"Aluksi voisimme ottaa kierroksen, eli kertokaa ketä olette, millä viikolla ja mihin olette menossa synnyttämään." Koska istuin lähimpänä tätiä, sain aloittaa. "Hei vaan. Olen Xxxx Xxxxxxxxxx ja tässä mieheni Xxxxx. Olen huomenna viikolla 37 ja menen Naistenklinikalle." Kävi ilmi, että olin erään toisen naisen kanssa odotuksessa pisimmällä (Hän viikolla 38). Yleisimmin sitten mentiin siinä 28-34 viikon tietämissä. Yllätyin kahdesta asiasta: ryhmän keski-ikä oli aika korkea ja että suurella osalla heistä oli jo aivan valtavat vatsat. Tunsin omani melkein minikokoiseksi, vaikkei sekään ihan pienimmästä päästä ole kun kerran yläkäyrillä huidellaan. Mutta kuten sanottu, hyvin yksilöllistähän se on. Erityisesti naisista pari vaikutti rennolta ja huomoristiselta, mitä siitä nyt parista repliikistä sai käsityksen.
Arviolta hieman alle kuusikymppinen neuvolan täti oli mukava ja puhui ihanan rauhallisesti. Miestäni alkoi ramaista siinä sohvan pehmeässä syleilyssä. Täti heitteli välillä kysymyksiä: miten olette kokeneet odotusajan? Onko kenelläkään ollut jo supistelua? Oletteko huomanneet, että mielialassa on ollut vaihteluita? Entä te miehet, oletteko huomanneet kumppaneissanne muutoksia, herkkyyttä tms. "Ei mitenkään erityisesti. Mutta on se ollut paljon leppoisampi." sanoi mieheni ja sai osan hörähtämään.
Aluksi minua alkoi hieman turhauttaa, koska täti alkoi käydä läpi parisuhteeseen liittyviä asioita, jotka kuulostavat omiin korviini aika alkeellisilta. "Näistä asioista on tosi hyvä puhua siellä kotona." Hyvähän siitä on tietenkin sanoa, koska tosiasiashan on, että osa pareista ei pahemmin puhu tai sitten nämä asiat ovat uusia tuoreille pareille. Tunsin vastustamatonta halua poistua paikalta, mutta tädin juttuja oli silti mukava kuunnella. Puolitoistatuntisen aikana ei oikeastaan tullut mitään uutta tietoa, mutta tulin silti koko ajan paremmalle mielelle, mitä pidemmälle sessiossa päästiin. Uskon, että perhevalmennus on loistava asia etenkin miehille, jotka eivät luonnollisestikaan pääse odotukseen sisälle kuten äidit.
Mieheni piti minua kädestä, sipaisi välillä hartiaani ja osoitti pienillä eleillä olevansa siinä minun kanssani. Näin teki moni muukin mies. He silittelivät puolisoidensa selkiä ja katsoivat heitä hymyillen. Ihanaa, rakastan tuollaisia pieniä tunteiden osoituksia, enkä voi muuta kuin hymyillä kun näen onnellisia pariskuntia. Osa hyvin nuorista miehistä taas yrittivät olla mahdollisimman cooleja istuen tuolissa kuin maailman omistajat. Yksi nuori odottaja näytti hieman alakuloiselta, sillä miehensä oli matkoilla.
Lopuksi katsoimme lyhyehkön synnytysdokumentin, joka oli kuin suoraan oppikirjasta: nainen oli hillitty, kesti kivut hyvin ja synnytys eteni ja sujui kaikin puolin muutenkin aivan täydellisesti. Kaiken lisäksi synnytys tapahtui Haikaranpesässä, mikä on epäilemättä monen unelma. Kuitenkin video oli liikuttava ja eräs nainen (toinen niistä rennon oloisista) sanoikin lopuksi että alkoi itkettää. Huomasin, että eräässä vaiheessa miestänikin alkoi.
Kaiken kaikkiaan ihan positiivinen kokemus, vaikka henkilökohtaisesti en juuri saanut uutta tietoa. Kertaus on kuitenkin opintojen äiti ja oli oikein mukava nähdä oman seudun muita odottajia. Siispä menen ihan mielelläni toiseenkin, parin viikon päästä pidettävään perhevalmennussessioon. Nyt se aika synnytysosaston tutustumiskierrokselle pitäisi vielä varata..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti