Pöksy syntyy 2/2

Pöksy päivän ikäisenä.

Kun kätilö kahden aikaan iltapäivällä tuli huoneeseen ja totesi kohdunsuuni olevan noin 5.5 cm auki, sanoin että voisin nyt haluta epiduraalipuudutuksen. Se sopi kätilölle oikein hyvin, sillä lääkäri oli hetkeä aikaisemmin ehdottanut kalvojen puhkaisua. Sen jälkeen synnytys lähtee usein etenemään nopeammin, joten puudutus olisi siinäkin mielessä ihan hyvä ratkaisu. Lääkäri oli ehdottanut toimenpidettä, jotta lapsen päähän saataisiin asennettua sykettä varmemmin mittaava "pinni". Vatsani ympärillä oleva anturi nimittäin meinasi koko ajan mitata omaa sykettäni, eikä muutenkaan meinannut pysyä paikallaan.

Kätilö kävi soittamassa anestesialääkärin paikalle ja laitteli sitten tarvikkeet valmiiksi. Lääkäri oli hajamielisen professorin näköinen mies, joka oli nopea, asiallinen ja ystävällinen. Mieheni kertoi meinanneensa revetä siinä vaiheessa kun mies oli laittanut pipon päähänsä niin huvittavalla tavalla. Lääkäri ei turhia aikaillut. Hän pisti puudutteen selkääni (klo 15), mikä muistutti hyvin paljon keskenmenohoidoissa saamaani spinaalipuudutusta: ensin pikkuisia puudutuspiikkejä ihon pinnalle, jonka jälkeen tuikattiin varsinainen potti. Pistos ei varsinaisesti sattunut, mutta tuntui hyvin epämiellyttävältä. Mieheni sanoi jälkeen päin, että meinasi alkaa itkeä tämän toimenpiteen aikana, niin pahalta hänestä tuntui puolestani. Kätilö sanoikin, että tukihenkilöt kokevat usein juuri puudutustilanteen pahemmaksi kuin esimerkiksi ponnistusvaiheen.

Puudute alkoi vähitellen vaikuttaa ja kehoni valtasi uskomattoman ihana, pumpulinen olotila. En tuntenut kipua ja jalat olivat lämpimät. Jutustelimme kätilön kanssa kaikenlaista. Kyselin, missä vaiheessa tällainen puudute yleensä otetaan kun olen täysin tietämätön näistä ajoituksista. Hän sanoi että sitä pyydetään usein jo 1-3 cm:n avautumisvaiheessa, mutta sitä ei kuitenkaan voida niin aikaisin laittaa, sillä se voi hidastaa synnytyksen etenemistä liikaa, jopa pysäyttää sen kokonaan. Varmistin vielä jo etukäteen, onko sitä ihanaa ainetta mahdollista saada lisää kun vaikutus lakkaa. Kätilö sanoi että ilman muuta, ellei ponnistusvaihe ala olla jo niin lähellä ettei ehdi.

Puudutteen lisäksi aloin saada tipan kautta oksitosiinia, jotta supistukset etenisivät hyvässä vauhdissa. Annostus aloitettiin pienellä määrällä, jonka jälkeen sitä käytiin kasvattamassa pari kertaa. Pari tuntia leijuin täydellisessä olotilassa, torkuinkin, mutta sitten aloin tuntea uskomattoman kovaa painetta takapuolessani ja häpyluussani. Sitten puudutteen läpi alkoi tulla myös kipu, mikä voimistui kamalaa vauhtia ja tuntui ihan erilaiselta kuin aikaisemmat supistukset. Tilanteeseen vaikutti aika paljon myös nyt jo suurella annoksella tippuva oksitosiini, joka tekee supistuksista usein voimakkaampia. Nyt juiliminen oli kaikissa mahdollisissa paikoissa, erityisesti takapuolessa ja häpyliitoksessa.

Viiden akoihin pyysin saada toisen annoksen puudutetta kätilöltä, joka siinä vaiheessa oli jo aika tiiviisti kanssamme järjestellen tavaroita kuntoon varsinaista h-hetkeä varten. Kipu alkoi tulla jo todella voimakkaaksi ja puudutteen vaikutus alkoi hiipua dramaattisesti. Kätilö katsoi kohdunsuun tilanteen ja totesi sen olevan 8-9 cm, eli loppusuoralla mentiin. Ponnistusvaiheen alkaessa kohdunsuun täytyy olla auki 10cm, joten vielä ehdin saada toisen puuduteannoksen. Vähän ennen kuutta sanoin kätilölle, että nyt tekisi mieli ponnistaa. Ei mitenkään sellainen pakottava tarve, mutta tekee kuitenkin. Hän katsoi tilanteen ja innostui: "joooohohhooooooo, täällähän on ihan loistava tilanne! Minä käyn sanomassa tuonne että me aletaan nyt hommiin ja pyydän kandin paikalle. Sinä voit sillä aikaa vähän jo harjoitella ponnistelua kun tulee supistus."

Siinä sitten odottelimme hieman jännittyneenä ja tokaisin miehelleni että se on menoa nyt. Tunne oli vähän samanlainen kuin vuoristoradassa alkunousun jälkeen, jolloin on hetki täysin tyyntä ennen ensimmäistä alamäkeä. Sitten kuulin huutoa. Se oli kova, itkuinen huuto. Ja sitten kuulin taas huutoa, tällä kertaa toisesta suunnasta. Se kuulosti puhtaalta tuskan huudolta. Alkoi pelottaa. Kun kätilö tuli takaisin, sanoin hieman jännittäväni noiden huutojen vuoksi. Hän lohdutti: "täällä käy paljon ihmisiä monesta kulttuurista ja heillä on ihan erilainen tapa käsitellä kipua. Joissain kulttuureissa huuto kuuluu asiaan vaikka kipu ei olisikaan kova. Se on heidän tapansa rentoutua. Suomalainen taas ei huuda ellei ole kyseessä ääritilanne." Rauhoituin hieman. Oli hänen sanomansa sitten totta tai ei, se oli minulle yhdentekevää – pääasia että se auttoi.

Kandi tuli paikalle ja sänkyni nostettiin korkealle. Mieheni siirtyi ihan viereeni istumaan ja silitteli käsivarttani. Se pieni kosketus tuntui rauhoittavalta: hän oli siinä minua varten. Minua kehotettiin asettamaan jalat kätilön ja kandin lonkille ja pitämään itseäni reisien takaa kiinni. "Ja sitten ponnistat niinkuin ummetuksessa ponnistaisit kakkaa."

Sitten mentiin.

Supistuksen tullessa ponnistin minkä jaksoin. Kuulin kannustavia sanoja ja sain siitä lisäpuhtia. Ajattelin mielessäni, että nyt hoidetaan tämä pois alta pian. Olin ajatellut etukäteen, että ponnistaminen on varmasti todella raskasta, mutta se olikin yllättävän helppoa. Puuduteen vaikutus oli vielä täydellinen, joten pystyin keskittymään tapahtumaan täysillä. Ponnistin silmät kiinni päästämättä pihaustakaan, jolloin sain keskitettyä kaikki voimat lapsen ulos työntämiseen.

Ja välillä taas henkeä.

Totesin että kylläpä tämä on raakaa puuhaa ja ympärillä naureskeltiin. Kun pää oli jo näkyvissä, saliin tuli "lisäkädet" eli kolmas henkilö, joka tuli avustamaan näytteiden otossa sun muissa asioissa. Sisään tullessaan hän jauhoi leipää ja pyysi sitä anteeksi. Toivotin hänelle hyvää ruokahalua vaan ja taas hohotettiin ympärillä. He sanoivat olevansa jo niin tottuneita kaikkeen, että syöminen onnistuu joka paikassa. Kaikin mokomin, ajattelin. Sitten jatkettiin taas. Kun pää oli jo melkein ulkona ("tällä on ainakin tukkaa!"), totesin, että "ihan kuin mulla olisi jotain ylimääräistä tuolla haarojen välissä". Jälleen kuulin hirnumista ympärilläni ja toruin itseäni: enkö koskaan voi pitää päätäni kiinni, edes tällaisessa tilanteessa. No, huumori auttaa melkein kaikkeen ja nyt sitä irtosi, koska epiduraalin ansiosta minuun ei varsinaisesti sattunut. Sitten pää oli ulkona ja vuorossa olivat olkapäät. Se oli kyllä ehdottomasti eniten kiristävä tilanne, mutta oli onneksi hetkessä ohi. Sitten yht´äkkiä Pöksy olikin kokonaan ulkona. Ja huusi. Vauva huusi sellaisella volyymilla, että minua alkoi naurattaa. Onko tuo todella se, joka oli vielä äsken vatsassani? Tuo, josta tulee ääntä? Onko se ihan oikeasti meidän? Tunnetta ei voi kuvailla mitenkään, niin ihanalta ja oudolta se tuntui. Nyt se pitkä, mutta samalla kamalaa vauhtia mennyt odotus on ohi. Tunsin liikutusta, helpotusta ja suunnatonta onnea. En voinut lakata hymyilemästä. Pöksy syntyi 18 minuutissa, klo 18.18, mikä oli kätilön mukaan nopein ensisynnytys missä hän oli ollut.

Mies meni katkaisemaan napanuoraa (kuulemma kuin kumiputkea leikkaisi tylsillä saksilla) ja näki vauvan ennen minua. Kätilö, kandi ja mieheni hössäsivät vauvan kanssa ja minä odottelin jo malttamattomana, pikkuisen näkemistä. Sitten sain Pöksyn rinnalleni ja olin räjähtää onnesta. Meillä on lapsi ja bonuksena vielä maailman kaunein (kaikkihan ajattelevat omistaan näin).

Siinä me olimme kolmestaan: mieheni, minä ja Pöksy. Se hetki oli niin täynnä rakkautta, liikutusta ja hellyyttä, että sitä olisi voinut kosketella. Samaan aikaan toisessa "päässäni" vallitsi hieman erinäköinen todellisuus: kätilö ja kandi työskentelivät vatsani kimpussa ja yrittivät saada jälkeisiä syntymään. Kun istukka oli ulkona 18 minuuttia Pöksyn syntymän jälkeen, kätilö kysyi olemmeko kiinnostuneita näkemään sen. Tottakai olimme, joten saimme esittelyn. Oli aika mielenkiintoista nähdä tämä mystinen "elin" ihan konkreettisesti. Sitten oli vuorossa muu jälkityö, kuten parin tikin asentaminen, kohdun huolellinen paineleminen, jne.

Kandi tuntui olevan tohkeissaan hyvin mennestä synnytyksestä ja uudesta tulokkaasta. Hän kävi välillä puhelemassa rinnallani olevalle vauvalle. Sitten sain mennä pikaiseen suihkuun, jonka aikana mieheni ja kätilö ottivat Pöksystä mittoja ja pukivat vaatteet päälle. Raukka oli niin pieni, että kaikki vaatteet melkein pyörivät vauvan päällä. Pöksyn strategiset mitat olivat 48 cm ja 2944 g. Täysien pisteiden tyttö.

Tunsin oloni hiukan huteraksi, mutta muuten hyväksi. Kun palasin suihkuraikkaana saliin, menin takaisin makuulle katselemaan miehen ja kätilön puuhia. Vaistomaisesti aloin silitellä vatsaani, kuten aina iltaisin Pöksyn potkiskellessa. Mutta eihän siellä enää ketään ollut, vaan se mukeltaja oli nyt hoitopöydällä kätilön kanssa! Tunne oli aika hämmentävä.

Sen jälkeen saimme jäädä saliin vielä kolmestaan. Me, joka on nyt perhe. Tunnelma oli liikuttava ja herkkä. Katselimme mieheni kanssa toisiamme ja pienen pientä tyttöämme. Otin tuntumaa imetykseen, joka ei sujunut ollenkaan.

Sitten saimme mieheni kanssa ruokaa. Olin käytännössä ollut syömättä edellis illasta alkaen (aamuyöstä yksi viili ennen laitokselle lähtöä), joten nälkä oli kova. Ja jano. Söimme hyvällä ruokahalulla isoja annoksiamme (spagettivuokaa, leipää, maitoa, mehua, banaania..). Sitten mieheni lähti ilmoittamaan perheille Pöksyn syntymästä ja kätilö tuli juttelemaan kanssani. Hän sanoi, että voin milloin tahansa ottaa yhteyttä sairaalaan, jos synnytyksessä jäi jokin asia mietityttämään. Vastasin, että ainakaan tällä hetkellä mikään asia ei mietitytä, saimme häneltä niin hyvää ohjeistusta ja kaikki asiat kerrottiin selkeästi. Meitä kohdeltiin todella ihanasti. Sanoin, että kaikki oli mennyt paremmin kuin olin ikinä toivonut. Kiitin vielä kätilöä, olin aidosti todella onnellinen, että saimme juuri hänet. Hän kiitti myös meitä: "Teidän kätilönä oli ihana olla ja tämä synnytys oli ihan täydellinen. Olet hyvä synnyttäjä, joten tervetuloa uudestaan." Tuntui ihanalta kuulla tuollaisia sanoja.

Kun mies palasi, kätilö lähti saattamaan meitä osastolle. Tuntui juhlavalta kärrätä Pöksyä käytäviä pitkin hissiin ja sieltä osastolle. Kello oli tässä vaiheessa noin 22, joten olimme olleet synnytyssalissa Pöksyn syntymän jälkeen vielä melkein neljä tuntia. Kaikkiaan salissa tuli vietettyä nelisentoista tuntia. Siinä ajassa jokainen juliste, kyltti, lappu, piuha, purkki, purnukka ja kaakelin halkeama kävi hyvin tutuksi.

Minulle jäi synnytyksestä hyvä mieli ja olen onnellinen, että kaikki meni niin hyvin. Mieheni oli synnytyksessä ihanteellinen tuki. Hän oli koko ajan hyvin rauhallinen ja oli valmis auttamaan kaikin tavoin. Hän rohkaisi ja kannusti, eikä tuputtanut apuaan liikaa. En olisi mistään hinnasta halunnut olla siellä ilman miestäni. Jo pelkästään oman rakkaan läsnäolo antaa lisävoimaa.