Manna ei ole viime aikoina ollut muskarissa oikein oma itsensä. Hän on melkein koko ajan naama vakavana ja katselee silmät pyöreinä sitä touhua. Kun muskaritunti (puolituntinen) lähenee loppuaan, Manna muuttuu taas vapautuneemmaksi. Kun se on kokonaan loppu ja jutustelemme vielä hetken muiden kanssa, tyttö uskaltaa lähteä jo seilaamaan pitkin luokkaa ja naureskella, mutta on silti edelleen aika arka. Kun viimeksi aloin pukea Mannaa lattialla, hän vain makoili selällään ja katseli rauhallisesti ympärilleen. Yksi äideistä tokaisi, että kylläpä pysyy hyvin paikallaan. Sanoin, ettei normaalisti pysykään. Kun Manna tuntee olonsa vähän varautuneeksi, hän jumittaa paikallaan. Normaalitilanteessa häntä saisi pidellä paikallaan pukemisen aikana kaikin voimin kun joka suuntaan pitäisi päästä.
En tiedä, mikä siinä muskarissa nykyään on, mutta selvästikään Manna ei tunne oloaan siellä kotoisaksi. Edes hyppyytykset eivät naurata, niinkuin muualla. Liekö tullut äitiinsä. Minä nimittäin inhosin lapsena muskaria (nyt rakastan sitä), vaikka musiikkia muuten rakastankin. Tosin olin silloin paljon ismpi kuin Manna, mutta silti. Minusta siellä oli jotenkin väkinäistä. Täällä olisi kiva porukka ja opettaja mainio, mutta eihän sitä nyt väkisin saa feng shuita kohdilleen. Toivottavasti tyttö alkaisi viihtyä siellä paremmin, sillä muiden lastenkin tapaaminen on tärkeää.
Tällaisena tavanomaisena hymytyttönä Mannaa ei usein enää muskarissa ole nähty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti