Penaalin terävin kynä? Hah!

Olen kuuluut joskus mainittavan, että odottavan äidin älykkyysosamäärä ja keskittymiskyky laskevat. Asia palautui mieleeni ihan äskettäin, sillä nyt tiedän mistä puhutaan. Olen nimittäin saanut maistaa tätä ilmiötä. Oma pehmeäpäisyyteni suorastaan naurataa minua, mutta samalla myös kauhistuttaa. Miten ihmisen pää voikin muuttua itselleen niin vieraaksi? Sitä vaan ajattelee että voi taivas, en minä nyt näin hölmö voi olla! Eilinen päivä vei ehkä ennätykset. Tein päivän mittaan todella hölmöjä (joskaan en vakavia) pikku virheitä, vaikka yritin toimia kaikessa kuten tavallista. Siitä huolimatta, että yrittäisi kaikin voimin keskittyä, asiat vain valuvat käsistä. Joskus olen ihan varma, että sähköpostiviesteihin on jälkeen päin lisätty tietoa, jota ei taatusti ensimmäsiellä kerralla siinä ollut. Eihän minulta nyt tuollaista lausetta voi jäädä huomaamatta! Tai että joku muuttelee töitäni sen jälkeen kun olen ne tarkistanut sata kertaa. Ei varmasti tuo viiva ollut tuossa vielä viimeksi kun tarkistin! Ja välillä tuntuu että minulle puhuva ihminen selittäisi jotain ihan muuta kieltä. Sitä vaan nyökyttelee tietäväisen näköisenä samalla kuunnellen päässään lauseita: "suu liikkuu, eli se varmaan kertoo minulle jotain. Keskity. Lallalllaaaa ja lallalllaaa." Onneksi kaikki sitten lopulta menee perille. No, onneksi pääni ei ole näin vieras ihan koko aikaa, vaan minut aika-ajoin kaappavat humanoidit antavat minun olla välillä omana itsenänkin.

Kerran kutsuin ystävääni ihan toisella nimellä. Syy on täysin mystinen.

Kävimme viime viikonloppuna mieheni kanssa viemässä varastoon kasan tavaroita. Kun olimme tulossa takaisin käytävään, (johon pääsee lukitun oven kautta) jäin seisomaan oven eteen odottavaisena. Mies katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja tokaisi, että "avaatko sinä sen oven?" Minä siihen tiuskaisemaan, että "miten muka??" Miestä nauratti: "käännät vaan tätä lukkoa."

Olenhan minä kulkenut ovesta vaikka kuinka monta kertaa, mutta nyt ei vaan välähtänyt, että tällä puolella oven avaamiseen ei edelleenkään tarvita avainta. Totesin että olin vain jäänyt odottamaan, että mies kaivaa taskustaan avaimet ja avaa oven. Näin jälkikäteen kerrottuna tilanne ei kuulosta niin huvittavalta, mutta saimme asiasta aika makeat naurut.

Näistä älynväläyksistäni on tullut miehelleni loistavaa hupia: hänestä on aina hauska kuulla, mitä kaikkea olen päivän mittaan keksinyt.