Pöksy kuuden päivän ikäisenä.
Osastolla tunsin oloni hieman avuttomaksi. Ikään kuin minulta olisi kadonnut malaisjärki kokonaan. Tuntui, että sairaala omistaa vauvan enkä suinkaan minä. Joka paikassa oli niin paljon ohjeita ja "sääntöjä", miten mikin asia tulisi suositusten mukaan tehdä, että ahdistuin. Odotin jo kotiin pääsyä sillä tiesin, että siellä kaikki tuntuisi selkeämmältä.
Sain olla huoneessa ensimmäisen yön yksin, mutta sitten sain kaksi huonetoveria. Toinen oli herttainen hyvin nuoren oloinen äiti (joka kylläkin kävi vähän väliä röökillä) ja toinen hyvin laahaavasti ja leuhkasti puhuva, noin 35-vuotias äiti, joka puhui taukoamatta puhelimeen hevostensa hoidosta ja joidenkin ihmisten epäluotettavuudesta. Häntä tuntui kiinnostavan juoruilu enemmän kuin oma vauva.
Ensimmäisenä iltana osastolle tullessamme minua ohjeisti imetyksessä aika tiukan oloinen venäläisnainen, joka ei kertonut osaston käytännöistä mitään (synnytyksessä mukana ollut kätilö sanoi, että saan heti esittelykierroksen osastolle mennessäni). Hänen tullessa luokseni Pöksyllä oli kamala raivari päällä, minä valuin kasvoistani hikeä (osaston lämpötila oli taatusti 30 astetta) ja aloin hermostua avuttomaan olooni. Venäjätär tuli luoksemme vasta toisella soittokerralla. Nainen otti kovakouraisesti kiinni ja kertoi asioita sättivällä äänellä, mutta hymyili samalla jäätävästi. Aamulla olin edelleen aivan pihalla osaston toiminnasta ja käytännöistä. Esimerkiksi koska minulta ei tullut vielä maitoa, en tiennyt miten täytyy menetellä lisämaidon kanssa. Venäjätär lähti yövuorosta klo 8 aamulla, jonka jälkeen sain kunnon ohjeistusta viisikymppiseltä ihanalta kätilöltä. Muukin henkilökunta oli todella ystävällinen. He tuntuivat rakastavan työtään. Ainut poikkeus oli tämä venäläinen nainen, mutta eikös vähän joka paikassa ole yksi sellainen.
Pääsin kotiin jo lauantaina, sillä olin toipunut hyvin ja Pöksy oli kunnossa. Lääkärin lausunnossa oli maininta "päättäväinen neiti", mikä pitää kyllä paikkansa: tyttö ilmaisee hyvin selkeästi kun haluaa jotakin. Ja kuuluvalla äänellä!
Miehelläni alkoi isyysloma heti maanantaina. On ollut ihana tutustua tyttöön heti yhdessä ja jakaa asioita hänen kanssaan. Hän on ollut täysillä mukana kaikessa koko ajan ja hän on ikään kuin ylimääräinen silmä asioissa, mitä en itse sillä hetkellä huomaa. Mies oli jopa etukäteen säätänyt kotimme lämpötilan vauvalle sopivaksi (olemme yleensä tykänneet aika viileästä kämpästä) kotiin tuloamme varten. Kun hänen loma parin viikon päästä loppuu, tunnen oloni varmasti todella orvoksi.
Kun pääsimme sairaalasta kotiin, tunsin maalaisjärkeni palaavan heti ja tiesin mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä. Oloni muuttui rauhalliseksi. Imetyskin otti ison askeleen eteen päin, vaikka se ei vieläkään onnistu ilman rintakumia. Ensimmäinen yö meni hyvin. Pöksy nukkui vieressäni ja heräsi kaksi kertaa syömään. Toinen yö oli vähän levottomampi ja mieheni toimi yövuorolaisena. Minä otin ohjat aikaisin aamulla, jolloin mieheni taas pääsi nukkumaan. Viime yö meni taas melko rauhallisesti kolmella syötöllä.
Neuvolan täti kävi tänään vierailemassa ja tutkimassa Pöksyä. Painoa oli tullut 160g syntymäpainosta, mikä on tosi hieno juttu! Söimme leipiä, joimme kahvia (tai minä omenamehua), jutustelimme ja kävimme läpi synnytystä ja Pöksyn asioita. Sovimme neuvolakäynnin viikon päästä torstaille, jolloin Pöksy on jo kahden viikon ikäinen. Sitten voimme ehkä päästä vaunulenkillekin, jos ilma on tarpeeksi lauha!
Olemme molemmat aivan haltioituneita Pöksystä ja tuijottelemme ja haistelemme sitä koko ajan. Kun Pöksy nukkuu päiväunia, käymme vähän väliä ihailemassa suloista pientä tyttöämme. Olemme ihan sekaisin onnesta ja rakkautta pursuaa joka puolelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti