Helpotus

Olen yleensä todella sikeäuninen, mutta viime yön pikkutunneilla heräsin, enkä enää meinannut saada unta. Se on harvinaista, en yleensä koskaan tee niin. Kun vihdoin sain itseni jonkinlaiseen horrokseen, näin painajaisia tämän aamuisesta neuvolasta ja heräilin vähän väliä. Kun herätyskello soi, olin jo ihan kauhusta kankeana. Mitä lähemmäs neuvolaa menimme, sitä valtavammaksi jännitys kasvoi, mutta samalla tunsin oloni ihmellisen turvalliseksi. Neuvolan täti oli tavalliseen tapaansa hyväntuulinen ja rauhallinen, mikä hieman rauhoitti oloa. Hän ymmärsi tilanteen ihan täysin ja sanoi, että jos alkaa pelottaa, sellaista tunnetta ei helposti saa pois. Silloin on hyvä tulla käymään.

Hän sai Pöksyn sydänäänet kuuluviin heti ja mainitsi asian jo ennen kuin me olimme edes havainneet mitään. Kun äänet saatiin voimakkaammiksi, hän hymisi "hyvin täällä voidaan. Sydän lyö rauhallisesti ja tasaisesti." Selvimmät äänet saatiin tällä kertaa ihan keskeltä ja hän antoi meidän kuunnella niitä hyvän aikaa. Miestänikin jännitti tällä kertaa niin paljon, että meinasi purskahtaa itkuun heti kun äänet kuuluivat. Helpotuksen aalto vyöryi taas päällemme ja aloin tuntea itseni ihan naurettavaksi ja noloksi. Että ihminen voikin lietsoa itsensä tuollaiseen tilaan, vaikka kuinka yrittää olla luisumatta rotkoon! Tuntui pahimmalta, että olin tahtomattanikin vetänyt yleensä niin rauhallisen miehenikin mukaan siihen pelkoon, vaikka en tällä kertaa kovinkaan paljon edes sanonut sitä ääneen. Kun minua pelottaa tarpeeksi, menen ihan hiljaiseksi. Siitä se miehenikin kai hermostui enemmän.

Kiitimme tätiä pariin otteeseen ylimääräisestä vastaanottoajasta. Hän vastasi hyväntuulisesti, että ilman muuta pitää soittaa jos tulee sellainen olo.

Töihin tullessani mieliala nousi entisestään, sillä olin saanut konsernin sisäisestä valokuvauskilpailusta kunniamaininnan. Vaikka kilpailu oli vain talon sisäinen, olin silti asiasta hyvin otettu. Kilpailussa oli kuitenkin 300 kuvaa kilpailemassa ykkössijasta.