Manna hyökkäsi heti huoneen lelukorin kimppuun ja hymyili sieltä leveästi. Vähän ajan päästä neuvolan tädin lähempää näkeminen alkoi vierastuttaa ja itku tuli. Vaa'alla olo sitten taas hymyilytti, mutta pituuden mittaus ei ollut enää yhtään hauskaa. Vuoristorataa mentiin. Kun saimme lapsen taas tyyneksi, oli rokotuksen vuoro. Se meni hyvin, pieni itkahdus vaan ja taas mentiin.
Manna on kasvanut hyvin: neljässä kuukaudessa pituutta on tullut 5 cm, eli tyttö on nyt 77 cm:n pötkö. Painontulo on odotetusti hieman hidastunut lapsen liikkelle lähdön myötä. Nyt kiloja on tasan 11. Sekä paino että pituus menevät molemmat hieman keskikäyrän yläpuolella täsmällisessä suhteessa toisiinsa. Viimeksi 8kk:n neuvolassahan paino oli pituuteen nähden hieman yläkanttiin, mutta ei onneksi hälyyttäviä määriä. Ja näkeehän sen Mannan ulkomuodostakin, että ihan sopusuhtainen lapsi se on, ei siihen sen enempiä mittauksia tarvita. Pään ympärys on samoin kasvanut sopivasti (2 cm) ja nyt mennään lukemissa 48. Enää lapsemme ei ole isopäinen, vaan hän on tasoittanut vauhtinsa tavisten joukkoon. Edelliset neuvolamittaukset näet täältä.
Sitten listalla oli mm. syömisestä, nukkumisesta ja leikeistä puhumista. Perusaiheet siis. Saimme kuulla tekevämme kaiken juuri niinkuin pitääkin ja sellaiset lauseet tietenkin lämmittävät ensikertalaisvanhempien sydäntä.
Punnitus oli ihan hauskaa.
Puhuimme lopuksi vielä tädin eläkkeellejäämisestä. Emme ehdi enää nähdä, ellei meille tule ylimääräistä asiaa neuvolaan. Hän jää pois jo toukokuussa ja sitä ennen on vielä lomaa, joten töitä on jäljellä vain 12 viikkoa. Mannalla on seuraava neuvola elokuussa, puolentoista vuoden iässä. Sanoin tädille, että hänen poisjääminen on meille iso menetys, sillä hänestä on tullut meille tärkeä: onhan hän ollut mukana elämässämme odotuksesta lähtien. Siitä ensimmäisestäkin, joka meni kesken. Näinä vuosina hän antoi enemmän tukea ja turvaa kuin arvaakaan. Kerroin, että hän on ollut meille paras mahdollinen neuvolan täti. Kun lopuksi halasimme ja toivotin hänelle ihania eläkepäiviä, tuntui että olisin sanonut hyvästit jollekin läheisemmällekin. Olisin voinut alkaa itkeä. Minusta on tullut lapsen myötä oikea itkupilli.
Ajattelin ensin viedä hänelle läksiäislahjaksi jonkin pienen kukan, mutta koska kukkakaupat olivat vielä kiinni, päätin antaa hänelle jotain hyvää. Asian ajoivat yhden hengen mustikka- ja puolukkapiirakat, jotka kaappasin mukaan ostarin suositusta kahvikojusta. Täti ilahtui herkuista kovasti.
Kotona olo tuntui vieläkin ihan tyhjältä. Seuraavan kerran meidät ottaa vastaan joku ihan vieras tyyppi. Jos hän on puoliksikin niin hyvä kuin tämänhetkinen, olen tyytyväinen.
Rokotuksen jälkimainingit näyttävät olevan samaa luokkaa edellisten kertojen kanssa: vähän itkuisempi ja vakavampi tyttö, mutta ei kuumetta. Hyvä niin. Jos mennään vanhalla kaavalla, Manna on illalla taas oma itsensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti