Maisemaa Heinolan mökkireissulta loppiaisena 2010.
Ensimmäiseen äitiyslomaviikkooni mahtui myös neuvolalääkärin käynti. Kävin ensin normaalissa neuvolatädin tarkastuksessa. Tällä kertaa oma terkkarini ei voinut ottaa vastaan, vaan tapasin nuoren ja ystävällisen hoitajan kupeessansa olevan opiskelijan kera. Näytteet olivat taas hyvät ja verenpaineeni pysyy edelleen aika alhaalla, mutta ei onneksi liian. Painoni oli taas laskenut ja nyt minulta kyseltiinkin, syönkö normaalisti. Vakuutin syöväni ja ihmettelin, miten paino voi laskea. Vauva kuitenkin kasvaa aivan tasaisesti ja minä syön hyvin, joten syytä huoleen ei ole. Kun viimeksi painoni oli lisääntynyt alkumittauksesta noin viisi kiloa, nyt se oli taas kolmessa. No, enpä voi ainakaan sanoa saaneeni liikaa kiloja odotusaikana!
Lääkärini oli niin huiman nuori nainen urheiluhousuissaan, että vähän alkoi hymyilyttää. En epäillyt hänen ammattitaitoaan, mutta hyvin nuoret lääkärit saavat oloni aina vähän omituiseksi. Hän kuitenkin vaikutti osaavalta ja varmalta. Kohdunkaulani on edelleen kiinteä ja täysin kiinni. Sf-mitta oli kasvanut tasaisesti ja Pöksy tuntui olevan hyvässä asennossa, pää alaspäin. Syke tasainen ja hyvä (140).
Hyvistä uutisista ja päivän tulevista mukavista ohjelmanumeroista (kampaaja, ystävän tapaaminen ja äidin kyläily) mieli korkealla lähdin kohti bussipysäkkiä ripein askelin vetäen samalla pipoa päähäni vaakatasossa tulevassa lumipyryssä. Heitin todella lahjakkaat lipat. Taivaalta tuntui tulevan neulasia suoraan silmiini, joten näkökenttä oli mitä oli ja lumen alla vaani varsin ystävällismielinen jää. Lensin ikävästi suoraan kyljelleni ja vatsakin kosketti maata. Salamana ylös ja hetken kuulostelu, mihin sattui. Vatsa ei tuntunut ottavan vakavaa kontaktia maan kanssa, toisin kuin oikean käden sormet. Kiukkuisena lähdin jatkamaan matkaa ja bussissa puhdistin haavat aina mukanani olevalla "survivalbagin" antimilla. Tarvikkeiksi saivat kelvata puhdistuspyyhkeet ja käsidesi. Onneksi osuman otti vain käteni, eikä Pöksy. Inhottavaa kun koko ajan kävelen varovasti, mutta kerran kun unohdan köpöttelyn, heti joku kampittaa. No, haavat paranivat ihan hyvin, mutta keskisormen nivel on vielä kipeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti