38 ja pientä pelkoa pyllyssä

Pöksyn kotiutukseen valitsemani vaatteet.

Pöge on nyt täysiaikainen. Valmis. Se voi syntyä mielihyvin milloin tahansa. Olisi juhlavaa, jos Pöksy olisi äitinsä tavoin tiukka deadlinen noudattaja, eikä vitkuttelisi tarpeettomasti. Johan siinä menettää malttinsa kaikki. Rakas tyttäremme myhäilee kuitenkin tyytyväisenä siellä mahassa kun kuulee meidän puheita ja päättää kasvattaa itseään vielä, että saan sitten viimeistään synnytyksessä maksaa helposta odotuksestani.

Katselen joka ilta Neloselta tulevaa Sairaala-sarjaa. Minua on aina kiinnostanut sen kaltaiset ohjelmat, joten olen koukuttanut itseni tähän ihan täysin. Pari päivää sitten kuitenkin menin pois tolaltani kun siinä näytettiin tavallista tuskallisempi synnytys. Vauva oli todettu suurikokoiseksi, mutta synnytystä yritettiin kuitenkin alateitse. Kun äidille asetettiin imukuppia, hän huusi tuskasta sellaisella äänensävyllä, mikä ei jättänyt mitään arvailujen varaan, ja puristi happimaskia tärisevin käsin. Ikinä ennen en ole saanut pelkotiloja mistään synnytysvideosta (ja olen katsonut niitä todella paljon) tai muiden kertomuksista, sillä tiedän että jokainen kokee asiat eri tavalla. En todellakaan suhtaudu synnytykseen naiivisti, koska tiedän mitä kaikkea se voi tuoda tullessaan. Silti olen ollut todella positiivisella mielellä ja ollut ikään kuin ajatusteni herra. Äidin kipu oli kuitenkin niin käsinkosketeltavaa, että menin ihan hiljaiseksi koko loppuillaksi. Vaikka lopuksi näytettiin onnellisesti hymyilevää äitiä (lapsi syntyi lopulta sektiolla) parin kuukauden ikäiseltä näyttävä pötkö kainalossaan, en silti pässyt eroon takaraivoon hiipivästä paniikistani. Kun heräsin yöllä vessaan, ohjelma iski taas ajatuksiini ja pyörin sängyssä pitkän tovin ennen kuin sain taas unen päästä kiinni. Itketti.

Seuraavana päivänä kävin lueskelemassa vauva.fi -sivun keskusteluja, josta ilmeni, etten suinkaan ollut ainut pelästynyt viimeisillään oleva. Huhhuh. Tähän asti olen tosiaan suhtautunut synnytykseen ihan neutraalilla asenteella ja päättänyt ottaa sen mikä tulee. Mutta nyt – suoraan sanottuna – vähän hirvittää. Onneksi se ei ole jatkuva tila, vaan tulee mieleen vain välillä. Mutta silti. En ymmärrä, mikä tässä ohjelmassa sai kuplani puhkeamaan. Ehkä syy on vain se, että synnytys on muuttumassa itselleni konkreettiseksi kun livun kohti väistämätöntä..

Etenkin Suomessa suositaan alatiesynnytystä melkeinpä viimeiseen asti. Syynä tähän on nopeampi toipuminen. Täällä alatiesynnytysten määrä on ihan maailman kärjessä, samoin kuin imetys. Menoa voitaisiin kutsua jopa hieman stalinistiseksi, vaika hyväähän sillä vain tarkoitetaan. Onhan nopea toipuminen tärkeää lapsivuodeajan kannalta. Tuossa edellä mainitussa tapauksessakin sektioon päädyttiin vasta viime hetkellä, vaikka vauva oli todettu jo aikaisemmin suureksi. Leikkaushan on aina riski, mutta niin on sekin jos koko orkesteri menee tuusan nuuskaksi epäonnistuneesta synnytyksestä ja siitä saa kaupan päälle myös järkyttävän synnytyskammon. Hesarissa taisi yhdessä vaiheessa olla juttua tästä ja siinä eräs nainen kertoi, että hän ei saanut aneluista huolimatta sektioaikaa vauvan suurikokoisuudesta huolimatta, vaan alateitse synnytettiin. Tuloksena oli lantion kahtia repeäminen ja siitä vasta kauan toipuukin.

Lähtökohtahan on, että suurin osa lapsista syntyy alateitse aivan normaalisti ja suurin osa äideistä myöskin haluaa synnyttää niin, mutta mielestäni joustamista voitaisiin harrastaa vähän useammin, jos tilanne on erilainen.

Pikku pannarissa sitten menin Pöksyn kaapille, silmäilin niitä pieniä suloisia vaatteita ja ajattelin, minkälaista tuskaa sitä saakaan kokea ennen kuin niitä pääsee pukemaan pikkuisen ylle. Koska nyt eletään raskausviikolla 38, päätin sitten samalla kerätä Pöksylle vaatekerran kotiutumista varten. Se rentoutti hieman ja tunsin oloni paremmaksi. Iltaan mennessä olin saavuttanut jo suhteellisen hyvin pumpulisen pikku ajatusmaailmani ja rennon mielentilani pieniä hetkiä lukuunottamatta. Seuraavaksi kun pelko iskee, pakkaan sairaalakassin valmiiksi.