Supistukset olivat kipeitä, mutta ei sietämättömiä. Menin mieheni mukana sänkyyn, mutta aina supistuksen alkaessa nousin pystyyn ja lähdin kävelemään ympäri kämppää. Oli kamala tarve käydä pissalla koko ajan. Sitten miehenikään ei enää saanut unta, vaan alkoi kellottaa supistusten väliä. Ne kestivät keskimäärin 40 sekunnista yli minuuttiin. Kolmen jälkeen poltot tulivat jo 7 minuutin välein ja mieheni siirtyi makkarista olohuoneeseen katselemaan jääkiekkoa ja samalla ottamaan aikaa. Hän ei varmasti muista siitä pelistä mitään. Siinä vaiheessa alkoi olla jo selvää, että mieheni ei menisi aamulla töihin. Neljältä soitin sairaalaan kun supistukset tulivat 5 minuutin välein kysyäkseni, pitäisikö meidän tulla jo. Ystävällinen kätilö sanoi, että kun tunnen oloni sellaiseksi että tarvitsen jo heidän apuaan, sitten tervetuloa vaan. Kävimme molemmat suihkussa ja pakkailin sairaalakassiin loppuja tarvikkeita. Lähdimme matkaan viiden maissa. Ulkona oli kirpeä ja kirkas pakkasaamu ja muistan ajatelleeni, että palaan tänne seuraavan kerran vähän erilaisessa elämäntilanteessa. Mieheni talutti minua liukkaalla pihalla, aivan kuten hän oli tehnyt koko talven. Supistusten tultua oli käveltävä hitaasti.
Teillä ei juuri autoja ollut, joten olimme Naistenklinikalla kymmenessä minuutissa. Mieheni olisi ajanut minut oven eteen, mutta halusin vielä haukata raitista ilmaa (hikoilin) ja kävellä mieheni kanssa sisälle samaan aikaan. Saimme auton hyvään paikkaan ja menimme nukkumatilassa näyttävään taloon sisälle. Synnytysosastolla oli hiljaista siitäkin huolimatta, että siellä ilmeisesti oli aika monta synnyttäjää. Tunnelma siellä oli jotenkin levollinen ja ainoat äänet tulivat kopissaan nauravista kätilöistä. Ilmoittautumispisteen vieressä näimme pienen keskosen, jota parhaillaan kärrättiin osastolle. Tunsin sydämeni murskautuvan. Meidät otettiin vastaan ja pyydettiin odottamaan hetken odotustilan sohvilla. Kävelin aulassa ympäriinsä supistusten vallassa ja katselin tauluja. Seinällä oli suuri taulu, jossa jokaisen viikonpäivän kohdalla oli pikkuruinen hylly. Niille oli asetettu kuohuviinipullon korkkeja merkkaamaan, kuinka monta lasta minäkin päivänä sillä viikolla oli syntynyt. Edellisinä päivinä oli toistakymmentä, mutta nyt torstaiaamuna oli vasta kolme, olihan kello vasta 5.30. Korkkien ympärillä oli joko vaaleanpunainen tai vaaleansininen rusetti merkkaamassa tyttöä tai poikaa. Pohdin, päätyykö meidän Pöksy sen päivän hyllylle.
Hetken odoteltuamme mukava kätilö haki meidät tutkimushuoneeseen, jossa alettiin ottaa käyrää vauvan sykkeestä ja supistuksistani. Kohdunsuun tilanne katsottaisiin sitten kun käyrää oltiin tarpeeksi mittailtu. Tutkimuspöydällä maatessani vajosin supistusten välissä jonkinlaiseen horrokseen. En osaa tarkalleen sanoa kuinka kauan siinä olin, mutta arvioisin että käyrää otettiin reilun tunnin. Mittausten jälkeen kätilö totesi kohdunsuun olevan auki 3cm, mikä oli kuulemma jo todella hyvä tilanne. "Kyllä tämä tästä synnytykseen menee, joten minä tuon sulle vaatteet ja ohjaan teidät huoneeseen". Sain vaaleansinikukallisen yöpaidan ja sitten pääsimme suoraan synnytyssaliin. Se oli suuri huone, jossa oli sängyn lisäksi keinutuoli, nojatuoli, pieni telkkari, radio ja leppoisan tunnelman luomiseksi pieni pöytälamppu. Seinät olivat vihreää laattaa. Minut kytkettiin jälleen sydän- ja supistuskäyrälaitteeseen (en muista sen virallista nimeä) ja pääsin kävelemään johtojen kanssa ihan mukavasti sängyn päädyn ympäri keinutuolille.
Olin saanut siskoltani hyvää ohjeistusta ennen synnytystä: hän kehotti minua pysymään pystyssä niin kauan kuin mahdollista, sillä se helpottaa kipuun ja auttaa synnytystä etenemään hyvässä vauhdissa. Huomasin ohjeen olevan todella hyvä, sillä supistukset sattuivat paljon vähemmän seisaallaan kuin makuuasennossa. Sitä ei heti uskoisi, sillä ihminen hakeutuu usein kiputilassa makuulle. Tykkäsin käppäillä hiljakseen eestaas tai heijata itseäni jalalta toiselle. Jotkut supistukset tuntuivat siedettävämmiltä kun nojasin käsillä sänkyyn ja heijasin itseäni puolelta toiselle. Poltot vaihtelivat: osa oli paljon laimeampia kun taas toiset aika kipakoita. Mitkään eivät kuitenkaan ollut vielä tässä vaiheessa niin pahoja, että olisin tarvinnut ehdottomasti jotakin kivunlievitystä. Supistuksen pahin paikka ei ollut vatsassa, vaan kivun säteily reisiin, lantiolle ja häpyluuhun. Kun kipu yltyi, menin aivan hiljaiseksi ja purin hammasta yhteen silmät suljettuina. Mieheni sanoi jälkeenpäin, että näki koska minuun todella sattui vaikka en päästänyt ääntäkään. Supistelujen ohessa muistin erään lukemani hengitysohjeen, jossa kehotetaan pyrkimään mahdollismman lähelle hengitystapaa, jolla hengittelisi vaikkapa elokuvaa katsellessa. Ei mitenkään jenkkileffamaisesti puuskuttaen, vaan mahdollisimman hiljaa ja rauhallisesti. Se auttoi huomattavasti. Kuvittelin myöskin supistuksen olevan kohti siirtyvä seinä, jota yritän parhaani mukaan kaikin voimin työntää takaisinpäin. Toinen mielikuva olivat lämpimät kädet, jotka puristavat kohtuani sivuiltapäin. Nämä ajatukset auttoivat keskittymisessä.
Kätilö kävi aina välillä katsomassa tilannettamme ja kerroin kaiken olevan ihan hyvin. "Sä olet ollut tosi reipas" kehuttiin. Ajattelin, että ei tässä nyt vielä niin pahoja kipuja ole ollut, että tässä erityistä urheutta tarvittaisiin. Tai sitten kipukynnykseni on tosi korkea. Jossain vaiheessa huoneessa kävi kandi, joka pyysi päästä mukaan synnytykseen. Toivotin hänet tervetulleeksi.
Mieheni otti torkkuja nojatuolissa ja telkkarista tuli taas joku jääkiekkomatsi. Minä käveleskelin ympäri sänkyä ja heijasin välillä keinutuolissa. Tuntui hyvältä kun hän oli siinä minun kanssani. Aloin olla aika väsynyt, sillä olin käytännössä kävellyt melkein koko ajan edellisyöstä lähtien. Kuitenkin jalkeilla olo tuntui parhaalta. Mieheni yhä nukkuessa aloin katsella TV-Shopista iäisyyden pituista Zumba-mainosta. Ajattelin, että on tämä kanssa huvittavaa: minä täällä tuskissani maha pystyssä katson treenivideoiden timmikroppaisia naisia ja kuuntelen loputonta ylistystä tästä maanmainiosta lajista. Jonkinlainen aivopesu minulle tapahtui, sillä melkein teki mieleni alkaa Zumbata supistusten välissä. Vähän väliä seinien takaa kuului rääkäisyjä kun uusia vauvoja syntyi talviseen Suomeen.
Jossain vaiheessa, ennen keskipäivää, supistukset harvenivat ja lievenivät, joten pelkäsin että koko juttu hidastuu kamalasti tai jopa pysähtyy kokonaan ja joudun osastolle odottelemaan. Tässä vaiheessa kohdunsuuni todettiin kuitenkin olevan auki jo 5 cm, mikä oli kätilönkin mielestä ihme, sillä siltä "ei päälle päin vaikuttanut, olet ollut kyllä tosi reipas". Olin mielissäni että olin auennut niin paljon ja näin suhteellisen helpolla, sillä jos supistukset jatkuisivat mahdollisimman pitkään tämän kaltaisina, se kaikki tuntui mahdolliselta. Tiesin kuitenkin, että 7-8 cm:n kohdalla avautuminen koetaan usein tuskallisimmaksi, joten odottelin jännityksellä tulevaa.
Minut irrottettiin "hihnoista" ja lähdimme mieheni kanssa kävelemään kerrosta ympäri ja hakemaan lisää supistuksia. Ei tarvinnut kauaa odottaa kun ne alkoivat taas voimistua. Palatessamme takaisin huoneemme ovelle, joku ohi kävelevä kätilö huikkasi, että "jaahas, sitä yritetään edistää synnytystä." Sisällä soitin kätilömme pyynnöstä kelloa merkiksi että olimme palanneet takaisin. Kun hän tuli huoneeseen, kerroin voivani haluta kokeilla nyt sitä paljon puhuttua ilokaasua. Ohjeet saatuani jäin odottelemaan supistusta. Vehkeestä lähti kova kohina.
Kehotin miestäni lähtemään lounaalle, joten hän meni nauttimaan sitä läheiseen Namaskaariin. Sitten kokeilin ilokaasua. Ensimmäinen humaus tuntui ihan mukavalta, mutta sen jälkeen siitä ei paljon hupia ollut. Kokeilin sitä ehkä kolme neljä kertaa, mutta en kokenut siitä olevan mitään apua kipuun. Ilokaasua otetaan siten, että kun tuntee supistuksen lähestyvän, maskista vedetään rauhallisesti kaasua (nenän kautta sisään, suun kautta ulos) niin kauan kun supistus jatkuu. Kun kipu hellittää, maski otetaan pois ja nautiskellaan leijuvasta olosta. Tuntuihan se jälkitila ihan hauskalta, mutta mitä iloa siitä silloin on kun supistus on ohi ja olo helpottaisi ilman kaasuakin? Muutaman kerran jälkeen siitä tuli myöskin huonolla tavalla pönttö olo, joten päätin jättää koko jutun sikseen.
Mieheni poissa ollessa supistukset alkoivat käydä vähän kipeämmiksi. Kandi kävi uudestaan kyselemässä vointiani ja ihmetteli, eikö minulla ollut vieläkään mitään kivunlievityksiä. Vastasin että ilokaasua kokeilin, mutta muuta en tähän mennessä ollut kokenut tarvitsevani. Kun mieheni palasi lounaalta, sisään asteli melkein samaan aikaan toinen kätilö, joka esitteli itsensä ja kertoi tulevansa edellisen sijaiseksi. Aamuinen kätilömme oli joutunut johonkin äkilliseen kokoukseen, joten hän olisi nyt tilalla. "Kovasti lähetti terveisiä ja harmitteli kun ei ehtinyt tulla sanomaan heihei. Ja kovasti kehui että sä olet ollut tosi reipas". Ihmettelin miksi tätä toisteltiin jatkuvasti, mutta siinä olotilassa noista sanoista sai lisää voimaa. Tämä kätilö oli suunnilleen ikäiseni, hyvin varman oloinen ja ystävällinen nainen. Hän jätti meidät taas kaksistaan ja ilmoitti tulevansa jonkin ajan kuluttua katsomaan kohdunsuuni tilannetta.
Jatkuu..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti