Tuli tässä mieleen, että pitäähän tämä lapsi saada jollain konstilla uloskin. No rehellisesti, ei synnytys minua pelota (vielä), mutta aloin kyllä kieltämättä eräänä päivänä oikein ajatella asiaa. Olen aina kuunnellut muiden synnytyskertomuksia suurella mielenkiinnolla ja vaikka toisilla on vähän rajumpiakin kokemuksia, en ole ainakaan toistaiseksi saanut mitään kammoa. Oikeastaan odotan synnytystä jo suorastaan innokkaasti, vaikka todellista tuskaa se tulee olemaan. Katselimme miehen kanssa eräänä iltana synnytysvideoita netistä. Minua ei ole koskaan tehnyt pahaa katsella niitä. Katsoimme myös osan keisarinleikkausvideosta, mutta yhteys alkoi pätkiä ja h-hetki jäi näkemättä. Miestäni saattaa hirvittää tällä hetkellä enemmän kuin minua – osaksi minun ja osaksi omasta puolestaan. Ehkä vierestä katselijan rooli on aika raaka ja turhauttava: ei voi paljon tehdä toisen infernaalisen tuskan helpottamiseksi. Ole siinä sitten vaimon tukena kun itselläkin on melkein kakka housussa. Minusta on kuitenkin parasta, että isät saavat tulla mukaan tähän perhetapahtumaan. Aina niin ei ole ollut. Ennen vaimo vietiin sairaalaan ja tultiin sitten myöhemmin katsomaan siististi paketoitua, rusoposkista vauvaa tietämättä tarkalleen, mitä se oma armas on äskettäin käynyt läpi. Mies voi edelleen kuitenkin valita. Joku ei tule mukaan vedoten siihen, ettei pysty olemaan mukana sellaisessa. Joku ei halua menettää nykyistä kuvaansa vaimostaan. Mutta jotenkin se melonin kokoinen objekti on saatava ulos siitä sitruunan mentävästä aukosta. Siksi mielestäni miehellä onkin melkein velvollisuus tulla mukaan, sillä soppa on keitetty yhdessä ja se myös on tarkoitus syödä yhdessä. Ymmärrän oikein hyvin jos molemmat sopivat, ettei isän mukana olo ole välttämätöntä, mutta jos äiti nimenomaan haluaisi ja tarvitsisi tukea, silloin miehen olisi kyllä hyvä tsempata. Saahan siihen vierelle toki jonkun muunkin doulaksi, mutta oma puoliso on kuitenkin se kaikkein läheisin. Okei, joillain ihmisillä on oikeasti sairaalakammo esimerkiksi jonkin traumaattisen tapahtuman vuoksi. Silloin ymmärrän kielteisen asenteen paremmin, mutta jos edellä mainittua seikkaa ei lasketa, raavas mies kyllä taatusti kestää jos haluaa. Mitä jos lapsen äiti ilmoittaisi, ettei voi missään nimessä olla läsnä sellaisessa. Niinpä, miehet. Pakko sinne on vaan mennä.
Olemme jutelleet aiheesta mieheni kanssa monia kertoja jo ennen kuin aloin odottaa Pöksyä. Kysyin, miten hän suhtautuisi siihen jos en haluaisikaan häntä mukaan. Mies vastasi tulikivenkatkuisesti, että varmaan suuttuisi, koska hän haluaa mukaan aivan ehdottomasti. Hymyilin itsekseni. Seuraavaksi kysyin hänen mielipidettään miehistä, jotka eivät suostu menemään mukaan vaimon aneluista huolimatta. Hän lausui rauhallisesti, että kyllä miehen kuuluu olla mukana, onhan se hänenkin lapsensa. Tyytyväinen hymyni yltyi. Minulla on sitten ihana mies!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti