ja koko kehoni kipeytyi. Tiesin mitä se tarkoitti, joten kiidimme heti päivystykseen. Siellä todettiin kohtuni tulehtuneen, sillä kaikkea "materiaalia" ei oltu saatu toimenpiteessä pois. Jouduin uuteen kaavintaan, mutta tällä kertaa minua ei uskallettukaan nukuttaa, sillä sain omituisen allergiareaktion antibiooteista, joita aloin saada heti osastolle mentyäni. Vakuutin, että kaikki nukutukset ovat sujuneet aina hyvin. Halusin epätoivoisesti olla tiedottomassa tilassa tämän epämiellyttävän toimenpiteen aikana. Ei auttanut, lääkärit pysyivät tiukkana, joten spinaalipuudutus laitettiin. Tuntui surulliselta maata täysissä sielun ja ruumiin voimissa jalat ylhäällä, kroppa täysin tunnottomana lantiosta alaspäin tämän surkean tapahtuman aikana. Viimeinen hoito kuitenkin auttoi.
Kun alkuvaikeuksista päästiin, viikkojen kuluessa kehoni ja mieleni koheni ja kun jälkitarkastuksessa kerrottiin kaiken olevan hyvin, ajattelin että kyllä se tästä. Aloimme yrittää uudestaan parin kuukauden päästä, kun ensimmäiset kuukautiset olivat takana. Loppuvuodesta tilani koki täyskäännöksen, kun kiertoni meni sekaisin ja olin todella räjähdysherkkä. Uskomatonta, miten hormonit voivat vaikuttaa niin moneen asiaan. Olen elänyt aina melkoisen tasaisten hormonien kanssa, joten kaikki tämä oli minulle uutta, sekä henkisesti että fyysisesti. Luulin saaneeni jonkinlaisen kolmenkympin kriisin, mutta jälkeenpäin tajusin, että kehoni se minulle tepposen teki.
Tammikuussa 2009 menin uudelleen lääkäriin ja sain reseptin hormonitoimintaa tasoittaville lääkkeille, jotka auttavat monia hedelmöitymisen kanssa. Lääkärinä oli ihastuttava kuusikymppinen suomenruotsalainen herrasmies, joka lohdutti: "tänä päivänä on niin paljon keinoja, että kyllä sinä lapsen tulet saamaan. Ota näitä lääkkeitä nyt muutama kuukausi niin saadaan se sinun ovulaattio (huom. kaksi t:tä) kuntoon." Alettiin mennä jo pitkällä keväässä, mutta mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Elin henkistä vuoristorataa. Kuukautisten ilmestyminen oli välillä ihan ok, mutta välillä menin siitä täysin hajalle. Onneksi koko kevät oli täynnä mukavaa ohjelmaa, mikä auttoi ajattelemaan muutakin. En halunnut pyöriä ainoastaan lapsiasian ympärillä, sillä mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä todennäköisemmin tulokset viipyvät. Omien ajatusten ohjailu on kuitenkin vaikeaa ja vaikka asian saisikin hetkeksi mielestään, se jää silti alitajuntaan kytemään.
Koko keskenmenoa seuranut syksy ja kevät 2009 olivat minulle kovaa itseni kasvattamisen aikaa. Pedanttina ihmisenä pidän siitä, että hallitsen tilanteen. Nyt piti kuitenkin yrittää tottua ajatukseen, että joihinkin asioihin en voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Mieheni oli valtavan suuri tuki, mutta silti nainen on tällaisessa tilanteessa vähän yksin siitäkin huolimatta, että menetetty lapsi on myös miehen, jota hän yhtälailla suree. Nainen kuitenkin kokee asian myös fyysisesti, mikä voimistaa sitä kaikkea.
Koko keskenmenoa seuranut syksy ja kevät 2009 olivat minulle kovaa itseni kasvattamisen aikaa. Pedanttina ihmisenä pidän siitä, että hallitsen tilanteen. Nyt piti kuitenkin yrittää tottua ajatukseen, että joihinkin asioihin en voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Mieheni oli valtavan suuri tuki, mutta silti nainen on tällaisessa tilanteessa vähän yksin siitäkin huolimatta, että menetetty lapsi on myös miehen, jota hän yhtälailla suree. Nainen kuitenkin kokee asian myös fyysisesti, mikä voimistaa sitä kaikkea.
Ystävien vauvauutisista koin ristiriitaisia tunteita: olin aidosti hyvin onnellinen, mutta samalla ahdistunut, sillä parhaassa tapauksessa niitä saattoi tulla viikon aikana seitsemän. Onneksi läheisistä lapsista ei tullu minulle mörköjä, mutta mitä "kaukaisempi" ystävä oli kyseessä, sitä enemmän uutiset saivat minut pois tolaltani (onneksi ei kuitenkaan läheskään joka kerta). En tiedä miksi se oli niin päin, mutta parempi niin. Tupakoivia, odottavia äitejä minun teki ja tekee edelleen mieli mennä läpsimään. Pahinta oli mennä sairaalaan keskenmenohoitoihin kun pääoven edessä notkui muutama teini-ikäiseltä näyttävä odottaja rööki huulessa.
Onneksi suhde mieheni kanssa pysyi koko vaikean ajan loistavana. Mikäli mahdollista, tulimme vuoden aikana jopa läheisemmiksi toisillemme.
Onneksi suhde mieheni kanssa pysyi koko vaikean ajan loistavana. Mikäli mahdollista, tulimme vuoden aikana jopa läheisemmiksi toisillemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti