Nyt tätä vatsaa ei voi oikeastaan enää peitellä, aika selvästi näkyy jo. Tai sitten olen super turvoksissa. En ole vieläkään saanut aikaiseksi lyhentää niitä viime viikolla ostamiani äitiyshousuja, joten olen joutunut käyttämään arkiluovuuttani jos olen halunnut pukea päälleni jotain muuta kuin mekon. En yksinkertaisesti ole saanut otettua sitä kirottua ompelukonetta vaatehuoneesta, asetettua sitä keittiön pöydälle, otettua mittoja punteista ja niin edelleen. Vihaan ompelua ja uskokaa pois, olen kyllä yrittänyt äitinikin opastuksella. Ompeluun tarkoitetut laitteet tuntuvat vaistoavan tunteeni ja heittäytyvät hankaliksi ihan tahallaan. Kun lähestyn ompelukonetta ihan ystävällismielisesti, sen neula katkeaa ihan itsestään! Itse en luonnollisestikaan ole syyllinen moiseen tapahtumaan, ainoastaan se laite! Jos pääsen ompeluvaiheeseen, lanka sumppuuntuu ehkä noin kolme tuhatta kertaa ennen kuin olen saanut ommeltua yhden puntin ympäri. Pieneen korjausoperaatioon meneekin minulla yhtä kauan aikaa kuin ammattilaiselta kokonaisen iltapuvun suunnitteluun ja ompeluun. Vähintään. Mieheni onkin monta kertaa tullut päästämään minut pinteestä ja viilipyttymäiseen tapaansa näyttää, miten lanka tulee laittaa oikein. Ompelukonehankinnan jälkeen hän manuaalirakastajaihmisenä tutkikin koko vihkosen läpi ja antoi taas minulle pikakoulutuksen.
Yläasteelle mennessäni jopa anoin erityisoikeutta päästä poikien kanssa puukässään. Kun lupa irtosi ja pääsin kolmen muun tytön kanssa aloittamaan, tunsin olevani heti kuin kotonani. Sirkkelit, hitsaukset, karkaisut ja muut sujuivat kuin tanssi. Valittelin kerran sikolleni, että minusta ei tule sellaista ihanaa käsityöäitiä, joka neuloo ja ompelee kaikkea kivaa. Eikä minusta tule mummoa, joka virkkaa lakanoihin ihania pitsireunuksia. Niitä, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle. Teen vain lapseni kanssa kasettitelineitä ja pikku laatikoita. Tai Suomen muotoisia kelloja. Käsityöihmissiskoni lohdutti, että no sittenhän minä teen kaikkea sellaista lapsen kanssa.
Sitten Pöksyuutisiin: vatsassani oli pari päivää sitten kunnon bileet. Lapsi mukelsi ja töni koko päivän, mikä tuntui hauskalta. Eilen oli hieman rauhallisempaa, mutta liikettä tuntui silti jatkuvasti. Tänään on ollut huomattavasti hiljaisempaa. Muksaus silloin, mukellus tällöin. Söinköhän alkuviikosta tavallista enemmän sokeripitoisia asioita, mikä villitsi pienokaisemme järjestämään pippalot heti alkuviikosta? Olen myöskin huomannut seuraavan efektin: kun Pöge potkii ja laitan käden vatsalleni kokeillakseni tunnenko sen myös päältä päin, se loppuu heti. Ja alkaa taas kun otan käden pois. Hmm. Se on se äidin rauhoittava käsi, eikö vain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti