Pohdintoja

Tuli taas mietittyä superäitejä, jotka unohtavat lapsen myötä kaiken muun, mukaanlukien oman parisuhteensa. Äitieläin. Olen kirjoittanut varmaan joskus aikaisemmin tästä aiheesta. Ehkä sitten olen jonkun mielestä huono tai itsekäs äiti, koska haluan ehdottomasti välillä mennä vaikka ystävälle yöksi tai viettää miehen kanssa kahdenkeskeistä aikaa ja keskittyä täysin muuhun kuin lapseeni. Tai sitten minulta puuttuu jokin äitihormoni. Se "latautumisen" tarve tuli minulle nimittäin aika nopeasti, enkä itse näe siinä mitään väärää. Ainakin olen rennompi. Syy tähän vuodatukseen on siinä, että törmäsin taas sellaiseen "haluan olla lapseni jokaisessa tilanteessa mukana, en halua jäädä mistään paitsi" -lässytykseen, mikä saa karvani aina pystyyn, sillä jotkut tuntuvat ottavan sen vähän liiankin kirjaimellisesti. Eikös se ole itsestäänselvyys, että lastaan rakastava vanhempi haluaa olla vahvasti läsnä lapsensa kasvussa? Ainakin minulle se on niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse ääneen todistella (paitsi nyt tässä).

Toisiin aiheisiin. Lapsiluku puhuttaa aina välillä. Olemme enemmän kuin tyytyväisiä, että saimme aikaiseksi yhden lapsen ja tällä hetkellä se on riittävästi. Ihmettelin kun Manna oli syntynyt, yksi toisensa jälkeen alkoi kysellä, että jokos tytölle tulee kohta sisaruksia. Ensimmäiset tiedustelut taisivat tulla hänen ollessa kahden viikon vanha. Otimme jutut pikku hämmennyksestä huolimatta huumorilla, sanoimme aina että mennään nyt asia kerrallaan. Olimme mieheni kanssa melko kauan yhdessä ennen ensimmäistä lasta ja kyselyt pikkujalkojen tepsutuksesta lakkasivat jossain vaiheessa. Yleensä siihen on pitkään yhdessä olleilla kaksi syytä: joko ei haluta tai ei saada. Nyt kun osoitimme haluavamme ja saavamme, kysymyshanat aukesivat. Osa tiedusteli asiaa ihan vitsinä, mutta toisista näki, että nyt ollaan aivan tosissaan. Noin kuukauden päästä Mannan syntymästä minulta kyseltiin neuvolassa olemmeko päättäneet lapsiluvun. Tiedän että siinä oli tarkoitus jutella mahdollisesti aloitettavasta ehkäisystä, mutta pitääkö minun päättää lapsiluku nyt kun orkesteri oli hädin tuskin toipunut edellisestä sinfoniakonsertista? Ok, olen 32-vuotias (tai silloin 31) ja naisella biologia alkaa tulla jossain vaiheessa vastaan, mutta ehkä esikoiseen totutteleva tuore äiti ei siltikään tiedä vastausta ihan siinä heti. Ellei sitten ole jo etukäteen päättänyt asiaa. Gynekologini, jolla kävin raskauden alkuvaiheessakin muutaman kerran, sanoi aika humoristisesti viime syksynä, että koska raskauteni meni niin hyvin, synnytys oli helppo ja lapseni on niin tyytyväinen olento, tottakai meidän täytyy tehdä toinen lapsi. Se suorastaan kuuluu asiaan. Sanoin, että no sehän osoittaa tietenkin sen, että seuraava raskaus, synnytys ja lapsi menisi ihan saman kaavan mukaan. Hän huudahti siihen, että tottakai menee!

Onneksi olemme mieheni kanssa samoilla linjoilla: emme tiedä haluammeko toista lasta. Tällä hetkellä emme, mutta never say never. Jos meillä olisi eri käsitys lapsiluvusta, varmasti siihen liittyvät väännöt olisivat jo alkaneet, vaikka Manna täyttää vasta vuoden.

Moni ajattelee omasta tahdostaan lapsettomaksi jäävistä pariskunnista, että he ovat itsekkäitä. Minusta siinä ei ole kerrassaan mitään pahaa, jos haluaa elää niin, että voi tehdä ihan mitä haluaa silloin kun haluaa. Se tuskin kuuluu kenellekään muulle. Kun sitten halutaan lapsi, mutta luku päätetäänkin jättää yhteen, ollaan taas itsekkäitä, koska onhan se nyt typerää jättää lapsi ilman sisarusta ja eihän se nyt sovi, että vanhemmilla on liikaa ylimääräistä aikaa. Ja ainoalle lapselleen lässyttävät pumpulissa elävät vanhemmat, yök, ällöttäviä! Tällä hetkellä en näe itseäni kuin korkeintaan kahden lapsen äitinä. Luulen, ettei pinnani kestäisi sitäkään, eikä minulla ole mitään tarvetta todistella muille kykeneväni enempään kuin edes haluan.

Onhan siinä toki riskinsä, että ainoasta lapsesta tulee itsekäs lellipentu, mutta minulla on monta sisaruksetonta ystävää, jotka ovat yhtä muita huomioivia ihmisiä kuin sisaruksellisetkin. Jos onnistuu kasvattamaan lapsensa jalat maassa, hänestä tulee ihan täysipäinen sisaruksilla tai ilman. Olen kuitenkin törmännyt monesti ilmiöön, että naisille on usein tärkeää pohtia näinkin isot ratkaisut ystävien kautta. Jos tolla on noin monta lasta niin kai meidänkin pitäisi.. Huomasin sen ilmiön myös itsessäni kun jotkut ystäväni ilmoittivat odottavansa toista lasta. Ajattelin, että apua, olemmeko jäämässä jälkeen! Hetken aikaa mieleni valtasi pakokauhu, kunnes sain taas oman pääni takaisin. Sosiaaliset paineet iskevät siis päälle tässäkin asiassa. Ehkä noihin aikoihin tuli myös ensimmäisia kertoja miehen kanssa ihan oikeasti puhetta lapsimäärästä.

Isomman perheen myötä vastaan tulee luonnollisesti myös taloudelliset asiat. Jos haluaa omistaa pääkaupunkiseudulla isomman kuin siivouskomeron kokoisen asunnon, se vaatii – aika yllättävää – rahaa. Joku saattaisi tokaista, että no onko pakko asua siellä. Ei, mutta me haluamme, sillä meistä tuntuu monesta syystä hyvältä täällä. Me molemmat myöskin viihdymme työpaikoissamme niin hyvin, ettei siitäkään hevillä halua luopua. Työpaikassaan viihtyminen on aika iso asia tällaisessa stressi- ja kiireyhteiskunnassa, jossa samassa paikassa pitkään työskentely ei ole itsestään selvyys. Jos haluaisimme paljon lapsia ja vielä isomman kodin, tottakai silloin tekisimme ratkaisuja sen mukaan myös asuinpaikan suhteen.