Laukka-laukka-laukka

Aamulla oli se pitkään odotettu neuvola-aika. Mieheni oli mukana, mikä tuntui ihanan turvalliselta. Tällä kertaa saimme mennä jo oman tätimme vastaanotolle, jonka luona olo tuntui heti paljon turvallisemmalta; hänellä on niin varmat ja rauhalliset otteet. Olen onnellinen, että juuri hän on meidän terkkari. Ensi töikseen hän onnitteli meitä suu leveässä hymyssä. Sitten katsottiin joka kerralla otettavat valkuiais- sokeri-, paino- ja verenpainearvot. Paino on tosiaan hieman tippunut ensimmäisestä käynnistä ja täti oli siihen oikein tyytyväinen, sillä minulle ei painoa juurikaan saisi ylimääräistä tulla. Olen itsekin tosi tyytyväinen, etten ole lähtenyt turpoamaan kuin sieni. Pikkuhiljaa painoa saa alkaa tulla, mutta ei kiirettä vielä. Hemoglobiinia hän ei nyt edes ottanut, sillä se otettiin vasta kolmisen viikkoa sitten ja arvot olivat loistavat. Siltä olo on tuntunutkin. Verenpainekin oli normaali. Mittaus tehtiin kaksi kertaa, sillä ensimmäisellä keralla se oli hieman korkeampi; jännitin sydänäänten kuuntelua niin paljon, että otsanikin oli jo ihan hiessä.

Sitten alettiin etsiä sydänääniä. Sanoin olevani jännittynyt, sillä niitä on yritetty kuunnella pari kertaa aikaisemmin ja mieheni lisäsi samaan syssyyn, ettei ääniä olla saatu vielä kuulumaan. Täti tokaisi siihen puoliksi leikillään, että "ahaa, nyt tulikin sitten paineita." Ei niitä tarvinnut kauan etsiä kun korvia hivelevä laukkaääni pompsahti esiin. En olisi koskaan osannut kuvitella, että ne löytyvät melkein nivusesta! "Jesssss" tuuletti tätikin, kun tuminaa alkoi kuulua pikku laitteen kaiuttimesta. Tiheys oli 140 krt/ min ja tempo tasaisen vahva. Vähän kuulemma rauhallisempi, mutta oikein hyvä silti. Pöksy oli eilisiltana ihan vatsani oikealla puolella. Kun makasin selälläni, pienen pieni kumpu oli aivan vinossa. Sieltä puolelta ne äänet tänä aamuna löytyivätkin.

Mieheni oli jälleen ihan liikuttuneessa tilassa ja kehui, että "se onkin siitä kiinni, kuka kuuntelee". Täti myhäili, että sovitaan niin. Helpotuksen aalto vyöryi kehoni ylitse ja lakkasin puristamasta tutkimuspöydän reunoja. Tällainen jännittäminen on minulle uutta, sillä en ole koskaan ennen osannut pelätä tai jännittää mitään lääkärin tai hoitajan tutkimuksia tai leikkauksia vaikka kaikenlaisiin juttuihin olen joutunutkin. Kuten siskoni sanoi, tästä se huoli lapsesta alkaa, eikä sitä saa koskaan pois. Niinpä, tämä on vasta esimakua mitä se todella tulee olemaan.

Neuvolasta lähdön jälkeen maanantaiangstista ei ollut enää tietoakaan ja askel tuntui kevyeltä. Ei varmasti tarvitse edes mainita, että olemme yhtä hymyä. Mainitsinpa kuitenkin. Olo on kuin juhlapäivänä!