Äiti kertoi isomummini joskus sanoneen, että raskaana olevan täytyy katsella kauniita kuvia, jotta tulee kauniita lapsia. Minua hymyilyttää vanhan kansan uskomukset, minusta niissä on jotain ihanaa. Ja tottakai noudatan aina niitä, taikauskoinen kun olen. En jätä laukkua lattialle, en anna peiliä lahjaksi, en halaa toista kynnyksen yläpuolella, en ojenna suolasirotinta suoraan toisen käteen... Näitä riittää. Aloin pohtia tuota kauniiden kuvien katselua, sillä joka paikassa kirjoitetaan, että odottavan äidin tunteet ovat tärkeitä lapselle. Toki kun äiti voi hyvin henkisesti, myös pienellä ihmistaimella on paremmat oltavat. Kiinassa odottavat äidit varaavat joka päivä hetken meditoidakseen, mikä onkin loistava tapa pitää stressiä loitolla. Ehkä tällä kauniiden kuvien katselullakin on jonkinlainen meditoiva vaikutus etenkin meille, jotka rakastamme kuvia.
Mutta mikä sitten on kaunis kuva? Tarkoittaako se yhteiskunnan yleisesti mieltämää "kauniin kuvan mallia", vai yksittäisen katsojan mielestä kaunista. Esimerkiksi omasta mielestäni kaunista ei ole pelkästään harmoninen maisema, kukat tai muuten seesteiset näkymät. Kun näen erilaisia pintoja, kuten ruostetta, pidän sitä kauniina. Lohkeillut maali voi olla kaunista. En ajattele niitä katsellessani, että hyi, tuo auto on pilalla tai että tuon talon seinä kaipaa maalaamista. Lumoudun pienistä yksityiskohdista. Sanonta "kauneus on katsojan silmissä" pätee siis tässäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti